Tapasin ns. sielunkumppanin, mitäs v*ttua nyt teen? (naimissa, lapsia)

Vierailija kirjoitti:

Jaiks! Olisi mukava tietää, koska itselleni on käynyt lähes samalla tavalla; olen jäänyt tuijottamaan tuntematonta miestä pari kertaa kaupassa ja hän minua. Saatara kun häiritsee ja kiehtoo samaan aikaan, ja se tunne on aivan sietämätön. Hän on siis perheellinen mies, itse sinkku. Ja en todellakaan usko ensisilmällä ihastumiseen.

Öh.

Tuo on kyllä ihan eri tilanne kuin aapeen.

Vaikea sanoa, että mitä tehdä.

Se sielunkumppanuudesta on kyllä hieno juttu.

Ehkä voit odottaa niin kauan, että lapsi varttuu?

Jos on väkivaltaa omassa tai alkoholismia, niin sitten, mutt pelkkä rylsistym8nen ei kai siinä tapauksessa riitä?

Ei tiijjä. Vaikea asettua toisen housuihin. Lasta itse ajattelisin.

Mikä hänelle noista vaihtoehdoista olisi kantavin?

Älä nyt mitään äkillistä ainakaan tee. Jos kyse on oikeasta sielunkumppanista, ei ole kiire mihinkään.

Jos sinulla on jotenkin tuskainen olo, se ei ehkä niinkään liity siihen, mitä sun tämän ihmisen suhteen pitäisi tehdä, vaan siihen, mitä prosesseja häneen tutustuminen on laittanut sinussa itsessäsi liikkeelle.

Mieti, mitä olet häneen tutustumisen myötä oppinut itsestäsi ja siitä mitä haluat elämältä ja suhteelta jne. Kun kokee hyvin voimakasta yhteyttä toiseen ihmiseen, avautuu usein ihan uusia luovuuden ulottuvuuksia ja usein hengellisyydenkin. (Vai onko sana jota haen suomeksi "henkisyys"? Englanniksi spiritual.)

Jossain vaiheessa asiat luultavasti näyttävät selkeiltä ja tiedät miten haluat toimia. Sitä ennen ei luultavasti kannata toimia mitenkään vaan miettiä vain asioita mahdollisimman rauhallisesti. 

Aina yhteys, voimakkaan romanttinen ja seksuaalinenkaan, ei tarkoita sitä, että siitä pitäisi seurata rakkaussuhde.

Ei sitä kannata nolostella, moni nainen tulee nykyään ihan rennosti kaapista.

Mistään sielunkumppanuudesta en tiedä, mutta minulla on hurja ihastuminen ja rakastuminen mieheen, jonka olin tuntenut työn kautta vuosia. Hain avioeron, lapsista tuli erolapsia, talo myyntiin. Kaikki muuttui elämässä ja parempaan suuntaan. Tällaista rakkautta en koskaan tuntenut exääni, vaikka yli 20 vuotta olimme yhdessä.

Kyllä mietin lapsia ja muitakin läheisiä miten järkyttyvät erosta. Muuta mahdollisuutta ei vain ollut kuin lähteä.

Älä hätäile, jos hän on todella se sun sielunlumppani, niin kohtalo johdattaa teidän toistenne luo, tavalla tai toisella.

Mitä näiden tyyppien päässä oikein pyörii, jotka perustavat perheen sen tyypin kanssa, jota nyt ei aikuisten oikeasti sittenkään rakastanut juuri yhtään tai ei ollenkaan... ihan pipipäistä porukkaa, sitten kiehumassa liemissään sielunsiskojensa/veljiensä kanssa.... kaikki kärsivät yhden typeryyden vuoksi.

