Hei sinä masentunut! Oliko vanhemmillasi ongelmia mielenterveyden kanssa?

Kertoivatko vanhemmat omista mielenterveysongelmistaan sinulle vai ihmettelitkö vain erikoista käytöstä ja kotoa löytyviä lääkepakkauksia?

Meillä vanhemmat eivät ikinä puhuneet omista mt-ongelmistaan vaikka kotona oli heille määrättyjä lääkkeitä. Ilmeisesti mt-ongelmia hävettiin, koska lasten hoitoon hakeutumista vastustettiin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä vanhemmat eivät ikinä puhuneet omista mt-ongelmistaan vaikka kotona oli heille määrättyjä lääkkeitä. Ilmeisesti mt-ongelmia hävettiin, koska lasten hoitoon hakeutumista vastustettiin.

Onko kenelläkään muulla tällaista kokemusta?

En usko, että fyysisten sairauksien periytymiseen jälkikasvulle välttämättä olisi suhtauduttu näin. Monet ovat käsittääkseni niiden kanssa paremmin sinut.

Oli ongelmia, mutta niistä ei puhuttu.

Vierailija kirjoitti:

Oli ongelmia, mutta niistä ei puhuttu.

Mistä sait selville, että tällaisia ongelmia vanhemmillasi oli?

💐

🌻

Isällä ei ikinä, äidillä vanhana masennuskausi. Sitä ennen ei. Vaikka molemmilla rankka elämä. En puhunut omasta masennuksestani, en yleensäkään puhunut asioista vanhemmilleni.

Isä sairastui psykoosiin ollessani 7-vuotias. Sitä ei lapsille silloin selitetty mitenkään, mutta ymmärsin siihen liittyvän suuren häpeän. Isä oli pitkään masentunut mutta toipui vielä työkykyiseksi. Toisen kerran sairastui ollessani 25. Diagnoosi oli kaksisuuntainen ja lääkitys loppuiäksi. Silloin olimme me lapsetkin jossain hoitoneuvotteluissa paikalla.

Siinä vaiheessa oin itsekin jo ollut masentunut ja hakenut siihen apua. Olen oikeastaan kärsinyt koko aikuisikäni toistuvasta masennuksesta. Se on uusinut monet kerrat kun olen vaikka yrittänyt lopettaa lääkityksen. Olen nyt hyväksynyt että lääkitys jatkunee minullakin loppuelämän.

En osaa sanoa johtuuko masennustaipumukseni enemmän geeneistä vai lapsuudenperheen kulttuurista, jossa lapsia ei osattu huomioida ja tukea riittävästi. Varmaan molemmista.

Minua on hoidettu mt-puolella teinistä asti. Perheessäni kaikilla on mt-ongelmia, toisilla pahempia kuin toisilla. Niitä on myös muualla suvussa, osittain vakavia.

Asioista ei ole puhuttu niiden oikeilla nimillä. Pakko niistä jotain on puhua, mutta esimerkiksi vanhemman sairaalajaksosta ei koskaan puhuttu suoraan ja kysyminen oli väärin, vaikka olin vielä lapsi ja vanhemmistani riippuvainen. Myöhemmin perheessäni on suvun mt-ongelmaisen mustan lampaan rooli osunut minulle, vaikka käytännössä jokainen on ongelmainen. Minä vaan olen pahiten masentunut ja heikoin. Koen melkoista välttelyä ja yksinäisyyttä sen vuoksi.

Ei ollut.

Vierailija kirjoitti:

Minua on hoidettu mt-puolella teinistä asti. Perheessäni kaikilla on mt-ongelmia, toisilla pahempia kuin toisilla. Niitä on myös muualla suvussa, osittain vakavia.

Asioista ei ole puhuttu niiden oikeilla nimillä. Pakko niistä jotain on puhua, mutta esimerkiksi vanhemman sairaalajaksosta ei koskaan puhuttu suoraan ja kysyminen oli väärin, vaikka olin vielä lapsi ja vanhemmistani riippuvainen. Myöhemmin perheessäni on suvun mt-ongelmaisen mustan lampaan rooli osunut minulle, vaikka käytännössä jokainen on ongelmainen. Minä vaan olen pahiten masentunut ja heikoin. Koen melkoista välttelyä ja yksinäisyyttä sen vuoksi.

Kuulostaa hyvin hämmentävältä käytökseltä, mutta ilmeisesti tällaiset kokemukset eivät ole kovin tavattomia.

Ei oo ollut. Ei myöskään veljelläni eikä tietääkseni kenelläkään muullakaan lähisuvustani. Minä olen ensimmäinen onnekas joka tähän pskaan sairastui :(

🌼

Huomaatsä tossa sun käytöksessä sen että sä ite vttuilet kokoaika.

Vierailija kirjoitti:

Huomaatsä tossa sun käytöksessä sen että sä ite vttuilet kokoaika.

Taisi tulla väärään ketjuun.

Toivoin kovasti sitä, että kotona olisi joskus puhuttu vanhempien mt-ongelmista, jotta masennuksen kanssa ei olisi joutunut kokemaan olevansa niin yksin. Vanhemmat eivät kuitenkaan olleet koskaan tällaiseen keskusteluun valmiita ja enää heitä ei ole. Olisi ollut hienoa saada omasta perheestä vertaistukea muilta mielenterveysongelmista kärsiviltä.

Toki ymmärrän sen, että lapsen sairastuminen samaan sairauteen voi tuntua vaikealta, mutta tällöin vanhemmalla olisi hyvä tilaisuus kertoa millaisia keinoja hän on kyseisen sairauden kanssa toimimiseen löytänyt. Ja ehkä myös olisi samalla kertaa ymmärtänyt paremmin sen miksi jotkut asiat olivat omassa lapsuudessa kuten olivat.

Äidilläni haki apua masemnukseen, kun olin lapsi. Siitä ei puhuttu.

Olen sittemmin puhunut asiasta äitini kanssa.

Asia tuli ilmi kun etsin itseäni koskevia papereita, koulu käytti minua psykologilla 2-luokalla, ja halusin tietää syyn.

Lyhyessä lausunnossa, joka oli ainoa dokumentti, joka löytyi perheneuvolan arkistoista, mainittiin äidin kärsineen "mielenmasennuksesta", johon hakenut apua perheneuvolasta.

Kärsin itse ajoittaisesta masennuksesta.