Entiset koulukiusatut, mihin kiusaaminen on jättänyt "jälkensä"?

92 jatkaa

Minusta kiusatut ja kiusaajat ovat samaa tyyppiä ja toimet pitäisi aloittaa heti alakoulussa. Joku pieni vaakakupin heilahdus universumissa määrittää sen, tuleeko arasta ja huonolla itsetunnolla varustetusta ehkä jotenkin ulkoisesti

poikkeavasta lapsesta kiusattu vai kiusaaja. Minkä selviytymiskeinon sitten

valitseekin. 

Yläkoulussa on myöhäistä, roolit ovat jo syntyneet. Muistan seiskaluokalta

tapauksen, kuinka heti ekan viikon aikana eräs tyttö itkien syytti koko luokkaa kiusaamisesta. Häntä oli ilmeisesti rajusti kiusattu koko ala-asteen ajan ja

yläasteelle hän toi painolastinsa mukanaan. Syynä romahdukseen oli se, että kukaan ei moikannut häntä kun hän tuli luokkaan.

Kiusatulta jäi huomaamatta se, ettei ketään muutakaan moikattu. Muut tekivät itse sen aloitteen paikalle tullessaan ja huikkasivat moin kovaan ääneen koko ryhmälle. Siihen tottakai vastattiin, ei kukaan vielä ekalla viikolla ketään tuntenut ja kiusannut tietoisesti.

Juttu on surullinen, eikä enää tuossa vaiheessa mitenkään ehkäistävissä. Kiusaaminen on hirveä painolasti ja kantaa läpi koko koulu-uran. Kelkkaa on vaikea kääntää.

Minuakin on kiusattu. Ala-asteella olin vähän outo, minulla oli oudot vaatteet (äidin kaverin vanhoja, epätrendikkäät liian lyhyet farkut), olin tosi naiivi enkä

oikein sopinut mihinkään klikkiin. Kun pissasin vahingossa housuun, se kerrottiin koko luokalle.

Yläasteella olin huora ja hullu.

Lukioiässä sain tappouhkauksia, enkä uskaltanut liikkua kaupungilla yksin edes päivisin. Kuuntelin väärää musiikkia ja pukeuduin väärin ja seurustelin väärän pojan kanssa.

Minä en mennyt rikki. Minulla oli rakastava ja ehdoitta kannustava koti, leijonaemon lailla toimiva äiti ja ystäviä, olinhan sosiaalinen ja hyvä koulussa kaikesta huolimatta. Minä puolustauduin kiusaajia vastaan, kovaan ääneen ja osin vitsiksi vetämällä. 

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 11:46"]

Tuo kiusaajille kostaminen on varmaan ajatuksena houkutteleva, mutta kiusaajatkin olivat silloin joskus lapsia, ymmärtämättömiä ja hätääntyneitä, pahoinvoivia ja yleensä ihan ilman omaa syytään. Ei se kiusaamista oikeuta. Silti kostaminen on jotenkin yhtä sairasta kuin kiusaajien teot.

Monista näistä teksteistä heijastuu se, että kiusatut ovat alunperinkin herkkiä, sisäänpäinkääntyneitä, arkoja ja ujoja lapsia. Osalla on ollut jo kotoa lähtien huono itsetunto. Ei se kiusaamista oikeuta. Silti tietoa voisi käyttää jotenkin hyödyksi ja ihan alkuun tunnustaa, että kyllä, on olemassa ihmistyyppi ja

persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat kiusaamiselle, eikä piiloutua sen yleistävän mantran taakse, että "ketään ei saa kiusata" ja "ei kiusaajat mitään syytä tarvitse". 

Kiusattuja osattaisiin auttaa ja tukea paljon paremmin ja jopa ehkäistä kiusaamista kokonaan, kun tunnistettaisiin oikeasti ne riskit.

