Lue keskustelun säännöt.
Erään "kunnon miehen" tarina
28.03.2019 |
Olen tällä palstalla saanut lukea useampaankin otteeseen ihmettelyä missä kaikki kunnon miehet ovat, ja miksi niin moni mies syrjäytyy. Siksi päätinkin kertoa nyt oman tarinani...luulen etten ole mitenkään harvinaislaatuinen tapaus maassamme.
Olen aina ollut kunnon mies. Peruskoulu ysin keskiarvolla, ja siitä hyvään lukioon. Lukion jälkeen armeijaan, ja siitä duunin kautta jatko-opintoihin.
Aina kuitenkin oli niin, että tyttöystävän saaminen oli mahdoton tehtävä. Vastakkainen sukupuoli kiinnostui vain niistä "pahoista pojista". Ei riittäneet hyvät tavat, kohtelias lähestyminen, yhteiset kiinnostuksen kohteet, rauhallinen ja mukava luonne, 185cm pituuteni, ei se että olin treenannut itseni todella vaikuttavaan fyysiseen kuntoon.
En nimittäin ole kovin puhelias tai ulospäin suuntautunut, ja nuorempama olin vielä ujo.
Heikko naismenestys johti siihen, että pikku hiljaa pyrkimys kohti "normaalia" elämää ja sen tyypillisiä tavoitteita alkoi hiipua.
Miksi hakata päätään seinään vuosi toisensa jälkeen, koskaan saavuttamatta unelmaansa?
Olen herkkä romantikko, ja haaveet tyttöystävästä ovat olleet vahvasti mielessäni jo 13-vuotiaasta asti.
Aloin syrjäytyä opiskelu -ja työmaailmasta noin 23-24 vuotiaana. Kurssit vähenivät, ja tapasivat jäädä kesken, koska mielenkiintoa vain ei ollut.
Olin menettänyt draivini mennä asian suhteen. Päivät ja yötkin menivät tietokoneella, harrastuksissa, treenaten ja kavereiden kanssa hengaillessa.
Nykypäivänä olen 33-vuotias pitkäaikaistyötön, eivätkä työllistymismahdollisuuteni kovin valoisilta näytä.
Vaikka olen työelämästä syrjäytynyt, niin kaikella muulla tavalla olen edelleen se kunnon mies, joka olin silloin aikaisemminkin.
En ole sosiaalisesti syrjäytynyt, enkä ole ajautunut mihinkään riippuvuuksiin. Urheilen edelleen ja minulla on hyviä ystäviä, joita tapaan aina kun mahdollista. Minulla on harrastus josta tienaan lisärahaa tukien päälle noin 400-600e/kk.
Olen mukana yhteiskuntaa erittäin paljon hyödyttävässä vapaaehtoistyössä.
Työelämästä syrjäytyminen kuitenkin johtaa väistämättä parisuhdemarkkinoiltakin syrjäytymiseen...Parisuhdetta hakeville naisille en ole enää kunnon miehen kirjoissa, sillä en kykene tarjoamaan riittävästi resursseja.
Tulen loistavasti toimeen tuilla + lisäansioillani, mutta tämä perustuu siihen että asun yksin. Virallinen avoliitto naisen kanssa vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni radikaalisti.
Jos kaikki olisi mennyt toisin, niin ehkä tässä iässä minullekin olisi löytynyt sopiva nainen. Tai sitten ei...kuka tietää?
Tässä elämässä asiat menivät näin.
M33
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja odotti empatiaa naisilta?
Eihän tässä voi kuin nauraa. Nainen on maailman epäempaattisin olento ja se vähäkin empatiakyky laitetaan pois päältä, kun kyseessä on mies, joka osoittaa heikkoutta tai kehtaa kertoa olevansa pettynyt elämäänsä. Miehen rooli on olla mies, stereotypinen mies. Jos naisten eteen tuotaisiin nappi, jota painamalla nämä heikommat miehet häviäisivät välittömästi olemasta painaisi lähes jokainen sitä. Heikko, valittava tai luovuttava mies ei ole heille ihminen vaan massamurhaajaakin alempi olento, jonka olemassaolo on heille täysin merkityksetön.
