Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia että aikuisena ei enää ihastu?
22.03.2019 |
En ole ollut ihastunut sen jälkeen kun olen ollut 15v. Ihastuminen on tullut vasta kun olen tapaillut jotain mutta sellasia ohimeneviä "perhosia vatsassa" ihastumisia ei ole enää ollut. Tästä syystä en esim ymmärrä niitä jotka on ihastuneita johonkin vaikka on suhteessa. Olenko ainut?
Kommentit (34)
Vierailija kirjoitti:
Onko tää siis tyyppikysymys vai mitä se on? Te jotka ihastutte: satutatteko itseänne usein? Mietin että olisko tää ihastumisen vaikeus omalla kohdallani ihan jotain itsesuojelua. Sen tunnistan itsessäni että mä en osaa heittäytyä tunnetasolla, päinvastoin musta saa varmasti todella kylmän ja tunteettoman kuvan. Kuitenkin kaipaan tuntea tosi paljon. Haluaisin tuntea ja ihastua.
Ei minuun satu. Ihastun ihan sen upean tunteen takia, minkä joku viehättävä mies saa minussa aikaan. Hurja endorfiinihumala kuukausiksi, ja kaikki on ihanaa. Sit se hiipuu ja seuraavan vuoro. Nämä ihastukset eivät etene koskaan, ei sänkyyn varsinkaan, enkä edes halua muuta kuin ihastella. Rakastuminen on sitten ihan eri juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleen ihastun ja tavoittamattomiin, mutta harvemmin ja annan asian olla. Yritän olla nolaamatta itseäni ja toivon tunteiden haihtuvan. Tai itseasiassa toivon jotain tapahtuvan, jos kohde on vapaa.
Vierailija kirjoitti:
Edelleen ihastun ja tavoittamattomiin, mutta harvemmin ja annan asian olla. Yritän olla nolaamatta itseäni ja toivon tunteiden haihtuvan. Tai itseasiassa toivon jotain tapahtuvan, jos kohde on vapaa.
Mikä on "tavoittamaton"? Varattu? Vai niin komea ja out of my league, ettei hän huolisi vaikka mikä olisi?
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että teininä siihen perhosia vatsassa -tunteeseen sisältyi paljon muutakin kuin ihastuminen toiseen potentiaalisena kumppanina. Siinä oli omia hormonimyrskyjä, hirveää epävarmuutta itsestä ja kokemuksen puutetta siitä, miten elämä kantaa. Ihastus saattoi olla omissa kuvitelmissa sellainen puuttuva vastakappale, joka toisi itseen kaiken sen, mitä haluaisi olla mutta ei ole.
Kun on kasvanut ja aikuistunut, monet noista asioista ovat muuttuneet. Ihastuminen voi olla puhtaammin sitä, että näkee toisessa potentiaalia yhteiseen hyvään elämään ja huomaa toivovansa tunteelleen vastakaikua. Ehkä ihan hyväkin, että koko maailma ei mene siitä kerralla sekaisin.
Itse olin yhdessä vaiheessa 8 vuotta ihastumatta keneenkään. Sitten tapasin nykyisen mieheni, johon kyllä ihastuin ja myöhemmin rakastuin. En usko, että se kyky oli mihinkään kadonnut, en vain ollut tavannut sopivaa ihmistä aikaisemmin.
Tämä oli erinomaisen osuvasti sanottu.
Nuorena ihminen on paljon kritiikittömämpi kuin vanhempana, itsensä paremmin tuntevana ja elämänkokemusta hankkineena. Siksi vanhempana potentiaalisia ihastumisen kohteita on vähemmän, mutta toisaalta ihastuminen on "luotettavampaa", eli osuu vain sellaisiin ihmisiin jotka ovat oikeasti hyviä tyyppejä ja hyviä kumppaneita itselle.
Minä arvelin erottuani että en enää ihastuisi sillä tavalla, että polvet tuntuvat pettävän, mutta väärässä olin. Nykyinen mieheni vei jalat alta ja vie edelleen, nyt kun olemme jo vakaassa parisuhteessa ja tunnemme toisemme todella hyvin. Uskon tämän kestävän loppuelämän ajan.
Oon kohta 40 ja kyllä vaan ihastun edelleen. Naimisissa olen, joten ihastukseksi vain jää.
Kun löysin 22-vuotiaana nykyisen mieheni, meni noin 10 vuotta etten edes katsellut muita. En oikein edes ymmärtänyt, miten voisin olla ihastunut kehenkään muuhun. Mutta sitten työpaikalla ihastuin kuin teini, perhosia oli vatsassa joka kerta kun olin miehen lähellä. Tätä kesti vuosia. Mies vaihtoi sitten työpaikkaa joten ihastus jäi. Nykyään olen ihastunut toiseen työkaveriin. Ja todellakin on kyse vain ihastuksesta, omaa miestä en ole koskaan pettänyt.