[/quote]

itse kiusattuna osittain samaa mieltä. Ensinnäkin suvaitsevuutta olisi opetettava enemmän. Kaikki on erilaisia. Se jos joku ujompi niin ei oikeuta siitä kiusaamaan. Me ujot kun ei voida sille mitään millaiseksi ollaan synnytty. Jos en saa sanaa suusta niin en voi siinä tilanteessa mitään sille. Ongelmahan on myös että nämä kiusaajat ei koskaan joudu vastaamaan teoistaan ja ei aikuistu vaan sama meno jatkuu vielä aikuisena työpaikoilla. Ujoille tehdään selväksi ettet kelpaa omana itsenäsi vaan tarvii kasvaa ja muuttua. Muidenhan ei tarvitse tätä kasvua tehdä vaan saavat kiusata vaikka ujompi menisi solmuun jopa toisten takia. Koskaan et saa hyväksyntää. Minusta meidän ei pitäisi luokitella persoonallisuuksia ollenkaan. Ei mitään hyötyä. 

Jouduin murkkuiän kynnyksellä vaihtamaan koulua ja ystäväpiiriä. Alkuun meni ihan hyvin, Ihastuin palavasti luokkamme "johtajapoikaan" Mikaan.

Jostain syystä tämä poika kavereineen otti minut silmätikukseen. He haukkuivat minua rumaksi, piirittivät minut ja läpsivät naamalle. Jos Mika tuli minua vastaan käytävällä, hän raivostui silmittömästi, sanoi jotain loukkaavaa ja läpsäisi. Kerran hän kehuskeli kavereilleen, ettei koskaan lyö naisia. Minua kuulemma sai kuitenkin lyödä, koska en ole oikea nainen.

No, arvaatte varmaan, että olen ollut koko elämäni todella epävarma naisellisuuteni suhteen. Vanhoja koulukuvia katsoessani en kuitenkaan löydä kiusaamiselle mitään perusteita, olin aivan tavallinen, hoikka ja hymyillessäni jopa nätti tyttö.

Kiusaajat eivät joudu vastaamaan teoistaan, sillä kiusaaminen palkitaan. Sillä saa ryhmän hyväksynnän, johtajan aseman yhteisössä ja rooli toimii vielä aikuisenakin.

Työpaikkakiusaaminen taas on minusta elävä esimerkki siitä, että tilanne on aika lohduton. Kukaan meistä ei kasva aikuiseksi, koskaan. Tällä palstalla kiustaan jatkuvasti, ilkeillään, otetaan bloggaajia ja muita silmätikuksi ja koetaan se vielä oikeutettuna.

Kallistun ajattelemaan, että näin maailma toimii. Onko muutos edes mahdollinen? Kuinka opettajat pystyisivät puuttumaan tehokkaasti kiusaamiseen, kun heillä on oma painolastinsa taustalla ja oma kahvipöytähierarkiansa hoidettavana päivittäin? Kuka ei koskaan joudu pakkasilla välituntivahtivuoroon? Kuka saa aina järjestää joulujuhlan mielensä mukaan? Kuka saa vapaata mummin nimipäiville ja kenelle ei hankita sijaista äidin hoitokotiin muuttoa varten?

Minusta lapset on opetettava selviytymään. Välineinä hyvä itsetunto ja erilaisuuden sietäminen. Erilaisuutta ymmärtääkseen on kuitenkin ensin myönnettävä erilaisuuden syyt ja lähteet, eikä lakaistava kaikkea maton alle ja uskoteltava, että kaikkien meidän sisällä sykkii punainen sydän seitkyt lyöntiä minuutissa.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 12:10"]

92 jatkaa

Minusta kiusatut ja kiusaajat ovat samaa tyyppiä ja toimet pitäisi aloittaa heti alakoulussa. Joku pieni vaakakupin heilahdus universumissa määrittää sen, tuleeko arasta ja huonolla itsetunnolla varustetusta ehkä jotenkin ulkoisesti

poikkeavasta lapsesta kiusattu vai kiusaaja. Minkä selviytymiskeinon sitten

valitseekin. 

Yläkoulussa on myöhäistä, roolit ovat jo syntyneet. Muistan seiskaluokalta

tapauksen, kuinka heti ekan viikon aikana eräs tyttö itkien syytti koko luokkaa kiusaamisesta. Häntä oli ilmeisesti rajusti kiusattu koko ala-asteen ajan ja

yläasteelle hän toi painolastinsa mukanaan. Syynä romahdukseen oli se, että kukaan ei moikannut häntä kun hän tuli luokkaan.

