Lue keskustelun säännöt.
Erään "kunnon miehen" tarina
28.03.2019 |
Olen tällä palstalla saanut lukea useampaankin otteeseen ihmettelyä missä kaikki kunnon miehet ovat, ja miksi niin moni mies syrjäytyy. Siksi päätinkin kertoa nyt oman tarinani...luulen etten ole mitenkään harvinaislaatuinen tapaus maassamme.
Olen aina ollut kunnon mies. Peruskoulu ysin keskiarvolla, ja siitä hyvään lukioon. Lukion jälkeen armeijaan, ja siitä duunin kautta jatko-opintoihin.
Aina kuitenkin oli niin, että tyttöystävän saaminen oli mahdoton tehtävä. Vastakkainen sukupuoli kiinnostui vain niistä "pahoista pojista". Ei riittäneet hyvät tavat, kohtelias lähestyminen, yhteiset kiinnostuksen kohteet, rauhallinen ja mukava luonne, 185cm pituuteni, ei se että olin treenannut itseni todella vaikuttavaan fyysiseen kuntoon.
En nimittäin ole kovin puhelias tai ulospäin suuntautunut, ja nuorempama olin vielä ujo.
Heikko naismenestys johti siihen, että pikku hiljaa pyrkimys kohti "normaalia" elämää ja sen tyypillisiä tavoitteita alkoi hiipua.
Miksi hakata päätään seinään vuosi toisensa jälkeen, koskaan saavuttamatta unelmaansa?
Olen herkkä romantikko, ja haaveet tyttöystävästä ovat olleet vahvasti mielessäni jo 13-vuotiaasta asti.
Aloin syrjäytyä opiskelu -ja työmaailmasta noin 23-24 vuotiaana. Kurssit vähenivät, ja tapasivat jäädä kesken, koska mielenkiintoa vain ei ollut.
Olin menettänyt draivini mennä asian suhteen. Päivät ja yötkin menivät tietokoneella, harrastuksissa, treenaten ja kavereiden kanssa hengaillessa.
Nykypäivänä olen 33-vuotias pitkäaikaistyötön, eivätkä työllistymismahdollisuuteni kovin valoisilta näytä.
Vaikka olen työelämästä syrjäytynyt, niin kaikella muulla tavalla olen edelleen se kunnon mies, joka olin silloin aikaisemminkin.
En ole sosiaalisesti syrjäytynyt, enkä ole ajautunut mihinkään riippuvuuksiin. Urheilen edelleen ja minulla on hyviä ystäviä, joita tapaan aina kun mahdollista. Minulla on harrastus josta tienaan lisärahaa tukien päälle noin 400-600e/kk.
Olen mukana yhteiskuntaa erittäin paljon hyödyttävässä vapaaehtoistyössä.
Työelämästä syrjäytyminen kuitenkin johtaa väistämättä parisuhdemarkkinoiltakin syrjäytymiseen...Parisuhdetta hakeville naisille en ole enää kunnon miehen kirjoissa, sillä en kykene tarjoamaan riittävästi resursseja.
Tulen loistavasti toimeen tuilla + lisäansioillani, mutta tämä perustuu siihen että asun yksin. Virallinen avoliitto naisen kanssa vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni radikaalisti.
Jos kaikki olisi mennyt toisin, niin ehkä tässä iässä minullekin olisi löytynyt sopiva nainen. Tai sitten ei...kuka tietää?
Tässä elämässä asiat menivät näin.
M33
Kommentit (167)
En tajua. Mä lähdin 25-vuotiaana opiskelemaan uutta alaa toiselle puolelle Suomea. Sitä ennen olin varsinainen peräkammarinpoika - tai no, tyttö. Ei se ollut kenestäkään muusta kiinni kuin itsestäni. Päätin opiskella, hommata töitä, tutustua koulukavereihin, deittailla ja ennen kaikkea oppia pitämään itsestäni.