Ihmiset ovat nykyään hyvin itsekkäitä. Minä minä ja minun onni. Aikuisuuteen kuuluu oppia sietämään ns vääriä valintojaan. Etenkin silloin kun ne koskettavat myös muita ihmisiä kuten lapsia. Noita sielunkumppaneita ja muita houkutuksia tietenkin tulee vastaan, mutta se ei tarkoita että sitä vanhaa elämää jätetään niiden takia. Aikuisen pitää kestää se, että omia tarpeita ja haluja ei aina voi toteuttaa. Kurjaa, mutta totta.

Yksi ongelma on se, että et voi koskaan tietää miten teidän uusioperhekuvio toimisi tämän toisen miehen kanssa. Voihan olla että siitä ei tulisi mitään.... riskit on siis kovat. Minkä ikäisiä sun lapset ovat?

Lääkäriin...

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat nykyään hyvin itsekkäitä. Minä minä ja minun onni. Aikuisuuteen kuuluu oppia sietämään ns vääriä valintojaan. Etenkin silloin kun ne koskettavat myös muita ihmisiä kuten lapsia. Noita sielunkumppaneita ja muita houkutuksia tietenkin tulee vastaan, mutta se ei tarkoita että sitä vanhaa elämää jätetään niiden takia. Aikuisen pitää kestää se, että omia tarpeita ja haluja ei aina voi toteuttaa. Kurjaa, mutta totta.

Ei aina ja mitä tahansa tarvitse kestää. Kenenkään ei tarvitse olla kynnysmatto tai luopua identiteettinsä keskeisistä asioista tai kaikkein keskeisimmistä tarpeistaan. Tämän voi kääntää niin päin, että toisella ihmisellä ei voi olla oikeutta riistää ihmiseltä sitä, minkä tämä kokee tärkeäksi elämässään. Jos pari ei pysty näistä asioista sopimaan tai eivät perustavanlaatuisesti sovi yhteen, niin mitään velvoitetta jomman kumman alistua ja luopua omasta hyvinvoinnistaan tietenkään ei ole. Kurjaa tämäkin, mutta yhtä totta. 

Tahdon siis sanoa, että asia ei ole mustavalkoinen, joko-tai. Kompromisseja pitäisi yrittää löytää, mutta jos se on mahdotonta, niin sitten lusikat jakoon vaan. Toiset taipuvat huonommin kompromissehin, eikä se ole muiden tehtävä yksipuolisesti sopeutua heihin. Parempi etsiä sellainen, joka sopeutuu luonnostaan tai helposti.

Vierailija kirjoitti:

Yksi ongelma on se, että et voi koskaan tietää miten teidän uusioperhekuvio toimisi tämän toisen miehen kanssa. Voihan olla että siitä ei tulisi mitään.... riskit on siis kovat. Minkä ikäisiä sun lapset ovat?

Ei jumalauta...

Vierailija kirjoitti:

Mitä näiden tyyppien päässä oikein pyörii, jotka perustavat perheen sen tyypin kanssa, jota nyt ei aikuisten oikeasti sittenkään rakastanut juuri yhtään tai ei ollenkaan... ihan pipipäistä porukkaa, sitten kiehumassa liemissään sielunsiskojensa/veljiensä kanssa.... kaikki kärsivät yhden typeryyden vuoksi.

Ihmiset muuttuvat ajan kanssa. Kasvavat henkisesti. Myös erilleen toisesta. Lisäksi ihmiset voivat oppia itsestään matkan varrella, tunnistamaan paremmin omia tarpeitaan ja arvostamaan eri asioita kuin aiemmin. Ei se ole typeryyttä vaan viisastumista. Typeryyttä on jumittua johonkin kerran tehtyyn virheeseen ja kärsiä loppu elämä ja ehkä antaa kärsimyksen pilata läheistenkin elämä. Virheetön tuskin kukaan on, vaikka vilpittömät onnittelut sulle, jos olet ensimmäinen sellainen tunnetussa historiassa!

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Miksihän sitä sydäntä ei kuunnella silloin kun mennään ei-sielunkumppanin kanssa yhteen ja tehdään vielä lapsiakin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Miksihän sitä sydäntä ei kuunnella silloin kun mennään ei-sielunkumppanin kanssa yhteen ja tehdään vielä lapsiakin?