Kiusatulta jäi huomaamatta se, ettei ketään muutakaan moikattu. Muut tekivät itse sen aloitteen paikalle tullessaan ja huikkasivat moin kovaan ääneen koko ryhmälle. Siihen tottakai vastattiin, ei kukaan vielä ekalla viikolla ketään tuntenut ja kiusannut tietoisesti.

Juttu on surullinen, eikä enää tuossa vaiheessa mitenkään ehkäistävissä. Kiusaaminen on hirveä painolasti ja kantaa läpi koko koulu-uran. Kelkkaa on vaikea kääntää.

Minuakin on kiusattu. Ala-asteella olin vähän outo, minulla oli oudot vaatteet (äidin kaverin vanhoja, epätrendikkäät liian lyhyet farkut), olin tosi naiivi enkä

oikein sopinut mihinkään klikkiin. Kun pissasin vahingossa housuun, se kerrottiin koko luokalle.

Yläasteella olin huora ja hullu.

Lukioiässä sain tappouhkauksia, enkä uskaltanut liikkua kaupungilla yksin edes päivisin. Kuuntelin väärää musiikkia ja pukeuduin väärin ja seurustelin väärän pojan kanssa.

Minä en mennyt rikki. Minulla oli rakastava ja ehdoitta kannustava koti, leijonaemon lailla toimiva äiti ja ystäviä, olinhan sosiaalinen ja hyvä koulussa kaikesta huolimatta. Minä puolustauduin kiusaajia vastaan, kovaan ääneen ja osin vitsiksi vetämällä. 

[/quote]

Minullakin oli ja on edelleen ehdoitta rakastava ja kannustava koti; vanhemmat ja isosisko. Minullakin oli kavereita. Minä menin rikki. Harkitsin itsemurhaan ensimmäisen kerran noin 10-11-vuotiaana, teini-iässä masennuksestani tuli jo hyvin harhaista ja lukioiän kärvistelin seinäruusuna, niin ettei kukaan vaan huomaisi minua "anteeksi että olen olemassa" asenteella. 

En allekirjoita teesiäsi, että kiusatuksi tuleminen olisi joku oma valinta ja "selviytymiskeino", sillä minua se ei ole auttanut selviytymään millään muotoa.

Olen aikuisiällä joutunut opettelemaan omien negatiivisten ajatusten stoppaamista ym tietoisesti, jotta olen pystynyt kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa. Se, että olen parisuhteessa on suuri ihme, sillä vielä viisi vuotta sitten pelkäsin kuollakseni kanssakäymistä miesten kanssa.

Se on totta, että itse olin alunperinkin jo ujo ja huonolla itsetunnolla varustettu, mutta ei se ole mikään oikeutus minun kiusaamiselleni. 

Siinä olet oikeassa, että kosto on tietyssä vaiheessa eheytymistä todella houkuttava ajatus. Kun siitä vaiheesta pääsee kunnialla yli, huomaa, että kostolla vain lisäisi omaa mielipahaansa, alentuisi samalle tasolle kuin lapsuuden kiusaajat ja katkeruus ottaisi vallan omasta elämästä.

nro 84 ja 88

Kiitos 98 kokemuksesi jakamisesta.

Se on erilainen kuin omani, enkä tarkoittanutkaan, että kenenkään pitäisi selviytyä ja kestää kiusaaminen, halusin vain tuoda esille, että niinkin voi mennä.

Minä olen kiusaamisen seurauksena ehkä sairastunut järkeistämiseen ja ymmärtämiseen. En tunne kaunaa kiusaajiani kohtaan, sillä ymmärrän heitä ja olen järkeistänyt heidän taustansa ja motiivinsa. Selviytymiskeino tämäkin.

Jos sinua rakastettiin kotona ehdoitta, miksi itsetuntosi sitten alunperinkin oli huono? Olen pitänyt ainakin omalla kohdallani itsetuntoni salaisuutena varauksetonta rakkautta ja hyväksyntää kotona ja pitänyt hyvää itsetuntoa niiden suorana seurauksena ihan yleisestikin. Mistä itsetunto sitten koostuu ja miten se kehittyy?