Nykyään olen pitkässä parisuhteessa ja ihan tiedoksi ap, ei tämä ole mikään autuaaksi tekevä elämänmuoto. Ihan yhtä lailla tässäkin pitää huolehtia itsestään, käydä töissä yms, ja sitten vielä pitää tehdä kompromisseja ja katsoa toisen puutteita läpi sormien vaikka välillä meinaa käämi palaa. Epäilen, että sinusta ei olisi myöskään parisuhteeseen, jos annat noin helposti periksi. Haluaisitko edes oikeasti parisuhteeseen, kun tuo sun loisimisesi vaarantuisi kun tukitulosi romahtaisivat? Taidat vaan nauttia martsaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pojallani on kaikki nuo ominaisuudet, jotka luettelit itsessäsi olleen paitsi että on 2 cm pidempi. Tyttöjä pörrää ympärillä. Missähän tässä tarinassa se ongelma on alunperin ollut
M33 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pffft. Kuuntele itseäsi! Olet heittänyt koko elämässäsi hankat tiskiin, koska et saanut naista? Minulla naisena on vain paskoja kokemuksia miehistä. Lapsuudessa veli hakkasi ja kosketteli kun nukuin. Peruskoulu oli kiusaamista poikien osalta ja he saivat itsetuntoni paskaksi. Kukaan ei katso minua missään "sillä silmällä". Olenko silti luovutta? No en! Minun elämääni ei määritä miehet, eivätkä sinunkaan naiset. Kaikki eivät löydä kumppania ja sille ei voi mitään.
"Kaikki eivät löydä kumppania ja sille ei voi mitään."
Kyllä, tuo lauseesi on aivan totta. Mutta mistä sitten kaivaa motivaatio siihen elämässä etenemiseen? Kaikki ponnistelu "keskiluokkaiseen elämään" tuntuu turhalta ilman mahdollisuutta rakkauteen ja perheeseen.
Miksi ihmiset ostavat omakotitaloja? Siksi jotta heillä olisi tilaa kasvattaa lapset, ja jotta lapsilla olisi piha jossa leikkiä. Hyvin suuri osa ihmisen maallisista pyrkimyksista perustuu näihin asioihin.
Kenelle minä jättäisin taloni perinnöksi? Miksi hamstrata vain itselleen, eikä tarpeeseen...
Ajattelumallisi ei ole kestävä eikä ihan ns. terve. Suurin osa ihmisistä löytää motivaation tehdä asioita omasta sisäisestä maailmastaan. Samalla he ymmärtävät, että ponnistellessaan, tehdessään ja eläessään lisäävät mahdollisuuksiaan onnelliseen elämään.
Sinä odotat motivaatiota itsesi ulkopuolelta eikä se ole toimiva malli. Voi olla, että tarvitset ulkopuolista apua muuttaaksesi tuota ajattelutapaasi, koska ilmeisesti yksikään esim. tässä ketjussa annettu ohje tai vinkki ei ole tavoittanut sinua. Tunnut jumiutuneen toimimattomaan ajattelutapaan.
PS: Ihmiset ostavat omakotitaloja mm. koska nauttivat omasta tilasta, haluavat mahdollisuuden hoitaa pihaa tai toteuttaa muita harrastuksia, haluavat koirille oman aidatun pihan/ulkotarhan. Syitä on loputtomiin eivätkä kaikki suinkaan liity lapsiin tai perheeseen. Sitten taas kaikki ihmiset eivät halua asua omakotitalossa, ihan riippumatta siitä onko lapsia vai ei.
Sama pätee työssä käymiseen ja rahaan. Suurin osa ihmisistä nauttii jostain harrastuksista, matkustelusta ja monesta muustakin lapsiin tai perheeseen liittymättömistä toiminnasta. Näitä taas on mahdollista toteuttaa palkkatyöstä saatujen säännöllisten tulojen avulla, harvemmin pitkäaikaisella sosiaalietuuksien varassa elämisellä. Lisäksi itse työstä tai opiskelusta saa onnistumisen kokemuksia, haasteita ja mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen.
