Entiset koulukiusatut, mihin kiusaaminen on jättänyt "jälkensä"?

Minua kiusattiiin koko lapsuus. Ulkonäöstä, tarkemmin hiuksista. Tähän vielä päälle paljon muita asioita. Opettajat olivat myös mukana. Jännää mitenkä ihmiset saa joukossa tyhmiä asioita päähänsä sekä aikuiset ihmiset lähtee mukaan.

Kuvittelin itsekkin 15 vuotta, että hiukseni ovat hirveät. Kunnes kerran katsoin lapsuuteni kuvia. Huomasin, että niissä ei oikeasti ole mitään vikaa. Samoihin aikoihin aloitin vieraalla paikkakunnalla koulun. Sain olla luokan suosituin tyttö. 

Sen verran tämä kiusaus on jälkensä jättänyt, että en hyväksy yhtään väärää sanomista. Napautan aina takaisin. Enkä todellakaan jätä vieraalle ihmiselle sitä viimeistä sanaa. Olen myös päättänyt, että tuo vaihe elämästäni oli loppuviimein vähäinen. 

Muutimme joku aika sitten takaisin lapsuuteni maisemiin perhe syistä. Tässä olenkin pohdiskellut, että jäämmekö tänne vai muutetaanko pois sitten kun lapset menevät kouluun. Ei jotenkin innostaisi laittaa lapsia sellaiseen kouluun jossa vieläkin työskentelee kiusaaja opettajat. 

Jouduin kiusaamisen takia vuosikausien sairaalakierteeseen pahimmassa mahdollisessa iässä noin 18-vuotiaana. Kouluttautuminen viivästyi monella vuodella ja ensimmäiset työkokemukset jäivät hankkimatta. Koulutuksen hankin sitten selvittyäni, mutta töitä ei ilman kokemusta saa ja se harmittaa kaikkein eniten.

En kuitenkaan ole tarpeeksi älykäs tietokonealalle ja kiusaaminen jätti sellaisen ihmispelon ja jopa vihan, etten hoitoalallekaan uskalla. Muista vaihtoehdoista yritin valita työllistävän, mutta se työkokemus... Parhaat harjoittelupaikat jatkomahdollisuuksilla menivät niille, joilla oli nuorena hommattua siivous-/kassakokemusta, itse pyörin aina viimeisten paikan saaneiden joukossa. Valmistuttua sama ongelma toistuu, kun ei ole noista nimekkäimmistä paikoista kokemusta. 

Muuten olisin sinut asian kanssa, mutten voi hyväksyä sitä, että kiusaajilla menee hyvin, eivätkä he todennäköisesti tunne mitään huonoa omatuntoa. Ja vaikka järjen tasolla ymmärrän, että silloin joskus vähän yli 10-vuotiaina ollaan vielä todella lapsia, niin en ymmärrä, että miksei mikään taho voinut puuttua tilanteeseen. Jos vain olisin päässyt edes aloittamaan oman elämäni - joko tehden työtä, josta pidän tai työtä, jolla voisi rahoittaa harrastuksia ja matkoja.

Ja joo heh, kannattaapa tästä avautua av:lla kaikista maailman paikoista, mutta en oikein voi näistä asioista puhua normaalielämässäkään:) Ei kai tämä nyt käsikakkaa pahempi paljastus ollut:)

Yhtä kaveriani kiusattiin koska häneltä kuoli isä. Että oma vikahan se on, kun oli noin heikon isän valinnut. Kyllähän nyt varhaisteini yhden syövän tai infarktin nujertaa.

Olen työni puolesta nähnyt paljon kiusaamista ja "kiusaamista". Pientä ja isoa, paljon sellaista, jota "muka" aikuiset ei huomaa. Kyllä mä ainakin huomaan. Vaikeus on usein esimerkiksi siinä, että luokassa ilmehditään jonkun vastauksille. Jos huomautan, niin samalla paljastan sille kiusatulle sen, että hänelle taas virnuillaan. Jos olen hiljaa, voin toivoa, ettei kiusattu huomannut. Jälkikäteen voin puhutella ilkeilijöitä, mutta kovin kapeaksi se seuranta jää, kun sitä nuorta ei välttämättä enää myöhemmin näe kuin muutaman kerran.