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 13:06"]

Kiitos 98 kokemuksesi jakamisesta.

Se on erilainen kuin omani, enkä tarkoittanutkaan, että kenenkään pitäisi selviytyä ja kestää kiusaaminen, halusin vain tuoda esille, että niinkin voi mennä.

Minä olen kiusaamisen seurauksena ehkä sairastunut järkeistämiseen ja ymmärtämiseen. En tunne kaunaa kiusaajiani kohtaan, sillä ymmärrän heitä ja olen järkeistänyt heidän taustansa ja motiivinsa. Selviytymiskeino tämäkin.

Jos sinua rakastettiin kotona ehdoitta, miksi itsetuntosi sitten alunperinkin oli huono? Olen pitänyt ainakin omalla kohdallani itsetuntoni salaisuutena varauksetonta rakkautta ja hyväksyntää kotona ja pitänyt hyvää itsetuntoa niiden suorana seurauksena ihan yleisestikin. Mistä itsetunto sitten koostuu ja miten se kehittyy?

[/quote]

Liitän tämän johonkin varhaislapsuuden traumaan, josta en paljoakaan muista. Lisäksi isoäitini on aina ollut kova huomauttelemaan ylimääräisistä kiloista, joten voi olla tullut sieltä tuo itsetunnon puute, tarkkaa tietoa minulla ei ole siitä, miksi jo pienenä olin hyvin epävarma itsestäni ja ulkonäöstäni nimenomaan.

Minä jotenkin pidän vaarallisena esim. julkkisten esiintuloja kiusaamistaustallaan. Toki joitakuita se voi rohkaista, että jos tuokin on selvinnyt kyllähän minäkin. Mutta harvalla, todella vakavaa kiusaamista kohdanneella, on niin vahva luonne että pystyisi selviytymään "vammautumatta" kiusaamisesta.

Minulla oli hankalat kotiolot. Jouduin valehtelemaan paljon kavereilleni (silloin kun niitä vielä oli), selittelemään miksi olin luvannut tulla mutten tullutkaan (todellisuudessa olin saanut turpaan kotona jostain mitättömästä syystä, mutten vain pystynyt totuutta kertomaan joten keksin jotain tekosyitä). 

Ajauduin jotenkin erilleen kaikista ala-asteajan kavereista. Yläasteella olin aivan yksin. En ollut suosittu poikien keskuudessa, ja eniten juuri pojat minua kiusasivat. Mutta koska pojat olivat päättäneet etten ole suosittu, olin myös tytöille pelkkä nolla. Sain oksettavia, rivoja tekstiviestejä tutuilta ja tuntemattomilta pojilta niin paljon joka päivä että kännykän muisti oli aina tukossa. Puhelin ei edes ollut omani vaan lainassa isältä sillointällöin. Sillä oli kaksi liittymää. Vaarana oli että viestejä tulee silloin kun puhelin on isäni käytössä. 

Piilottelin kotiolojani koulussa ja koulukiusaamista kotona. Opin hyväksi valehtelijaksi ja salailijaksi. Opin, että voin olla kuka tahansa paitsi se kuka todellisuudessa olen. Voin pukea ylleni persoonallisuuksia tilanteen mukaan. Se oma persoonallisuus jäi siinä hässäkässä täysin kehittymättömäksi. Yksinollessa aloin saada täydellisen katoamisen tunteita, jotka jatkuivat vielä aikuisenakin. Satutin itseäni jotta tietäisin olevani todellinen myös silloin kun ei ole ketään kenelle näytellä.

Nyt minulla menee ihan hyvin. Mutta sellaisia ominaisuuksia niistä ajoista on jäänyt, etten ole mielelläni missään tekemisissä ihmisten kanssa. Olen sisäänpäinkääntynyt, sosiaalisissa tilanteissa saatan unohtaa hengittää koska yritän niin kovasti olla olematta olemassa. Tulkitsen toisten pienimpiäkin eleitä jatkuvasti, ja se on väsyttävää. Siksikin on parempi olla yksin. Jaksan ihmisiä pakon edessä tasan 8 tuntia päivässä, auttavasti. Vapaa-aikani on minun aikaani.