Onko ajattelusi aina noin konkreettista vai pystytkö käsittelemään asioita myös abstraktilla ja käsitteellisellä tasolla?
Parisuhteen puute johti syrjäytymiseen työelämästä ja työelämän puute syrjäytymiseen parisuhdemarkkinoilta.
Eikö sinulla ole mitään muuta motivaatiota työskennellä kuin se, että saisit sillä naisen?
33-vuotiaana: tämä elämä oli nyt tässä.
Itse olen 38 v. nainen, enkä ole silti löytänyt omaa rakasta miestä. En silti heitä kirvestä kaivoon.
Kunnon miehet eivät ala rypemään itsesäälissä heti, kun kaikkea ei tarjotakaan hopeatarjottimella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän Ap:n kirjoituksesta niin, että motivaatio pinnistellä alati haastavammassa työelämässä katosi, kun se tärkein jää kuitenkin saavuttamatta eli parisuhde ja perhe.Kukaan muu kuin toinen samassa tilanteessa oleva ei voi ymmärtää, miten suuri vaikutus parisuhteella ja perheellä on henkiseeen jaksamiseen. Monet sanoo,että eivät jaksaisi työmaailman kiirettä, jos heillä ei olisi vastapainona mukavaa kotielämää, johon palata työpäivän jälkeen. N40
Mistä ihminen voi 23-vuotiaana muka jo tietää, että parisuhde ja perhe jää saavuttamatta? Eihän tuo ole vielä ikä eikä mikään! Ei ole kyllä normaalia syrjäytyä noin nuorena siksi, ettei ole parisuhdetta ja perhettä vielä.
Nyt menet kyllä töihin johonkin vaikka tehtaaseen. Eiköhän sinulle joku homma löydy. Itselleni ei ole väliä miehen työpaikalla, mutta jos mies on työtön a vielä PITKÄAIKAISTYÖTÖN, niin voin kyllä sanoa että se herättää joitakin hälytyskelloja. Miksi olet työtön? Eihän tuossa ole mitään järkeä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tässäkin tapauksessa se nainen jota haikaillaan jälleen kerran lapseton, hoikka 18-25v missi. Kun kukaan muu ei kelpaa.
En osaa ulkonäköjutuista sanoa, mutta kyllähän aloittajalla selvästi on hyvin suppea ja itselleen mahdollisimman huonosti sopiva naisjoukko ollut tähtäimessä silloin vähän päälle parikymppisenä, jos hän kerran pelkästään pahoista pojista innostuneita tyttöjä tapasi. Yli puolet tuonkin ikäisistä naisista kuitenkin on ihan tavallisia ja kunnollisia naisia, jotka haluavat kumppanikseen kaltaisensa miehen. En tiedä mistä ap tyttöystävää oli yrittänyt etsiä, mutta ei selvästikään ainakaan sellaisia kanavia pitkin, joiden kautta olisi törmännyt kivoihin ja kunnollisiin naisiin.
Kiitos kirjoituksestasi.
Elämäntapasi on tätä päivää. Et ole syrjäytynyt, et millään tavalla sen huonompaa puolisoaineista kuin muutkaan miehet.
Työn käsite on muuttumassa ja siihen luetaan myös palkatonkin hyväntekeväisyystyö. Tärkeintä on tekemisen mielekkyys ja jossa työstä saatavat ansiot punnitaan myös hyvällä mielellä/henkisellä tasapainolla. Etenkin, kun pärjäät taloudellisesti itsenäisesti. Se myös kertoo siitä, ettet elä käyttääksesi muita hyväksesi.
Sosiaalinen elämäsi on kunnossa ja joka on aika harvinaista, sillä miehet ovat usein yksinäisiä ja vailla luotettavaa ystävää.