Miksi tässä pitäisi tuntea empatiaa? Koska apta ei kiinnostanut opiskelu ja hän luovutti?
Turha minun sitä sinulle on selittää. Jos et tajua niin et tule koskaan tajuamaan. Itse tunnen empatiaa jokaista ihmistä kohtaan, joka kokee vaikeuksia elämässään tai ei kykene näkemään positiivisuutta tulevaisuudessa. Ne ovat valideja tunteita riippumatta siitä mikä niihin on johtanut.
On täysin selvää, että tämän ketjun suorastaan vihamieliset kommentit ja pilkkaavat sanat johtuvat pelkästään siitä, että aloittaja on mies, joka kehtasi myöntää heikkoutensa ja osoittaa olevansa mies, joka ei olekaan kaiken osaava, vankkumaton, itsevarma stereotypinen oikea mies. Luovuttamista, katkeroitumista tai valittamista ei sallita. Nuo ominaisuudet miehessä oikeuttavat naiset sylkemään tuollaisen miehen päälle ja kohtelemaan häntä ihmisroskana.
Kaikki tänne kirjoittaneet naiset, kun ovat selvinneet jokaisesta elämän vastoinkäymisestä helposti, valittamatta ja ilman tukiverkkoa. He ovat parempia ihmisiä, jotka eivät ole ikinä tunteneet luovattamisen, katkeruuden tai epäonnistumisen tunnetta ja jos ovat, eivät he ole sitä ikinä näyttäneet. He ovat vahvoja, täydellisiä, kunnon ihmisiä. Eivät luusereita kuten ap.
Eli ihan karseeta shaissee että luovuttamista, katkeroitumista ja valittamista ei sallita? Ajatella. Miksiköhän? Sä ilmeisesti koet em. ominaisuudet naisessa todella puoleensavetävinä? Jos nainen on tosi laiska luovuttaja (Ei siitä kuitenkaan mitään tule, turha yrittää. Tee mun puolesta.), valittaa aina kaikesta (Ihan paskaa kun mistään ei tule mitään ihan ilman vaivaa. Tee mun puolesta.) ja vielä katkerakin kaupan päälle (Yhteiskunannan vika kaikki. Ja miesten. Miksi sä et koskaan tee mun puolesta?), niin sä oot heti, että "Onpas siinä ihana nainen. Aivan vaimomatskua. Tuollaista rekeä olisi tosi kiva vetää perässä vaikka loppuelämän!"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onkohan sinulla ihan realistiset odotukset parisuhteelle? Kuvittelitko (ja kuvitteletko edelleen), että parisuhteeseen päästyäsi yhtäkkiä kaikki olisi ihanaa ja auvoista ja kaikki elämän muutkin osa-alueet näyttäytyisivät toisessa valossa?
Vaikka olisi parisuhteessa, on elämä silti tylsää ja puuduttavaa raatamista. "Kuherruskuukauden" jälkeen parisuhdekin monesti hieman lässähtää ja sen ja oman onnen eteen on tehtävä töitä.
Olet vielä nuori, joten kaikki on mahdollista. Hanki työpaikka (mikä tahansa) ja harrastuksia, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Unohda itsesääli ja menneiden haikailu. Katso eteenpäin ja tee jotain elämällesi. Jos et muuta saa aikaiseksi, niin juttele lääkärillesi ja tarkista pääsisitkö edes psykologille juttelemaan.
Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko.
Kertoisitko mikä tarinassani on epäuskottavaa?
M33
Sinulla on mt-ongelmia, jotka ovat hoitamattomana vaikuttaneet siihen, että kasetti levisi kesken opiskeluja. Hoida pääsi kasaan ja opiskele ammatti. Kyllä se elämä siitä alkaa sujua. Naurettavaa väittää että tyttöystävän puute tuollaista aiheuttaa. Varmasti ne henkiset ongelmat ovat syynä myös siihen, ettei tytöt kiinnostuneet. Pitää tosiaan olla vätys poika, joka haaveilee tyttöystävänstä lapsena. Mahdatkohan olla sittenkin tyttö?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Jos ei äly riitä kurssien läpäisemiseen, niin kannattaisi harkita alan vaihtoa sellaiseen ,josta selviytyy. Mitä kaikkea jäädä hakkaamaan päätään jumiin. Hyvässä lykyssä voisi saada ne jo suoritetut opinnot hyväkdiluetuksi johonkin toiseen tutkintoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Täh? Meillä on ihan eri käsitys jäätävistä vaikeuksista. Itse määrittelisin jäätäväksi vaikeudeksi vaikka vaikean sairauden tai vammautumisen, koko perheen menettämisen jossain onnettomuudessa tai vaikka raiskauksen tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisen tai muun äkillisen traumaattinen tapahtuman.