Näen ihmiset usein säälittävinä ja naurettavina. Kuinka ne ovat niin ollakseen. Vaikkeivät ole mitään. Todellisuudessa kukaan meistä ei ole mitään. Eivät johtajat eivätkä alaiset, eivät kiusaajat eivätkä kiusatut. Yhtä nollia me ollaan kaikki.

Kiusaamishistoriani on hyvin samankaltainen kuin aloittajalla, sitä vain kesti hiukan pidempään. Pahimmista ajoista on jo pitkälti yli 10 vuotta.

Näkyvin haitta nykyään on sosiaalisten tilanteiden pelko. Pelkään avata suutani ryhmässä, inhoan uusiin ihmisiin tutustumista. Kamalin tilanne viime vuosilta on työhaastattelu, jota kammosin jo valmiiksi, sain juuri ja juuri tsempattua itseni kohtaamaan muutaman haastattelijan - ja huomasin olevani ryhmähaastattelussa yhdentoista muun hakijan kanssa. Menin puihin, paikka jäi saamatta.

Minua kiusattiin ala-asteelta yläasteelle asti. Aluksi se oli vain ulkopuolelle jättämistä, pilkkaamista jne. kunnes se muuttui fyysiseksi (tönimistä). Tavaroitani varastettiin ja piilotettiin.

Eniten vaikuttanut itsetuntoon. Olen arka muiden seurassa, hyvä kun uskallan avata suutani kun pelkään, että sanomisilleni nauretaan. En päästä ihmisiä kovin helposti lähelleni ja vain harvoille paljastan todellisen minäni. Olen siis aika erakkoluonne noin muutoinkin.

Olen aia ollut ulkopuolinen. En löytänyt kavereita kerhossa enkä eskarissa. Eskarissa jo sitten joku keksi että olen ruma koska minulla on lasit, ja siitä se lähti. Tytöt eivät halunneet leikkiä kanssani, pojat saattoivat hakatakin. Vaihdoin koulua parin vuoden jälkeen, sielläkin olin sitten helppo uhri varmaan koska olin jo niin alistunut ja outo. 

En varmaan ikinä unohda ne bileet kun pojat vuorotellen löivät mua mahaan kunnes en pystynyt enää hengittämään...

Yläaste oli ja meni, lähdin sen jälkeen puoleksi vuodeksi muualle kouluun missä löysin jopa kavereita, mutta koulunkäynti katkesi kun yritin itsemurhaa ja jouduin osastolle. 

Lukioon kun menin takaisin kotikaupunkiin, niin en vaan enää välittänyt. Olin minä edelleen hyvä puheenaihe, mutta ei minulle enää mitään suoraan sanottu. Olin oppinut antamaan takaisin.

Mitä jälkiä tämä jätti? Hain hyväksyntää, halusin olla pidetty edes hetken, halusin että joku pitäisi minua kauniina. Tämä johti siihen että minulla on ollut todella paljon seksikumppaneita. Johti myös siihen etten kuitenkaan voinut kehenkään luottaa, en voinut antaa satuttaa, joten en edes yrittänyt mitään kenenkään kanssa. Eli ihmissuhteet kärsi.

Johti myös siihen että syytän herkästi itseäni asioista joihin en voi vaikuttaa, jos jotain menee pieleen (tai meni, en enää harrasta sitä) rankaisin itseäni viiltelemällä. 

Edelleen tunnen ajoittain etten ole tarpeeksi hyvä, en ansaitse mitään, kun jotain hyvää tapahtuu pdptan vain että jotain pahaa tapahtuu seuraavaksi.. 

Olen esim nyt naimisissa, etsin imehestä vikoja koska siinä on pakko olla joku vika kun se haluaa olla mun kanssa.. MEillä on lapsi, ja toinen tulossa, ja ksoka esikoisen kanssa kaikki on sujunut hyvin olen suurinpiirtein vakuuttutut siitä että tämä toinen tulee kuolmeaan synnytyksenä, tai onkin vammainen, tai tapahtuu jotain muuta että jos uusi vauva onkin terve niin esikoiselle tapahtuu jotain, sairastuu syöpään tai jotain...