KAtselet itseäsi aivan liian negatiivisessa valossa. Oletko ajatellut, miten olet aikaasi edellä? Tiedän hyvin monia, ikäisiäsi miehiä, korkealle koulutettuja, jotka haluavat tehdä mininaalisen määrän töitä päästäkseen harrastamaan sekä panostamaan vapaa-aikaansa. Työ ei ole enää arvo, vaan siitä saatava palkka takaa sen että voi elää mieleistään elämää. Ja sellainen mies vaatii myös rohkean puolison, jollaisia ei Vauva-palstan keskustelijoista monikaan ole.
Elämän onni ja ilo riippuu hyvin usein rohkeudesta kuunnella itseään, tehdä mikä tuntuu hyvältä ja jopa kohdata sen vuoksi kipeitä asioita ihmissuhteissaan. Elämä voi olla hankalaa, täynnä vastoinkäymisiä, mutta niistä oppii entistä enemmän itsestään mikä on parasta.
Katso avoimesti ja avarasti ympärillesi. Mieti olisiko naistoiveesi ravisteltava pölyistä ja ole utelias. Sinua arvostava nainen voi tulla vastaan nopeammin kuin uskotkaan, jos näet arvosi.
Vauva-palsta ei ole mikään syvällisen pohdinnan foorumi, jossa yhteiskuntaan ja sen ilmiöitä pohdittaisiin kokonaisvaltaisesti ja älyllisesti. Ajan merkkejä ja muutoksia ei nähdä, eikä ymmärretä, vaan pysytään perinteisen luutuneissa arvoissa ja mieluummin vielä mustan huumorin kera (ja joka pitää ymmärtää ja josta minä saan usein hyvät naurut eli kiitos niille kirjoittajille). Jos siis kirjoitit ihan vakavissasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tämä volina saa olla täällä, kun ihan vastaava jossa nainen volisi, poistettiin?
M33 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pffft. Kuuntele itseäsi! Olet heittänyt koko elämässäsi hankat tiskiin, koska et saanut naista? Minulla naisena on vain paskoja kokemuksia miehistä. Lapsuudessa veli hakkasi ja kosketteli kun nukuin. Peruskoulu oli kiusaamista poikien osalta ja he saivat itsetuntoni paskaksi. Kukaan ei katso minua missään "sillä silmällä". Olenko silti luovutta? No en! Minun elämääni ei määritä miehet, eivätkä sinunkaan naiset. Kaikki eivät löydä kumppania ja sille ei voi mitään.
"Kaikki eivät löydä kumppania ja sille ei voi mitään."
Kyllä, tuo lauseesi on aivan totta. Mutta mistä sitten kaivaa motivaatio siihen elämässä etenemiseen? Kaikki ponnistelu "keskiluokkaiseen elämään" tuntuu turhalta ilman mahdollisuutta rakkauteen ja perheeseen.
Miksi ihmiset ostavat omakotitaloja? Siksi jotta heillä olisi tilaa kasvattaa lapset, ja jotta lapsilla olisi piha jossa leikkiä. Hyvin suuri osa ihmisen maallisista pyrkimyksista perustuu näihin asioihin.
Kenelle minä jättäisin taloni perinnöksi? Miksi hamstrata vain itselleen, eikä tarpeeseen...
Vmp, herää nyt löysä p:ska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän Ap:n kirjoituksesta niin, että motivaatio pinnistellä alati haastavammassa työelämässä katosi, kun se tärkein jää kuitenkin saavuttamatta eli parisuhde ja perhe.Kukaan muu kuin toinen samassa tilanteessa oleva ei voi ymmärtää, miten suuri vaikutus parisuhteella ja perheellä on henkiseeen jaksamiseen. Monet sanoo,että eivät jaksaisi työmaailman kiirettä, jos heillä ei olisi vastapainona mukavaa kotielämää, johon palata työpäivän jälkeen. N40
Mistä ihminen voi 23-vuotiaana muka jo tietää, että parisuhde ja perhe jää saavuttamatta? Eihän tuo ole vielä ikä eikä mikään! Ei ole kyllä normaalia syrjäytyä noin nuorena siksi, ettei ole parisuhdetta ja perhettä vielä.