Ja tuollaisistakin hmisiä selviää, joka päivä joku jossain.
Vaikeista kursseista selviäminen tai työnhaku ovat arkipäivää, eivät mitään vuorenhuippujen valloituksia. Jos työnhaussa haluaa helpotusta, kannattaa opiskella hyvin työllistävää alaa. Niin tein itse
Mun mielestä sellainen asia on vaikeaa, johon käyttää aikaa ja energiaa useamman vuoden ajan ilman mitään positiivista vastetta. Ihmettelen kovasti miten ihmiset tuomitsevat aloittajan siitä, että on luovuttanut "liian helposti". Kysyisinkin siis teiltä:
1. Kuinka kauan hakisitte aktiivisesti töitä ennen kuin lannistuisitte ja toteaisitte, että ei voi mitään?
2. Kuinka monta kertaa yrittäisitte suorittaa vaikeaa kurssia ennen kuin lyötte hanskat tiskiin?
Jos oikeasti tekisitte näitä vuodesta toiseen lannistumatta, nostan hattua
1. Toista vuotta hain töitä, mutta kun ei onnistunut, tuotteistin osaamiseni ja aloin myydä sitä toiminimellä. Seuraavat viisi vuotta toimin yrittäjänä, en rikastunut mutta selvisin. Sitten eräs asiakkaani rekrytoi minut omaan firmaansa työntekijäksi. Kolmen vuoden jälkeen lomautettiin tuta-syistä, mutta siinä vaiheessa oli niin hyvä työhistoria, että työllistyin uuteen paikkaan 1,5 kuukaudessa. Eli en todellakaan luovuttanut reilun vuoden työttömyydenkään jälkeen.
2. Selvittäisin ohjaajan kanssa vaihtoehtoja. Onko kyseinen tutkinto minulle ylivoimainen ja jos on, niin miten olen päässyt pääsykokeista läpi? Kaikissa ammattioppilaitoksissa saa kyllä tukea siihen, että joko lähtee hakeutumaan uudelle alalle tai sitten selvittää mahdollisen oppimisvaikeudet ja sitä kautta selviää kursseista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisilla menee aina tunteisiin kun eivät ymmärrä miten hankalaa tavismiehelle on puolison löytäminen. Jos et ole itse aktiivinen niin kukaan ei tule sinun luoksesi vaan saat(at) olla loppuelämäsi ihan helposti yksin.
Menisikö paremmin perille jos näiden yksinäisten miesten ei tarvitsisi maksaa veroja joilla subventoidaan naisten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa...?
Naisia ja miehiä on suurin piirtein saman verran. Koska valtaosa naisista pariutuu, siitä seuraa väistämättä että valtaosa miehistäkin pariutuu. Koska miehissä on suhteessa enemmän sekä huippulahjakkuuksia että totaalisia luusereita, ja luuserit eivät pariudu, lienee selvää että nimenomaan tavismiehen on helppo pariutua. Huippuluokan miehelle on vaikea löytää tasoisensa kumppani koska huippuluokan naisia on niin vähän, ja toisaalta luuserimiestä ei huoli edes luuserinaiset.
Parhaat miehet pyörittävät montaa naista samanaikaisesti - pariutuminen olisi heille helppoa, mutta miksi tehdä niin?
Väitätkö ihan vakavissasi, että meillä on merkittävä määrä miehiä, jotka elävät kaksoiselämää eli heillä on kaksi perhettä tai ainakin asuvat kahden naisen kanssa ihan virallisesti samaan aikaan? Vai tarkoititko sittenkin, että jotkut miehet harrastavat seksiä useiden naisten kanssa sitoutumatta heihin?