En osaa oikein ikinä olla täysin rentona. Enkä osaa nukkua hyvin, en ole osannut vuosiin.

Olisihan se kivaa tietää millainen olisin jos ei olisi kiusattu.....

Olin eristetty ja epäsuosittu. Tyttö, jota kukaan ei koskaan halunnut ryhmään, parikseen, välkälle, minnekään.

Huomaan jäljet kyllä, pelkään sosiaalisia tilanteita, minulle on tärkeää olla hyväksytty, otan kyllä kritiikin vastaan mutta märehdin sitä yksinäni loputtomasti.

Nyttemmin vasta olen alkanut ajattelemaan kiusaamista itseäni kasvattavana juttuna. En enää suostu olemaan näkymätön, en suostu itseni asiattomaan arvosteluun, en suostu pitämään mölyjä, pelkoja ja mielipiteitä mahassani. Haluan olla vahva.

En välttämättä nykyään olisikaan näin vahva ilman kiusaamistaustaani. Lapselleni, joka on kokenut myös syrjimistä ja kiusaamista minun on helpohkoa antaa osa omasta vahvuudestani jonka sain kiusaajiltani.

Pelkään yli kaiken että menneisyyteni tulee ilmi, ja ihmiset jotka ovat ns. kavereitani kääntyvät mua vastaan sen takia.

Ahdistaa tavata uusia suurinpiirtein oman ikäluokkani ihmisiä, jos en tiedä heidän taustoistaan - tarkemmin sanottuna sitä, tuntevatko he porukkaa jolle minä olen pelkkä nolla, ja jos tuntevat niin kuinka hyvin. Ennen kuin olen varmistunut heidän tuttavapiiristään fb:stä stalkkaamalla, varon paljastamasta mitään, mikä antaisi aiheen naureskeluun selän takana ja kiusaamismuistojen verestämiseen tai pahimmillaan uuden kiusaamisen aloittamiseen. Tämä ei ole pelkkää vainoharhaa, vaan näin on tosiaan käynyt pari kertaa ja sen takia olen tullut varovaiseksi. Jos jokin side ilmenee, välttelen tällaista ihmistä vastedes parhaani mukaan.

t: kiusattu ja sosiaalisesti eristetty ikävuodet 10-16 sekä myöhemmin työpaikalla

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 23:06"]

Aloitan: Minua kiusattiin parin vuoden ajan jättämällä ulkopuoliseksi, haukkumalla, tyttömäisesti piilokavalasti. Nyt aikuisena en ole niin sosiaalinen kuin ehkä joku muu, en luota ihmisiin niin helposti tai ole niin helposti lähestyttävä. En päästä ketään lähelleni heti, vaan katson ensin onko ihminen luottamuksen arvoinen, jos ei ole, he eivät luultavasti saa sellaista kuvaa millainen oikeasti olen. Minun pelastukseni oli ja on edelleen rakastava perhe ja joka on aina tukenut minua kaikessa sekä harrastukset. Olen nykyisin hyvässä ammatissa ja elän hyvää elämää.

[/quote]

Kuvasit hyvin myös minun kokemuksiani. Lisäisin vielä sen, että olen hirveän sensitiivinen sille, mitä minusta ajatellaan tai mitä kuvittelen, että minusta ajatellaan. Joka ikisen tapaamisen jälkeen kestää "toipua" ja saada ajatukset järjestykseen... oikeasti ei ole totta, että muilla olisi niin paljon aikaa tai kiinnostusta pohtia minua ja tekemisiäni ;) 

Minullakin on hyvä ammatti mutta en ole työelämässä. Lapsen sairaus pitää minut toistaiseksi kotona. Vaikka se on tärkeintä mitä voin nyt lähivuosina tehdä, pelkään sen tekevän minusta entistä epävarmemman sosiaalisissa tilanteissa. Kun kohtaamiset vähenevät, pienestäkin tulee kovin merkityksellistä ja analysoinnin aihe. Se on turhauttavaa, haluaisin jo päästä sen yläpuolelle...