Ihastumisen tunne on minusta ihan samanlainen kuin teininä. Se on ihana kutkuttava tunne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 55-vuotias ja seurustellut nyt nelisen kuukautta 48-vuotiaan miehen kanssa.
Tuntuu, etten koskaan ole näin palavasti ollut rakastunut :) Ihan sama tunne se sinänsä on kuin ihan nuorena. Ehkä on vain realistisempi/pessimistisempi ja osaa pitää jalat maassa huumankin pyörteissä.
Ihastuin 15 -vuotiaana ja saman miehen kanssa alkoi seurustelu, naimisiin ja lapset.
Sitten ihastuin 36 -vuotiaana ja oli kaukoihastusta kaksi vuotta kunnes tunteet julki. Alkoi suhde ja välitön avioero. Nyt kaksi vuotta tätä uutta ihastusta ja aivan rakastunut olen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jostain syystä pysty lainaamaan aloitusta, mutta miksi sanot, että "ihastuminen on tullut vasta kun olen alkanut tapailla..."? Onko tämä nykyään tavallistakin, että tapaillaan ihmisiä, joihin ei olla yhtään ihastuneita?
Tällainen vanha täti ei ymmärrä :)
En ihastu perhosia vatsassa - tyyppisesti, vaan jotenkin laimeammin ja järkevämmin. Helposti kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nuorena ihminen on paljon kritiikittömämpi kuin vanhempana, itsensä paremmin tuntevana ja elämänkokemusta hankkineena. Siksi vanhempana potentiaalisia ihastumisen kohteita on vähemmän, mutta toisaalta ihastuminen on "luotettavampaa", eli osuu vain sellaisiin ihmisiin jotka ovat oikeasti hyviä tyyppejä ja hyviä kumppaneita itselle.
Minä en usko, että tämä riippuu vain iästä, vaan niistä aiemmista suhteistasi ja kaikesta muustakin, mitä olet elämässäsi tehnyt ja paljonko ihmisiä tavannut. Minä en ole koskaan seurustellut, ja muutenkin elän aika erakkona, enkä osaisi arvioida, kuka on oikeasti hyvä tyyppi ja minulle sopiva, vaikka ikää on enemmän kuin teinillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen ihastun ja tavoittamattomiin, mutta harvemmin ja annan asian olla. Yritän olla nolaamatta itseäni ja toivon tunteiden haihtuvan. Tai itseasiassa toivon jotain tapahtuvan, jos kohde on vapaa.
Mikä on "tavoittamaton"? Varattu? Vai niin komea ja out of my league, ettei hän huolisi vaikka mikä olisi?
Eiköhän riitä, että on varattu tai varatuksi oletettu. Liian komeat ohitan myös, eivätkä enää edes sytytä. Se niistä liigoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä toinen ääripää. Ihastun heti uudestaan kun edellinen ihastus sammuu. Ja ihan aikuinen nainen ja perheenäiti olen.
Mikä ihmeen muoti on laittaa olla verbin viimeiseksi lauseessa? Ymmärrän aivan hyvin vielä yhdyssanaongelmat, mutta eihän kukaan käytä .."perheenäit olen" puhuttaessa, yksinkertainen ihminen ainoastaan, tai sitten Yoda.
Vierailija kirjoitti:
Onko tää siis tyyppikysymys vai mitä se on? Te jotka ihastutte: satutatteko itseänne usein? Mietin että olisko tää ihastumisen vaikeus omalla kohdallani ihan jotain itsesuojelua. Sen tunnistan itsessäni että mä en osaa heittäytyä tunnetasolla, päinvastoin musta saa varmasti todella kylmän ja tunteettoman kuvan. Kuitenkin kaipaan tuntea tosi paljon. Haluaisin tuntea ja ihastua.
Ehkä sinun pitäisi harjoitella sitä? Aloitat katsomalla sellaisia viattomia romanttisia sarjoja, kuten netflixin good morning call tai vaikka twilight elokuvat. Niissä sinuun valetaan uskoa oikean ja puhtaaseen rakkauteen. Toiset tietenkin kritisoivat, kun ihmiset alkavat kuvittelemaan, että muka tosielämässä voisi käydä noin, mutta ehkä ne saa sinulla hormonit ylipäätään liikkeelle. Aluksi ehkä ihastut pienesti näyttelijöihin jne. ja lopulta myös tosielämässä. Rakastuminen on tunne ja sinun pitäisi virittäytyä siihen suuntaan eikä negatiiviseen suuntaan.
En ole ihastunut sen koommin, kun teini-iän huurut haihtui päästä. Kuvittelin pitkään, että näin käy kaikille ja olin tosi kummastunut, kun tajusin, että jotkut tosiaan ihastuvat teini-iän jälkeenkin.