Näitä Jonneja suomi täynnä. Ei sua kukaan tule kotoonta hakemaan, ainoa kuka asialle voi tehdä jotan on sinä itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Minusta se on ymmärrettävää, että jos haluaa kaikkein eniten elämässä parisuhteen ja tavallaan tekee melkein kaiken muun sitä päämäärää ajatellen, niin se, ettei sitä syystä tai toisesta saa, voi vaikuttaa motivaatioon kaikilla elämän alueilla. Ei se hyvä asia ole, vaan huono ja sille pitäisi tehdä jotain, mutta se on psykologisesti ymmärrettävää.
Sitä en kuitenkaan usko, että ongelmat tyttöystävän saamisessa olisivat johtuneet kunnollisuudesta ja rauhallisuudesta ja että huomattava osa naisista olisi kiinnostunut "pahoista pojista". Kaikki tuntemani 20-40 -vuotiaat parisuhteessa olevat naiset ovat kunnollisen miehen kanssa yhdessä. Moni heidän miehistään on hyvin rauhallinenkin.
Kiitos että ymmärrät minua : )
Kyllä minussa varmasti jotain muutakin vikaa on, joten en ole eri mieltä tuon jälkimmäisenkään kappaleesi kanssa...En vain ole koskaan saanut selville mitä tein väärin.
M33 kirjoitti:
Faith kirjoitti:
Minusta se on ymmärrettävää, että jos haluaa kaikkein eniten elämässä parisuhteen ja tavallaan tekee melkein kaiken muun sitä päämäärää ajatellen, niin se, ettei sitä syystä tai toisesta saa, voi vaikuttaa motivaatioon kaikilla elämän alueilla. Ei se hyvä asia ole, vaan huono ja sille pitäisi tehdä jotain, mutta se on psykologisesti ymmärrettävää.
Sitä en kuitenkaan usko, että ongelmat tyttöystävän saamisessa olisivat johtuneet kunnollisuudesta ja rauhallisuudesta ja että huomattava osa naisista olisi kiinnostunut "pahoista pojista". Kaikki tuntemani 20-40 -vuotiaat parisuhteessa olevat naiset ovat kunnollisen miehen kanssa yhdessä. Moni heidän miehistään on hyvin rauhallinenkin.
Kiitos että ymmärrät minua : )
Kyllä minussa varmasti jotain muutakin vikaa on, joten en ole eri mieltä tuon jälkimmäisenkään kappaleesi kanssa...En vain ole koskaan saanut selville mitä tein väärin.
Oletko koskaan harkinnut terapiaan menemistä? Sitähän täällä sulle ehdotetaan, eikä se ole mitään kettuilua. Itsekin olen terapiani käynyt ja kyllä se elämän suuntaviivoja muutti (tai siis: terapian ansiosta kykenin muuttamaan elämäni suuntaviivoja). Jos olet 33-vuotiaana syrjytynyt niin sinulla on kaikki edellytykset saada terapiakontakti (tosin jos asut pk-seudulla tai uudellamaalla niin voi olla vähän kiven alla päästä kunnalliseen). Ei se ole mitään huuhaata, vaan ihan oikeaa apua. Itsekin tunnut tietävän että joku on vialla mutta et osaa itse ongelmaa selvittää, joten terapeutti olisi nappivalinta sen ongelman ratkomisen auttamisessa. Veikkaan että valtaosa täällä terapiaa suosittelevista ihmisistä on itse saanut siitä hyötyä, ja siksi sitä sulle ehdotetaankin - koska se toimii.
Tai sitten voit vaan jatkaa elämääsi leuka rinnassa eikä mikään koskaan muutu. Oma valintasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja huomaa, että vaikka terapiakäynneillä kävisi ilmi että sinussa ei ole ns. mitään vikaa (vaikka jokaisessa meissähän enemmän tai vähemmän on), niin jo se että saisit tunteesi validoitua (googleta), voi auttaa huomattavasti itsetuntosi kehittämisessä ja kohottamisessa. Ja se ei vaan yksinkertaisesti voi olla näkymättä muussa elämässäsi. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että haluatko todella muutosta ja että oletko valmis ottamaan sen pelottavan, tuntemattoman askeleen uuteen elämään.