Olin kiusaajien mielestä liian kiltti, kunnollinen ja hyvä koulussa. Opin kiusaamisvuosina peittelemään osaamistani ja teeskentelemään hälläväliä-asennetta. Onneksi kiusaamisesta huolimatta en lyönyt koulua ja elämää läskiksi. Opiskelin itselleni hyvän ammatin ja nyt menee hyvin. Olen siis pärjännyt hyvin, mutta en kiusaamisen vuoksi vaan siitä huolimatta.

Olen jopa yllättävän taitava sosiaalisissa tilanteissa. Tämä voi johtua siitä, että uskon osaavani vetää kanssaihmisiä oikeista naruista, suoraan sanottuna tavallaan mielistelen heitä huomaamatta. Tarkkailen liikaakin ihmisten reaktioita ja skannaan tilannetta, sitten luovin niin, että kaikilla on hyvä mieli.

Edelleen huomaan peittäväni taitoni, tietoni, älykkyyteni, varallisuuteni, jopa onnellisuuteni (nämähän ovat juuri niitä ominaisuuksia, joiden vuoksi olen tavallaan tullut kiusatuksi). Heittäydyn vähän hölmöksi, teeskentelen etten tiedä joitakin asioita niin hyvin kuin toiset. Vitsinä mollaan itseäni.

Pelkään pukeutuvani liian siististi tai hienosti ja välillä huomaan olevani alipukeutunut joissakin tilanteissa. Mutta minua kiusattiin aikoinaan ehjistä, puhtaista ja normaaleista siisteistä vaatteista, ja niin naurettavaa kuin se onkin, tämä vähän tuntuu kummittelevan vieläkin.

En kehtaa sanoa yleensä eriävää mielipidettä, myötäilen muita. En huomauta, vaikka toinen olisi väärässä, koska kuvittelen antavani itsestäni silloin "näsäviisaan opettajan lellikin" kuvan (vaikka en ole sellainen koskaan ollutkaan).

Minusta kai pidetään, mutta huomaan etten ikinä itse tee aloitetta yhteydenottoon ystäville ja tutuille. Jotenkin oletan olevani epätoivottua seuraa, en halua tyrkyttää itseäni kenellekään. Toisaalta kyllä viihdynkin yksin, olen vähän erakkomainen perusluonteeltani, osittain varmaan myös siksi että totuin selviämään yksin kiusaamisaikana. En luota täysin muihin ihmisiin. Vaikka tavallaan juttelen tosi avoimesti asioista monille, oikeasti isoja salaisuuksiani en usko kenellekään. 

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 23:53"]

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 23:06"]

Aloitan: Minua kiusattiin parin vuoden ajan jättämällä ulkopuoliseksi, haukkumalla, tyttömäisesti piilokavalasti. Nyt aikuisena en ole niin sosiaalinen kuin ehkä joku muu, en luota ihmisiin niin helposti tai ole niin helposti lähestyttävä. En päästä ketään lähelleni heti, vaan katson ensin onko ihminen luottamuksen arvoinen, jos ei ole, he eivät luultavasti saa sellaista kuvaa millainen oikeasti olen. Minun pelastukseni oli ja on edelleen rakastava perhe ja joka on aina tukenut minua kaikessa sekä harrastukset. Olen nykyisin hyvässä ammatissa ja elän hyvää elämää.

[/quote]

Kuvasit hyvin myös minun kokemuksiani. Lisäisin vielä sen, että olen hirveän sensitiivinen sille, mitä minusta ajatellaan tai mitä kuvittelen, että minusta ajatellaan. Joka ikisen tapaamisen jälkeen kestää "toipua" ja saada ajatukset järjestykseen... oikeasti ei ole totta, että muilla olisi niin paljon aikaa tai kiinnostusta pohtia minua ja tekemisiäni ;) 

Minullakin on hyvä ammatti mutta en ole työelämässä. Lapsen sairaus pitää minut toistaiseksi kotona. Vaikka se on tärkeintä mitä voin nyt lähivuosina tehdä, pelkään sen tekevän minusta entistä epävarmemman sosiaalisissa tilanteissa. Kun kohtaamiset vähenevät, pienestäkin tulee kovin merkityksellistä ja analysoinnin aihe. Se on turhauttavaa, haluaisin jo päästä sen yläpuolelle...