Toisaalta pidemmissä jaksoissa olen huomannut, että kiusatuissa on myös näitä, jotka ovat oikeasti ilkeitä ja ärsyttävät muita. Uhriuttavat itseään, koska muut ei alistu heidän peliinsä ja mauttomaan pompotukseen/määräilyyn. Nuo vasta vaikeita on, koska muutos pitäisi lähteä näistä nuorista itsestään. Varmaan he kokevat, että heitä kiusataan, mutta ongelmana on vanhemmat, jotka eivät suostu myöntämään, että heidän pitäisi keskittyä siihen, miten lasta opetetaan kotona. Ei huutamalla, mölyämällä ja vaatimalla voi määrätä toisia alistumaan kaikkeen. Nämä vanhemmat huutaa, kuinka heidän lapsensa sitä ja tätä muiden taholta. Eivät suostu näkemään, että heidän vaatimuksensa tarkoittaisi muiden lasten pahaa oloa ja kohtuutonta alistamista. Sanoisin, että näitä tapauksia on kolmasosa kiusatuista. Sitten 2/3 on eri asteisia oikeasti kiusattuja. Kaikkein hirveimpiä on ne raasut, jotka oikeasti kärsii lohduttomasti ja sen kamaluuden edessä on aseeton, kun se on sellainen hetteikkö, joka pettää koko ajan jostain, vaikka yrittäisi toisesta päästä tukea maata. Tekisi mieli kävellä koko ajan vierellä ja tukkia kaikkien suut ympärillä.

Niin tutulta kuulostaa moni tarina...

Itse haluaisin suuren kaveripiirin ja paljon ystäviä - ja joudun kerta toisensa jälkeen pettymään. Höpöttelen kyllä sujuvasti niitä ja näitä ja melko nopeasti tutustumisen jälkeen puhun kyllä sellaisiakin asioita, joita toiset pitävät yksityisinä - minulle esim. uskonto (=uskonnottomuus), perheen talouden tila tai fyysinen terveydentilani ei ole sellaisia, joita haluaisin salailla. Mutta aina ne tuttavuudet vain sitten jää - minä huomaan olevani se, joka pitää yhteyttä ja toisella on milloin mitäkin kissanristiäisiä, eikä ehdi tapaamaan. Ja toki minun mieleni kääntää sen niin, että minä olen niin huono, ettei minua haluta tavata. Joten jätän soittamatta - ja kovin harva on soitellut minulle päin. Eli olen paljon yksin. Turrutan yksinäisyyttäni shoppailemalla kirppiksillä - lapsilla on niin paljon vaatteita, että pärjättäisiin hyvin vaikka puolet myisi pois ja leluja samaten.

Tuo seksuaalisuus kuulostaa tutulta - yritän miellyttää, en uskalla pyytää sitä mitä haluaisin ja oikeastaan voisin elää ilmankin.

Inhoan nyky-työelämää, jossa pitäisi varsinkin työtä hakiessa osata nostaa itsensä jalustalle ja kehua itseään. Minä en osaa. Olen mielestäni korkeintaan keskinkertainen.

Olen reilusti ylipainoinen. Minua on haukuttu lihavaksi ala-asteelta lähtien ja sellaisena olen itseäni pitänyt. Vasta nyt aikuisena tajusin, kun hoikka tuttavani lainasi lukioaikaista mekkoani, että kuinka hoikka silloin olin - ja mietin, että millainen valas silloinkin peilistä katsoi. Tämä haittaa laihdutusyrityksiäni pahasti - kun en miellä sitä, kuinka lihava oikeasti olen, kun sieltä peilistä on katsonut valas niin kauan kun muistan.

Minua haukuttiin rumasta lauluäänestä, joten nykyään en laula missään julkisesti. Pidän laulamisesta ja omassa autossa hoilotan radion mukana, mutta en halua käydä edes lapsen kanssa muskarissa tämän vuoksi. Karaoket jätän todellakin väliin.