Ihmiset muuttuvat ajan kanssa. Kasvavat henkisesti. Myös erilleen toisesta. Lisäksi ihmiset voivat oppia itsestään matkan varrella, tunnistamaan paremmin omia tarpeitaan ja arvostamaan eri asioita kuin aiemmin.

Vierailija kirjoitti:

Oikeastiko monet on sitä mieltä ettei sydäntä saa kuunnella, vaan on elettävä rakkaudettomassa liitossa? Toisten eroista ei kukaan tiedä millaista avioelämää taustalla on ollut. Itse koin kylmyyttä ja jopa jonkinlaista julmuutta, kun ex ei suostunut koskettamaan edes ja ei antanut koskea itseensä. Ero ei tullut kuitenkaan lasten vuoksi edes mieleen ennen kuin rakastuin toiseen mieheen. Se oli ratkaiseva tekijä ja sen tunteen jälkeen en voinut exän kanssa ajatellakaan jatkavani.

Minä minä minä minä minä minä onni onni onni onni onni. Entä lasten onni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ovat nykyään hyvin itsekkäitä. Minä minä ja minun onni. Aikuisuuteen kuuluu oppia sietämään ns vääriä valintojaan. Etenkin silloin kun ne koskettavat myös muita ihmisiä kuten lapsia. Noita sielunkumppaneita ja muita houkutuksia tietenkin tulee vastaan, mutta se ei tarkoita että sitä vanhaa elämää jätetään niiden takia. Aikuisen pitää kestää se, että omia tarpeita ja haluja ei aina voi toteuttaa. Kurjaa, mutta totta.

Ei aina ja mitä tahansa tarvitse kestää. Kenenkään ei tarvitse olla kynnysmatto tai luopua identiteettinsä keskeisistä asioista tai kaikkein keskeisimmistä tarpeistaan. Tämän voi kääntää niin päin, että toisella ihmisellä ei voi olla oikeutta riistää ihmiseltä sitä, minkä tämä kokee tärkeäksi elämässään. Jos pari ei pysty näistä asioista sopimaan tai eivät perustavanlaatuisesti sovi yhteen, niin mitään velvoitetta jomman kumman alistua ja luopua omasta hyvinvoinnistaan tietenkään ei ole. Kurjaa tämäkin, mutta yhtä totta. 

Tahdon siis sanoa, että asia ei ole mustavalkoinen, joko-tai. Kompromisseja pitäisi yrittää löytää, mutta jos se on mahdotonta, niin sitten lusikat jakoon vaan. Toiset taipuvat huonommin kompromissehin, eikä se ole muiden tehtävä yksipuolisesti sopeutua heihin. Parempi etsiä sellainen, joka sopeutuu luonnostaan tai helposti.

Ymmärrän pointtisi ja itsekin olen siinä mielessä samaa mieltä, että mihin tahansa ei tarvitse alistua kuten väkivaltaan, johon ei haeta apua tms. Kuitenkin tämä nykyään muodissa oleva maksimaalisen onnellisuuden tavoittelu ja loputtomilta tuntuvien mahdollisuuksien puntarointi ei lopulta tee ihmisiä yhtään sen onnellisimmiksi. Keskittyminen niihin hyviin asioihin, joita omassa elämässä jo on sekä toisiin ihmisiin suuntautuminen ja heidän onnensa kasvattaminen lisää eniten omaakin onnea ja tyytyväisyyttä elämää kohtaan. Voit olla toki onnellinen, että olet kohdannut sielunkumppanisi! Sinun ei kuitenkaan tarvitse elää hänen kanssaan.