[/quote]

Unohdin mainita tuon itsetunnon, ja sen, että aiemmin käytin paljon aikaa ja vaivaa miettimällä mitä muut minusta ajattelevat. Olen saanut itsetuntoni tervelle pohjalle, enkä enää mieti mitä muut minusta ajattelevat. Mietin myös lapsena ja nuorempana noloja tilanteita ja jos muut nauravat minulle. Nyt tiedän, etten voi kaikkia miellyttää, mutta ne ketkä minut oikeasti tuntevat, tietävät millainen olen. Kannattaa lukea kirja Mia Törnblom: Itsetunto nyt!- kirja, siitä ainakin minä sain paljon itselleni.

Siis edellinen oli ap. Toivottavasti tämän ketjun lukijoille tulee ajatus siitä, että opettaako oman lapsensa lähtemään kiusaamiseen mukaan vai ei, koska sillä todellakin on toisen ihmisen loppu elämään vaikutusta.

[quote author="Vierailija" time="04.04.2013 klo 23:36"]

Pelkään yli kaiken että menneisyyteni tulee ilmi, ja ihmiset jotka ovat ns. kavereitani kääntyvät mua vastaan sen takia.

Ahdistaa tavata uusia suurinpiirtein oman ikäluokkani ihmisiä, jos en tiedä heidän taustoistaan - tarkemmin sanottuna sitä, tuntevatko he porukkaa jolle minä olen pelkkä nolla, ja jos tuntevat niin kuinka hyvin. Ennen kuin olen varmistunut heidän tuttavapiiristään fb:stä stalkkaamalla, varon paljastamasta mitään, mikä antaisi aiheen naureskeluun selän takana ja kiusaamismuistojen verestämiseen tai pahimmillaan uuden kiusaamisen aloittamiseen. Tämä ei ole pelkkää vainoharhaa, vaan näin on tosiaan käynyt pari kertaa ja sen takia olen tullut varovaiseksi. Jos jokin side ilmenee, välttelen tällaista ihmistä vastedes parhaani mukaan.

t: kiusattu ja sosiaalisesti eristetty ikävuodet 10-16 sekä myöhemmin työpaikalla

[/quote]

Tiedän mitä tarkoitat... meillä tuli onneksi muutto ulkomaille, eikä täällä törmää vääriin tuttuihin :) Mutta Suomessa käydessä asia pyörii mielessä kyllä. En haluaisi törmätä edes vahingossa.

Kirjoittaja 8 lisää:

Muiden kommentteja luettuani mieleen tuli vielä mahdollinen vaikutus seksielämään ja seksuaalisuuteen. Koska helposti haen muiden hyväksyntää omienkin halujeni kustannuksella, olen myös seksissä ollut ehkä liikaa vaan se toista miellyttävä osapuoli. Itse tunne kokeneeni erityisemmin mielihyvää muuta kuin toisen nautinnon kautta (siitä että minä olen osannut saada toisen tyytyväiseksi), en usko saaneeni esim. orgasmia. Seksuaalinen haluttomuus on ollut ongelmani pitkään, ehkä jopa aina.

Nuorena ja kiusattuna en kokenut itseäni hyvännäköiseksi, joten kun minua sellaiseksi myöhemmin on kehuttu, olen ollut aika helppo saalis. Poikaystävien suhteen olin varuillani, helposti jätin heidät parin kuukauden vakiintuneemman seurustelun jälkeen itse, että "ehdin" ennen kuin he jättäisivät minut.

Nro 8/12:lle: Haluton olen minäkin, harmittaa itseänikin. Joskus toivon, ettei koko seksiä olisi. Luulen sen johtuvan siitä, ettei suhde itseen ole kovin terve. Parisuhteita minulla on ollut vähän eli kaksi, joista siinä hyvässä olen edelleen. Ensimmäinen sai monoa, koska kohteli minua huonosti ja sitähän en enää kestä. Ja myönnän, että en antaisi tämän hyvänkään miehen jättää minua vaan tekisin ajoissa kuten sinäkin jo sanoit. Tämä mies  tuntee minut niin hyvin, että osasi kertoa tuon minulle itse ;)