Kostosta haaveilen. Pahimmista kiusaajistani toinen on vetänyt itsensä narun jatkoksi ja silloin teki mieleni skoolata. Jos vastaan tulisi mahdollisuus jotenkin kostaa sille toiselle syyllistymättä laittomuuksiin niin tekisin sen aivan varmasti.

Kirjoitin tähän äsken pitkän viestin kokemuksistani mutta kommenttini katosi joten kirjoitan vaan tämän. Olen siis itsekin ollut koulukiusattu ja itsetuntoni heikkeni huonosti, vasta aikuisiällä sitä olen saanut jo aika hyvälle mallille. Muistakaa aina sellainen asia, että aina kun joku sanoo teille jotain tökeröä tms, se johtuu siitä ihmisestä, ei teistä. Ajatelkaa, että tuo ihminen on typerä, huonokäytöksinen, idiootti. Muistuttakaa itseänne tästä aina sillä sekunnilla kun niin tapahtuu ja ottaa sillä tavalla ajattelu tavoitteeksi, ei pidä antaa valtaa ajatukselle että "oikeassahan se on ja minä olen huono". Vaan samantien muistuttaa itselleen että onpas tuo ihminen tyhmä eikä ottaa itseensä että minussa on vikaa... Vaatii työtä mutta toimii pidemmän päälle:)

[quote author="Vierailija" time="10.09.2013 klo 16:36"]

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 11:34"]

Mä sain apua. Kiusaamista lievennettiin ennen kuin se meni pahaksi ja minulla oli hyviä aikuisia ympärillä. Tajusin jo tosi nuorena, että mun pitää päästä heidän yläpuolelleen ja voin sitten kostaa.

Ja olen niin tehnytkin.

Hommasin meidän luokan prinsessan miehelle huoran. Liian helppo homma. Mies pokkana kuvitteli itsestään vaikka mitä. Maksettu nainen. Ja sitten koko sessio kuvattiin ja laitettiin julkiseen levitykseen.Huoralta kysyin käykö tälläinen ja kerroin mitä kaikkea prinsessa teki ympärillä oleville ihmisille. Lopulta huora olis halunnut jopa palauttaa rahat, kieltäydyin tietenkin, koska työ tuli tehtyä.

Pieni kylä, helppo toteuttaa. Kaikki heidän lastensa kaverit tietää että lasten isä kävi huorissa. Prinsessan omatunto sai törkeän kolauksen ja hänen oli pakko heittää mies yhteisestä kodistaan. Kunnes otti takas. Ja minä tein saman asian uudestaan, toisen maksetun naisen kanssa. Ja sama levitys. Miehet ovat idiootteja.

Uskon että tässä vaiheessa Prisessakin heräs unestaan ja tajus että joku vaan haluaa kostaa ja niinhän tässä kävi.

Yhdelle sain potkut työstään, näitä luuseri-ihmisiä, jotka rakastuu naapuripoikaan ja jäävät kotipaikalle asumaan, menevät tehtaalle töihin ja eivät kouluta itseään yhtään pakollisen verran. Pienessä kylässä kaikki tuntee toisensa ja kun ekat lomautukset tulivat sai Prinsessan apulainen lähteä. Eihän se ole uutta työtä saanut yli 10 vuoteen, koska kaikki kysyy suosituksia. Tuttu valehtelee korvat ja suut täynnä, sanoo että oli tosi huono ja ei ottais takas vaikka ilmaiseksi sais. No, ei kovin hyväkään ollut.

Kolmas lähti ulkomaille, meni naimisiin mustan ( ja todella komean ) miehen kanssa. Eihän tämän vanhemmat sitä hyväksy, eivät halua nähdä lapsenlapsiaan, joten päätin että en energiaa hukkaa yhtään heihin. Se on jo tarpeeksi kova rangaistus ettei saa omia vanhempiaan nähdä ja ei saa hyväksyntää omilta vanhemmiltaan avioliittoon eikä toiset halua lapsenlapsiaan edes nähdä.