Tämä minuakin kiinnostaa. Tuon ikäisenä kaikki ovat ovat vielä avoimia. Itse olen 30 v. sinkku, olen ollut koko elämäni sinkku, mutta kyllä minä töissä käyn ja asiani hoidan. Ja uskon edelleen, että jonain päivänä löydän puolison. Koskaan ei ole liian myöhäistä, tuttava meni naimisiin ollessaan 60 v.
Siten tuon ikäinen voi tietää elämän jo olevan ohi, että itse lakkaa elämästä ja syyttelee sitten muita omasta päätöksestään.
Oikeasti nainen ei tuota muuttaisi yhtään, sama vätys se olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Täh? Meillä on ihan eri käsitys jäätävistä vaikeuksista. Itse määrittelisin jäätäväksi vaikeudeksi vaikka vaikean sairauden tai vammautumisen, koko perheen menettämisen jossain onnettomuudessa tai vaikka raiskauksen tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisen tai muun äkillisen traumaattinen tapahtuman.
Ja tuollaisistakin hmisiä selviää, joka päivä joku jossain.
Vaikeista kursseista selviäminen tai työnhaku ovat arkipäivää, eivät mitään vuorenhuippujen valloituksia. Jos työnhaussa haluaa helpotusta, kannattaa opiskella hyvin työllistävää alaa. Niin tein itse
Mun mielestä sellainen asia on vaikeaa, johon käyttää aikaa ja energiaa useamman vuoden ajan ilman mitään positiivista vastetta. Ihmettelen kovasti miten ihmiset tuomitsevat aloittajan siitä, että on luovuttanut "liian helposti". Kysyisinkin siis teiltä:
1. Kuinka kauan hakisitte aktiivisesti töitä ennen kuin lannistuisitte ja toteaisitte, että ei voi mitään?
2. Kuinka monta kertaa yrittäisitte suorittaa vaikeaa kurssia ennen kuin lyötte hanskat tiskiin?
Jos oikeasti tekisitte näitä vuodesta toiseen lannistumatta, nostan hattua
Mutta eihän ap:llä ainakaan oman kertomuksensa mukaan ole ollut vaikeuksia pärjätä opinnoissa tai saada töitä. Hänhän kertoi pärjänneensä hyvin peruskoulussa ja lukiossa. Armeijan jälkeen hän kertoo olleensa töissä ja siitä jatkanut opiskelua. Syyksi opintojen takkuamiseen hän kertoi sen, että hän jätti niitä kesken koska oli menettänyt mielenkiintonsa niitä kohtaan. Hän ihan itse kertoi että lakkasi yrittämästä hyvin nuorena siksi, ettei ollut löytänyt parisuhdetta.
En tiedä millä tavalla sinusta ihmisen pitäisi pärjätä opinnoissaan ja työnhaussa, mutta kyllä me tavalliset ihmiset ihan joudumme itse tekemään töitä molempien eteen. Hyvin harva meistä saa opintonsa loppuun suoritettua jos jättää kurssit kesken tai kahlaa ne hädin tuskin läpi siksi, että mielenkiinto puuttuu. Ei kukaan menesty tuolla tavalla. Ja jos syy huonoon menestykseen on oma mielenkiinnon ja yrittämisen puute, niin ei silloin voi syyttää jotain "jäätäviä vaikeuksia". Aloittajan "jäätävät vaikeudet" opiskelussa ja työn löytämisessä eivät johtuneet siitä, että hän olisi vuosikausia sitkeästi yrittänyt ja parhaansa tehnyt. Ne johtuivat siitä, että hän luovutti tekemästä tarpeeksi niiden eteen siinä iässä, missä yhtään yrittämällä olisi ollut parhaat saumat onnistua.