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Kiitos tästä! tutustuin linkkiisi ja varmasti saan tästä jotain itseäni kehittävää irti : )
Resilienssiä löytyy siinä mielessä, että suuri osa ihmisistä olisi tässä vaiheessa jo turvautunut alkoholiin tai muuhun turruttavaan :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos sinulla ei ole paljoa lähempää kokemusta naisista, niin ehkä ajatus tuosta nykyään aiheuttaa jo pelkoa sekä jännitystä?
Ehkä maksullisella vierailu olisi hyvä tapa päästä näistä yli. Sitten myös huomaat ettei siinä ole mitään yliluonnollisen ihmeellistä.
Tällä tavalla saat ns. Homman alkuun. Voi olla että homma sujuu sen jälkeen ihan itsestään.
Ei ei ei eii.... ihan ensin opettelet seisomaan niillä omilla jaloillasi, se että odottaa pelastavaa prinsessaa, on aivan väärä asenne. Sitten kun osaat seistä omilla jaloillasi ja opit olemaan onnellinen siitä taidosta ja edes jollain tasolla tyytyväinen itseesi, niin sitten voit alkaa tähyillä ympärille, että kas ketkäs muut seisovat omilla jaloillaan. Ei voi olettaa toisen ihmisen värittävän koko elämää kivoilla väreillä, vaan ne värikynät otetaan ensin omaan käteen ja väritetään mieliväreillä itse. Sitten tietää että selviää yksinkin, on lempivärit tiedossa ja kynät taskussa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei ei ei eii.... ihan ensin opettelet seisomaan niillä omilla jaloillasi, se että odottaa pelastavaa prinsessaa, on aivan väärä asenne. Sitten kun osaat seistä omilla jaloillasi ja opit olemaan onnellinen siitä taidosta ja edes jollain tasolla tyytyväinen itseesi, niin sitten voit alkaa tähyillä ympärille, että kas ketkäs muut seisovat omilla jaloillaan. Ei voi olettaa toisen ihmisen värittävän koko elämää kivoilla väreillä, vaan ne värikynät otetaan ensin omaan käteen ja väritetään mieliväreillä itse. Sitten tietää että selviää yksinkin, on lempivärit tiedossa ja kynät taskussa
https://www.vauva.fi/keskustelu/3428010/pitaa-olla-ensin-taysin-onnelli…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ei ei eii.... ihan ensin opettelet seisomaan niillä omilla jaloillasi, se että odottaa pelastavaa prinsessaa, on aivan väärä asenne. Sitten kun osaat seistä omilla jaloillasi ja opit olemaan onnellinen siitä taidosta ja edes jollain tasolla tyytyväinen itseesi, niin sitten voit alkaa tähyillä ympärille, että kas ketkäs muut seisovat omilla jaloillaan. Ei voi olettaa toisen ihmisen värittävän koko elämää kivoilla väreillä, vaan ne värikynät otetaan ensin omaan käteen ja väritetään mieliväreillä itse. Sitten tietää että selviää yksinkin, on lempivärit tiedossa ja kynät taskussa
https://www.vauva.fi/keskustelu/3428010/pitaa-olla-ensin-taysin-onnelli…
Täysin eri mieltä! Eli mielestäni tuo fraasi pitää paikkansa, on oltava sinut itsensä kanssa. Se että jotkut eivät ole olleet ikinä yksin, vaan aina pitkässä parisuhteessa, ei kerro mitään. Siellä oli huomautettukin Pitkä suhde ei ole sama kuin hyvä suhde. Voi olla, mutta ei takeita. Toiset on näitä läheisriippuvaisia...
AP Oletko masentunut?Oireet sopisi siihen.Käy lääkärissä, terapiaa ja masennus lääkettä kehiin.Itsellä "syrjäytyminen"(inhoan tuota sanaa, kun on niin leimaava)oli keskivaikea masennus-onneksi hskeuduin terapiaan ja sain lääkkeet.Pari vuotta terapiaa ja lääkitys auttoivat-pikkuhiljaa sain elämästä kiinni, opinnot suoritettua ja silleen ja pääsin töihin.