Onhan toi syönyt hirveesti energiaa, mutta kosto on se, joka mut sai maanpinnalle. En mennyt viime talvena luokkakokoukseen, koska oltiin perheen kanssa ulkomailla, oli varattu hyvissä ajoin. Sen verran kuulin että Prinsessa oli sielläkin joutunut "hyökkäyksen" kohteeksi, kun jengi oli puhelimesta kaivanut pornopätkän esille. Silmät itkussa oli Prinsessa juossut kotiin lasikengät jalassa. Ja kaikki olivat nauraneet perään.

[/quote]  Ihana tarina :)

Itsekin olen aika mojovasti kostanut kiusaajilleni. En vain viitsi kertoa, ettei käry käy ja kukaan tunnista sitä, että ne vastoinkäymiset, mitä heidän elämässään ja heidän lapsillaan on ollut, johtuu minusta.

Kiusaajien vanhempien kannattaisi opettaa lapsilleen, että kannattaa varoa, koska ehkä jollain kiusatulla onkin vanhemmat, joilla on vaikutusvaltaa.- Saattaa käydä koko perheelle huonosti. Varsinkin nyt kun lama on tulossa ja työpaikat tiukilla.

Siellä johtoportaassa saattaa olla juuri se kiusatun sukulainen päättämässä työhönotosta.......

[/quote]

Tuosta en olisi kyllä ylpeä millään tavoin. Miksi kostaa lapsille, jotka ovat täysin syyttömiä vanhempiensa tekoihin?

Ja kyllä, olen itse ollut rankasti koulukiusattu koko yläasteen ajan ja todellakin haluaisin kostaa mutta jos niin koskaan tekisin, tekisin sen niin ettei ulkopuoliset kärsi. Vain kiusaajat itse.

Mä olen siitä onnellisessa asemassa, että kiusaamista tapahtui lähinnä vain lukioaikana, ja hieman sen jälkeen opiskeluaikana jos puolipakolla vielä pyöri samoissa sosiaalisissa porukoissa. Eikä se ollut sellaista jokapäiväistä, persoonaan vaikuttavaa. Syykin on, miksi valitsivat, helppo kohde koska kehityin niin fyysisesti kuin henkisesti huomattavasti hitaammin kuin norminuoriso. Vasta n. 25-vuotiaana samalla viivalla.

Mutta silleen se vaikutti, että jos monia muita sen aikaisia nimiä en edes muistanut, nämä muistin, samoin puolisonsa, ja exänsä, ja joskus otin selvää, mitä kuuluu.

Jos on kiusaaja, ottaa riskin. Kiusaaja tai esim puolisonsa jos mokaa jotain isoa, uutiskynnyksen ylittävää, hän tietää, että ne kiusatut ja heidän (hiljaiset) symppaajansa todennäköisesti panevat merkille uteliaina, ja tekevät omat johtopäätöksensä.

Tästä syystä, mun tapauksessa, ei ole enää syytä olla edes vahingoniloinen. Pahimman kiusaajan moka oli sen verran paha, ja asemassaan vielä pahempi maineelle (kuin jos duunarit, työttömät jne tekee rikoksia). Parista muusta kiusaajasta, toisella ei mennyt yksityiselämässä siten, kuin ainakin itse haluaisin, että elämä menee. Ja ainakin toistaiseksi meneekin.

Ovat omassa liemessään, ei ole tarvinnut sen jälkeen muistaa enää niitä nimiäkään. Onneksi ei tarvitse olla tekemisissä, huh. Ja onneksi olen näkymätön "tavis"työläinen.

Kiusatuille: muistakaa, kiusaajillanne on yksi syy enemmän kuin meillä muilla sille, ettei kovin näkyvästi mokaa. Heillä on enemmän paineita näyttää, että onnistuivat.

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 00:57"]

[quote author="Vierailija" time="10.09.2013 klo 16:36"]

[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 11:34"]

Tuosta en olisi kyllä ylpeä millään tavoin. Miksi kostaa lapsille, jotka ovat täysin syyttömiä vanhempiensa tekoihin?