Nyt hän on 33-vuotias pitkäaikaistyötön, eikä sanallakaan ole maininnut hakeneensa aktiivisesti töitä kaikkien näiden vuosien aikana tai yrittäneensä tosissaan saattaa opintonsa loppuun. Ja totta hemmetissä lähes kymmenen vuoden työttömyyden jälkeen työllistyminen on jo vaikeampaa kuin se olisi ollut siinä iässä kun ap menetti mielenkiintonsa yrittää ja luovutti. Mutta edelleen, eivät nämä ole mitään "jäätäviä vaikeuksia" vaan omaa motivaation puutetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisilla menee aina tunteisiin kun eivät ymmärrä miten hankalaa tavismiehelle on puolison löytäminen. Jos et ole itse aktiivinen niin kukaan ei tule sinun luoksesi vaan saat(at) olla loppuelämäsi ihan helposti yksin.
Menisikö paremmin perille jos näiden yksinäisten miesten ei tarvitsisi maksaa veroja joilla subventoidaan naisten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa...?
Naisia ja miehiä on suurin piirtein saman verran. Koska valtaosa naisista pariutuu, siitä seuraa väistämättä että valtaosa miehistäkin pariutuu. Koska miehissä on suhteessa enemmän sekä huippulahjakkuuksia että totaalisia luusereita, ja luuserit eivät pariudu, lienee selvää että nimenomaan tavismiehen on helppo pariutua. Huippuluokan miehelle on vaikea löytää tasoisensa kumppani koska huippuluokan naisia on niin vähän, ja toisaalta luuserimiestä ei huoli edes luuserinaiset.
Parhaat miehet pyörittävät montaa naista samanaikaisesti - pariutuminen olisi heille helppoa, mutta miksi tehdä niin?
Taas päästään jankuttamaan irtoseksistä. Sekö nyt olikin taas se mitä apn olisi pitänyt saada että pystyisi käymään töissä?
Ihan tutkimustenkin mukaan naimisiinmeno ja lasten saanti tekee miehestä vastuullisemman. Maksullisissa käynti ei varmaan samalla tapaa toimisi.
Ja taas vastuu siirretään muille sekä ulkoistetaan... Huoh. Onneksi maailma kuitenkin on täynnä fiksuja ja aidosti vastuullisia ihmisiä, myös miehiä. Sitten nämä palstasankarit ihmettelevät, miksi eivät löydä parisuhdetta, mutta jutut ovat kuin viisivuotiailla.
Mitä jos mammat ajatuksen kanssa lukisitte sen ketjun aloittajan viestin. Kyllä kosketuksen ja läheisyyden puute on ihan tutkimustenkin mukaan suuri kansanterveydellinen ongelma. Vai oletteko täysin empatiakyvyttömiä?
Sinkkunainen ei voi asiaa ymmärtää miehen kannalta, koska yksinäiset naiset hankkivat itselleen lemmikin (esim. koiran) johon sitten purkavat tuon lemmenkipeyden.
No miksi mies ei tee samoin?
Ihme itkutarina, ja 33v. Itse olisin jo opiskellut parikin ammattia tuossa tilanteessa tuohon ikään mennessä.
Tee asioille jotakin.
Kunnon mies ei ole mikään työtön lusmuilija joka syyttää naisia omasta saamattomuudestaan
T. 35v kunnon mies joka ehti jo hankkia lapset ja kokea avioeron kiitos valehtelevan pettäjä ex-puolison
Ap, vika ei ole naisissa, vaan yhteiskunnassa ja työpaikkojen vähyydessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Mitkä vastoinkäymiset?
Minä löysin ensimmäisen poikaystäväni vasta opintojen jälkeen, sitä ennen ei kukaan ollut minustakaan kiinnostunut, mutta silti en lopettanut opintoja ja jäänyt junnaamaan muillakin elämän osa-alueilla. Kyllä se mies sieltä sitten tuli, joskin pari vuotta minua vanhempi, sitä ikäluokkaa, jotka ymmärsivät jo, että ekstrovertit bilehilenaiset eivät ole maailman ainoa naislaji.