Vierailija kirjoitti:
Jos sinulla ei ole paljoa lähempää kokemusta naisista, niin ehkä ajatus tuosta nykyään aiheuttaa jo pelkoa sekä jännitystä?
Ehkä maksullisella vierailu olisi hyvä tapa päästä näistä yli. Sitten myös huomaat ettei siinä ole mitään yliluonnollisen ihmeellistä.
Tällä tavalla saat ns. Homman alkuun. Voi olla että homma sujuu sen jälkeen ihan itsestään.
Mieluummin ottaisin täysin kokemattoman miehen kuin sellaisen, joka on käynyt maksullisissa harjoittelemassa.
Ap, et ole kunnon mies, vaan luuseri. Kukaan fiksu nainen, jolla on tavoitteita, ei valitettavasti vilkaise sinuun päinkään. Ei parisuhde ole mikään elämän itsetarkoitus. Siihen kannattaa ryhtyä sitten, kun oma tontti on kunnossa. Saat sitten fiksun ja aikuisen suhteen, kun seisot vakaasti omilla jaloillasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Täh? Meillä on ihan eri käsitys jäätävistä vaikeuksista. Itse määrittelisin jäätäväksi vaikeudeksi vaikka vaikean sairauden tai vammautumisen, koko perheen menettämisen jossain onnettomuudessa tai vaikka raiskauksen tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisen tai muun äkillisen traumaattinen tapahtuman.
Ja tuollaisistakin hmisiä selviää, joka päivä joku jossain.
Vaikeista kursseista selviäminen tai työnhaku ovat arkipäivää, eivät mitään vuorenhuippujen valloituksia. Jos työnhaussa haluaa helpotusta, kannattaa opiskella hyvin työllistävää alaa. Niin tein itse
Mun mielestä sellainen asia on vaikeaa, johon käyttää aikaa ja energiaa useamman vuoden ajan ilman mitään positiivista vastetta. Ihmettelen kovasti miten ihmiset tuomitsevat aloittajan siitä, että on luovuttanut "liian helposti". Kysyisinkin siis teiltä:
1. Kuinka kauan hakisitte aktiivisesti töitä ennen kuin lannistuisitte ja toteaisitte, että ei voi mitään?
2. Kuinka monta kertaa yrittäisitte suorittaa vaikeaa kurssia ennen kuin lyötte hanskat tiskiin?
Jos oikeasti tekisitte näitä vuodesta toiseen lannistumatta, nostan hattua
1. Toista vuotta hain töitä, mutta kun ei onnistunut, tuotteistin osaamiseni ja aloin myydä sitä toiminimellä. Seuraavat viisi vuotta toimin yrittäjänä, en rikastunut mutta selvisin. Sitten eräs asiakkaani rekrytoi minut omaan firmaansa työntekijäksi. Kolmen vuoden jälkeen lomautettiin tuta-syistä, mutta siinä vaiheessa oli niin hyvä työhistoria, että työllistyin uuteen paikkaan 1,5 kuukaudessa. Eli en todellakaan luovuttanut reilun vuoden työttömyydenkään jälkeen.
2. Selvittäisin ohjaajan kanssa vaihtoehtoja. Onko kyseinen tutkinto minulle ylivoimainen ja jos on, niin miten olen päässyt pääsykokeista läpi? Kaikissa ammattioppilaitoksissa saa kyllä tukea siihen, että joko lähtee hakeutumaan uudelle alalle tai sitten selvittää mahdollisen oppimisvaikeudet ja sitä kautta selviää kursseista.
Entä jos tuotteistaminen ei olisi onnistunut? Mitä sitten olisit tehnyt? Sait kuitenkin suhteellisen pian onnistumisen kokemuksen. Ap:lla on epäonnistumisia kerta toisensa perään
Toisessa tapauksessa hyödyntäisit tukitoimia ja lopulta miettisit luovuttamista. Entä jos tukitoimia ei olisi saatavilla kuten naisettomuudessa? Kaikkialta saatavat neuvot olisivat epämääräisiä ja ristiriitaisia. Kuinka kauan jaksaisit yrittää?
Niinpä.