[/quote]

Samaa mieltä. Me pelaamme omassa liigassammme, ja lapset omassaan. Se on heidän elämänsä, ja maailma muuttuu. Sitä paitsi, joskus ajattelin, (kun pahin kiusaaja tuli äidiksi), että millainenkohan äitä hän on, ja millainen perhedynamiikka heillä on siellä neljän seinän sisällä. Nimittäin tiedän, mihin hän pystyy, olen nähnyt hänen luonteessaan tiettyjä asioita. Eli todellakin, seuraava sukupolvi on aivan eri asia. Se ei kerro totuutta, mitä julkisesti sanoo vanhemmistaan (eihän kukaan omaa pesää julkisesti halua liata).

numero 81

En tiedä johtuuko nykyiset "ongelmani" enemmän kotioloista kuin kiusaamisesta, mutta monia tuttuja juttuja täältä bongasin.

En ikinä ole tyytyväinen itseeni työssä, en koe onnistumisen tunnetta vaan aina löydän parannettavaa. Olen hyvin herkkä kritiikille, jos saan töissä epäsuorasti edes kritiikkiä niin vatvon sitä päässäni todella pitkään ja koen täydellisen epäonnistumisen tunteen ja olevani surkein työntekijä koskaan ja ihmettelen miten saan edes jatkaa työssäni.

Itseluottamus on surkea, mietin jatkuvasti tekemisiäni ja sanomisiani. Pelkään epäonnistumisia, en tykkää tehdä oman mukavuusalueen ulkopuolisia asioita. Vahdin sanojani ja vältän konflikteja. Olen huono huomauttamaan muiden virheistä, koska en halua alkaa väittelemään. Välillä varmistan montakin kertaa, halutaanko minun tekevän asia x millä tavalla, en halua epäonnistu.

Ystäviä ei ole, pelkään torjuntaa. Tulen ihmisten kanssa hyvin toimeen, mutta ystävyyssuhteita en osaa luoda. En edes tiedä mitä ystävyys on, en usko että kykenen siihen.

Parikymppisenä olin miehille aika helppo tapaus, hiveli itseluottamusta saada kehuja.

En osaa olla oma itseni kuin hyvin harvojen seurassa, olen myös varautunut enkä paljasta syvimpiä salaisuuksiani kellekään. Avopuoliso on ainut, joka tietää kaiken.

Minua kiusattiin luokkani poikien toimesta 8-vuotiaasta alkaen ja kiusaaminen päätty vasta lukioikäisenä. Välittömät seuraukset olivat huono itsetunto ja se johti masennukseen, vakavaan masennukseen ja jopa kuolemantoiveisiin jo lapsena ja teininä.

Vielä aikuisiälläkin olen ollut todella ujo, varautunut ja liian tietoinen jopa jokaisesta mikroilmeestä, joka minulla on. Itsetuntoni on alhainen, olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja pelännyt miehiä pitkälle aikuisuuteen asti. Jotkut näistä on jo selätetty, mutta huono itsetunto vaivaa edelleen ja hankaloittaa elämääni. En usko sen korjaantuvan koskaan kokonaan.

Huono itsetunto. Luulen että ihmiset toivovat minulle pahaa. En luota oikein moniinkaan. En osaa ystävystyä. En päästä lähelleni uusia ihmisiä. Jonkinlainen perusluottamus elämään ja ihmisiin mennyt. Siis kiusaajat voisi miettiä mitä vaikutuksia sillä voi olla toiselle. Olen ihan ok pärjännyt ja on perhe ja työpaikka. Koko ajan vaan pelkään kaiken hyvän elämässäni menetystä. 

Huono itsetunto. Luulen että ihmiset toivovat minulle pahaa. En luota oikein moniinkaan. En osaa ystävystyä. En päästä lähelleni uusia ihmisiä. Jonkinlainen perusluottamus elämään ja ihmisiin mennyt. Siis kiusaajat voisi miettiä mitä vaikutuksia sillä voi olla toiselle. Olen ihan ok pärjännyt ja on perhe ja työpaikka. Koko ajan vaan pelkään kaiken hyvän elämässäni menetystä. 