Vierailija kirjoitti:

Ja ennen kuin kukaan aloittaa sepostusta siitä, että pitkässä parisuhteessa tulee ihastuksia, niin niin niitä tosiaan tulee ja on tullut minullekin. Aina olen päässyt ihastuksista ylitse, ne ovat olleet lähinnä fantasioita toisista ihmisistä tai sitä, että jonkun ulkonäkö tai persoonallisuus on erityisesti miellyttänyt. Ei ole ollut vaikeaa jatkaa parisuhdetta kumppanini kanssa, olen sitoutunut häneen enkä edes kuvittele voivani pettää. Kaikenlaisia päiväunia ja haaveita on ollut, mutta ne ovat olleet juuri sitä - haaveita ja ihastuneisuutta, ei sen enempää.

Mutta tämä. Tämä on jotain ihan muuta. En edes välittänyt tästä tapaamastani henkilöstä ensinäkemältä juurikaan, mutta tutustumisen myötä hänestä aukesi sellainen sisäinen maailma, että en ole osannut edes kuvitella hänen kaltaisiaan ihmisiä olevan olemassa. Olemme tunteneet jo pidempään, joten ns. sielunkumppanini on tullut hyvin tutuksi, ja olemme hämmentävällä tavalla toistemme vastinparit niin monessa asiassa, ettei sitä voi sivuuttaa.

On kuin olisin tullut kotiin. Tässä ihmisessä on isä, äiti, sisko, veli, paras ystävä ja romattinen sekä seksuaalinen partneri - kaikki samassa hahmossa. Hän ei ole millään muotoa täydellinen, vaan epätäydellinen juuri samalla tavalla kuin minäkin. Tämän ihmisen seurassa voin hengittää ja olla. Hän tietää sanomatta, mitä ajattelen, ja toisin päin.

En ole koskaan, en ikinä kokenut mitään vastaavaa kenenkään toisen ihmisen kanssa. En edes oman aviopuolisoni, en todellakaan, päädyimme yhteen koska satuimme tykkäämään toisistamme silloin ja yksi asia johti toiseen.

En usko yliluonnolliseen, mutta jotain outoa meidän välillämme on. Tunne on molemminpuolinen, mutta tilanne on mahdoton ja varsinaisen suhteen aloittaminen vaatisi paljon uhrauksia. (Molemmat tahoillaan varattuja, näin esimerkiksi, minulla vielä lapsiakin. Oma suhde ei kovin onnellinen mutta se on ihan toinen tarina se.)

Mitä tässä nyt sitten olisi tarkoitus tehdä? On varmaan pakko päästää irti ja menettää kyseinen ihminen, vaikka jokainen solu huutaa muuta. En olisi ikinä uskonut löytäväni itseäni tästä tilanteesta, sydän särkymässä keskellä ydinperheidylliä ja ruuhkavuosia, mutta tässä sitä vaan ollaan.

Ja minä pidän sielunkumppaneista puhumista ihan puppuna, mutta ei tätä kokemusta kuvaa kyllä mikään muukaan!

Sinun on vain päästettävä irti tästä ns. sielunkumppanistasi, kuten itsekin olet päätellyt.

Oma perheesi on tärkeämpi kuin sielunkumppanilta vaikuttavan ihmisen kanssa yhteen meneminen. Voi vaikka ajatella, että luopuminen tärkeän asian takia on tuollaisen kokemusen tarkoitus. Siis jos miettii, mikä tuollaisen "mystisen kohtaamisen" tarkoitus on.

Ryy-ppää it-tes ojan pohjalle,sieltä on hyvä nousta.

Ap, kyse ei todennäköisesti ole sielunkumppanuudesta vaan siitä, että koet alkuhuumaa uuden ihmisen kanssa. Alkuhuuman aikana kaikki tuntuu toimivalta ja jopa sielujen sympatialta. Mainitsit, ettei suhteenne nykyisen kumppanisi kanssa ole kunnossa - miksei? Suosittelen tekemään ensin kunnolla töitä nykyisen parisuhteen kehittämiseksi ja liekin uudelleen roihauttamiseksi. Säästät lapsetkin matkalaukkuelämän tuskalta, sinähän ne lapset kumminkin päätit maailmaan tuoda.