Huono itsetunto. Luulen että ihmiset toivovat minulle pahaa. En luota oikein moniinkaan. En osaa ystävystyä. En päästä lähelleni uusia ihmisiä. Jonkinlainen perusluottamus elämään ja ihmisiin mennyt. Siis kiusaajat voisi miettiä mitä vaikutuksia sillä voi olla toiselle. Olen ihan ok pärjännyt ja on perhe ja työpaikka. Koko ajan vaan pelkään kaiken hyvän elämässäni menetystä. 

[quote author="Vierailija" time="23.09.2013 klo 08:34"]

Minua kiusattiin luokkani poikien toimesta 8-vuotiaasta alkaen ja kiusaaminen päätty vasta lukioikäisenä. Välittömät seuraukset olivat huono itsetunto ja se johti masennukseen, vakavaan masennukseen ja jopa kuolemantoiveisiin jo lapsena ja teininä.

Vielä aikuisiälläkin olen ollut todella ujo, varautunut ja liian tietoinen jopa jokaisesta mikroilmeestä, joka minulla on. Itsetuntoni on alhainen, olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta ja pelännyt miehiä pitkälle aikuisuuteen asti. Jotkut näistä on jo selätetty, mutta huono itsetunto vaivaa edelleen ja hankaloittaa elämääni. En usko sen korjaantuvan koskaan kokonaan.

[/quote]

Niin ja kaiken lisäksi koen todella pahaa alemmuuskompleksia muita naisia kohtaan, en koskaan ole tarpeeksi hyvä tai kaunis tms. Ja joku mainitsi, ettei osaa pyytää seksin aikana mitään itselleen, mulla on tuo sama ongelma, yritän kovasti miellyttää muita niin seksin saralla kuin muutenkin elämässä ja pidemmän päälle se käy raskaaksi. #84

Olen mies ja mua kiusasi muutama tyttö yläasteella. Se johti siihen, että en saanut tuossa herkässä iässä normaalia kontaktia tyttöihin, sillä nämä muutama johtajatyttö huolehtivat siitä, että mulle ei puhuttu. Onneksi mulla on kuitenkin kavereita pojissa, joten en joutunut täysin eristyksiin. Lukiossa sitten tuli uudet kuviot ja huomasin, että en olekaan ihan täysin hylkiö, vaan että tytötkin saattavat jopa pitää minusta. Tämän tajuamiseen meni kuitenkin melkein koko lukioaika, joten en oikein osannut edes kuvitella seurustelevani vielä silloin. Tilannetta auttoi myös se, että osa kiusaajista meni ammattikouluun ja lukioon tulleet eivät loistaneet siellä. Itse pärjäsin lukiossa hyvin ja olin sellaisessa kaveriporukassa, jossa opintomenestystä arvostettiin ja jossa oli myös paljon tyttöjä. Ajan kanssa opin sitten, että taidan olla kuitenkin ihan tavallinen nuorimies, mutta silloin olin jo jäänyt "jälkeen" muiden kokemuksista. 

Tuosta kiusaamisesta siis seurasi se, että olin pitkään tosi arka tyttöjen seurassa, pyrin miellyttämään lähes kaikkia ja hain hyväksyntää. Ajan kanssa asiat ovat korjaantuneet, mutta tunnistan edelleen tiettyjä herkkiä paikkoja itsessäni jos esimerkiksi kuulen nuorten tyttöjen nauravan pilkallisesti. Onneksi kuitenkin tunnen itseni jo sen verran hyvin, että tiedän missä olen hyvä ja missä en. 

t:m36

näen myös helpolla uusissa työympäröissä muiden kiusaamisen, ulkopuolelle jättämisen ja se ahdistaa minua vaikka ei edes koskisi minua. en ymmärrä sitä. mutta toisaalta ne ihmiset jotka kiusasivat jo ala-asteella jatkavat samaa rataa varmaan vanhuuteen asti. olen mielenterveyspotilas johtuen kiusaamisesta joka vaan jatkui noin 6 vuotta, koko nuoruuteni. opin olemaan ruma, tyhmä, ulkopuolinen. sitten aikuisena miehet huomasivat että olen todella kaunis ja seksuaalisesti haluttava. tämä ristiriita muiden odotusten ja sanomisten ja oman sisäisen kiusatun välillä on niin suuri että ahdistuin niin pahasti että jouduin aloittamaan mielialalääkityksen. tai ainakin lääkärin mielestä se oli parasta. hän ihmetteli miten jaksoin hengissä kaiken? just olen yrittänyt selviytyä koko elämäni, en ole voinut nauttia siitä niinkuin moni muu. pelkään että kiusaaminen voi alkaa taas miss'ä ja milloin vain. ihmiset ovat itsekkäitä ja haukkuvat toisiaan koska tuntevat sitä kautta ylemmyyttä..

Minun kiusaamiseni alkoi ekalla. 

Haukkumista, tavaroiden varastamista/rikkomista,syrjintää,eristämistä.

Olin saanut uuden hienon pelti penaalin äidiltäni.Vein sen tietenkin kouluun ja asettelin sitä tarkasti pulpetilleni. kun tulin ensimmäiseltä välitunnilta sisälle, oli penaali väännetty rikki ja rikkinäiseen kanteen kirjoitettu "et ansaitse tätä penaalia". 

Tokalla luokalla kaverikirjat olivat kova sana. Minullakin oli sellainen. Kukaan ei suostunut kirjoittamaan siihen. Siskoni syntymäpäivillä serkut ja muutama aikuinen sukulainen sitten kirjoitti siihen. Halusin niin kovasti saada kaverikirjan täyteen,että kirjoitin siihen pehmoleluilleni omat sivut.

Syntymäpäivät olivat pahimpia. En halunnut pitää kaveri synttäreitä. Sinne toki tuli "kavereitani" he olivat mukavia kylässä ollessaan,mutta haukkuivat huoneeni,perheeni,tavarani jne kaikille koulussa seuraavana päivänä.

Näitä vastaavia kiusaamis juttuja on lukuisia. En tiedä mikä minussa oli vikana. Luulen että ihmisiä ärsytti koska meillä oli kotona asiat niin hyvin ja vanhempani viettivät aikaa niin paljon lasten kanssa. Vanhempani ja sisarukseni olivat minulle todella tärkeitä ja ovat toki vieläkin.

Ylä-asteella porukka onneksi hajosi ja sain ystäviä, jotka ovat minulle edelleenkin läheisiä.

Tapasin pari vuotta sitten nykyisen avokkini ja häntäkin on kiusattu koulussa.Olemme molemmat edelleen ihmeissämme siitä että joku muu kuin perheenjäsen voi tykätä toisesta niin paljon ja hyväksyä toisen juuri sellaisena. 

Eli eniten kiusaaminen on vaikuttanut itsetuntoon. Moni muukin on kirjoittanut, että on "tuntosarvet herkkänä" tarkkailemassa muiden ihmisten tunnelmia. Tuttua. 

Tuo kiusaajille kostaminen on varmaan ajatuksena houkutteleva, mutta kiusaajatkin olivat silloin joskus lapsia, ymmärtämättömiä ja hätääntyneitä, pahoinvoivia ja yleensä ihan ilman omaa syytään. Ei se kiusaamista oikeuta. Silti kostaminen on jotenkin yhtä sairasta kuin kiusaajien teot.

Monista näistä teksteistä heijastuu se, että kiusatut ovat alunperinkin herkkiä, sisäänpäinkääntyneitä, arkoja ja ujoja lapsia. Osalla on ollut jo kotoa lähtien huono itsetunto. Ei se kiusaamista oikeuta. Silti tietoa voisi käyttää jotenkin hyödyksi ja ihan alkuun tunnustaa, että kyllä, on olemassa ihmistyyppi ja

persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat kiusaamiselle, eikä piiloutua sen yleistävän mantran taakse, että "ketään ei saa kiusata" ja "ei kiusaajat mitään syytä tarvitse". 

Kiusattuja osattaisiin auttaa ja tukea paljon paremmin ja jopa ehkäistä kiusaamista kokonaan, kun tunnistettaisiin oikeasti ne riskit.

Minusta tuli arka ja varautunut, vaikka ulospäin onnistunkin usein näyttämään vahvalta, avoimelta ja iloiselta.

Monta kertaa on muistot palautuneet mieleen. Ei niistä koskaan pääse eroon...