Lue keskustelun säännöt.
Entiset koulukiusatut, mihin kiusaaminen on jättänyt "jälkensä"?
04.04.2013 |
Aloitan: Minua kiusattiin parin vuoden ajan jättämällä ulkopuoliseksi, haukkumalla, tyttömäisesti piilokavalasti. Nyt aikuisena en ole niin sosiaalinen kuin ehkä joku muu, en luota ihmisiin niin helposti tai ole niin helposti lähestyttävä. En päästä ketään lähelleni heti, vaan katson ensin onko ihminen luottamuksen arvoinen, jos ei ole, he eivät luultavasti saa sellaista kuvaa millainen oikeasti olen. Minun pelastukseni oli ja on edelleen rakastava perhe ja joka on aina tukenut minua kaikessa sekä harrastukset. Olen nykyisin hyvässä ammatissa ja elän hyvää elämää.
Kommentit (144)
Kouluajoista on 15 vuotta aikaa, joten ei se kiusaaminen enää oikeastaan näy. Olen päässyt asian yli. Joskus mietin, että oliko perhetaustani kuitenkin suurempi syy ongelmiini ja koulukiusaamiseen. Joka tapauksessa ainoa jäänne noista ajoista on se, että en oikein tiedä kuinka ihmisiin tulisi suhtautua. En osaa aina olla luonteva. Samoin pelkään ja välttelen kaikkia uusia tilanteita, joissa en ehkä osaisi käyttäytyä. Mutta enimmäkseen kaikki on ok.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 00:38"]
Mulla myös tuota, ettei luota helposti ihmisiin, vaistoan hirveän herkästi ihmisten fiiliksiä ja tunnelmia eri paikoissa. Johtuu varmaan siitä, että on joutunut olemaan 'vähän varpasillaan' menneisyydessä ja odottanut milloin tulee mistäkin suunnasta seuraava isku. Kiusaamiskokemusten myötä on myös oppinut melko nopeasti huomaamaan kehen voi luottaa ja kehen ei. Huomaan myös karttavani ryhmätilanteita.
[/quote]
Tuo ilmapuntarina oleminen on tosiaan tuttua - ja rasittavaa. Sitä sai lapsuudenperheessä kestää ihan jatkuvasti. Koulu sitten asia erikseen, vielä.
Musta taas tuntuu, että ryhmätilanne voi olla helpompikin koska voi vetäytyä ja antaa toisten puhua tai väitellä keskenään. Jos on kahdestaan tai pienessä porukassa on pakko laittaa itseään enemmän peliin ja ottaa "riskejä" siitä, miten tilanne sitten etenee. Ryhmässä voin paremmin vaan hengata mukana.
Olen kanssa huomannut, että soitan harvoin itse kenellekään. Eikä minullekaan kyllä paljon soitella. Tavallaan kaipaan ystäviä mutta en uskalla oikein tutustua, en tiedä miten ihmisten kanssa ollaan tai haluaisinko sitä oikeasti edes. Menipä sekavaksi... mutta kyllä tuossa joku logiikka on.
Minä olen vielä 30-vuotiaana paljon yksin, tämä on oikeastaan itse valittua. En kiinnity kehenkään enkä mihinkään. Jotenkin koen, että kanssani ei erityisemmin haluta olla tekemisissä tai minulla ei ole ystävyyssuhteissa mitään annettavaa. En ota oma-aloitteisesti yhteyttä, kun tuntuu että olen riesaksi. Hyökkäävät/doinoivat ihmiset saavat minut panssaroitumaan sisältä.
17 lisää... sellaisen olen myös huomannut, että sos. tilanteissa olen tietoinen kaikesta ja kaikista..havainnoin... Että tuo mielistelee tuota, mielistelijä ja mielisteltävä saa siitä jotain pönkitystä... kun itse en taas saa sellaisesta sosiaalisesta "sukimisesta" mitään.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:22"]
17 lisää... sellaisen olen myös huomannut, että sos. tilanteissa olen tietoinen kaikesta ja kaikista..havainnoin... Että tuo mielistelee tuota, mielistelijä ja mielisteltävä saa siitä jotain pönkitystä... kun itse en taas saa sellaisesta sosiaalisesta "sukimisesta" mitään.
[/quote]
Uskallatko sanoa vastaan, jos olet eri mieltä?
Huomaan itse olevani kuin eri persoona eri seurassa, ymmärrän aina jokaista ja kaikkea kun en saa sanottua mitään vastaan. Ja jos joskus sanon, menee aina se ystävyys poikki tai jos kyseessä oli dominoiva äitini, tulee mykkäkoulua. Olen siis oppinut, ettei kannata olla eri mieltä. Puolison kanssa taas olemme usein eri mieltä mutta se ei haittaa :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:38"]
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:22"]
17 lisää... sellaisen olen myös huomannut, että sos. tilanteissa olen tietoinen kaikesta ja kaikista..havainnoin... Että tuo mielistelee tuota, mielistelijä ja mielisteltävä saa siitä jotain pönkitystä... kun itse en taas saa sellaisesta sosiaalisesta "sukimisesta" mitään.
[/quote]
En jaksa vääntää vastaan eli minulla "ei ole mielipiteitä". on minulla paljonkin ajatuksia, mutta pidän ne sisälläni. t. tuo edellinen
Uskallatko sanoa vastaan, jos olet eri mieltä?
Huomaan itse olevani kuin eri persoona eri seurassa, ymmärrän aina jokaista ja kaikkea kun en saa sanottua mitään vastaan. Ja jos joskus sanon, menee aina se ystävyys poikki tai jos kyseessä oli dominoiva äitini, tulee mykkäkoulua. Olen siis oppinut, ettei kannata olla eri mieltä. Puolison kanssa taas olemme usein eri mieltä mutta se ei haittaa :)
[/quote]
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:38"]
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:22"]
[/quote]
Uskallatko sanoa vastaan, jos olet eri mieltä?
Huomaan itse olevani kuin eri persoona eri seurassa, ymmärrän aina jokaista ja kaikkea kun en saa sanottua mitään vastaan. Ja jos joskus sanon, menee aina se ystävyys poikki tai jos kyseessä oli dominoiva äitini, tulee mykkäkoulua. Olen siis oppinut, ettei kannata olla eri mieltä. Puolison kanssa taas olemme usein eri mieltä mutta se ei haittaa :)
[/quote]
En jaksa vääntää vastaan, välttelen konflikteja ja "minulla ei ole mielipiteitä"... vaikka ajatuksia on, pidän ne sisälläni. t.17
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli aika samoilla mennään sitten ;) Noh, se on helpompaa niin. terv. 19
Öitä, lähden nukkumaan.
Kauheata luettavaa! Voi kumpa kiusaajat tietäisivät mitä tekevät uhreilleen!
Minun serkkuni tappoi itsensä 14-vuotiaana, samana päivänä, kun kesäloman jälkeen olisi pitänyt palata kouluun. Ei raukka enää jaksanut kiusattavana olemista. Meille lähipiirille selvisi kiusaaminen vasta hänen kuoltuaan.
Olin todella järkyttynyt ja lamaantunut hänet kuolemastaan. Kesti pitkän aikaa toipua ja päästä taas elämästä kiinni. Ensi järkytyksen jälkeen, minun teki mieli painua hänen entiseen luokkaansa ja haukkua sekä syyllistää kaikki pystyyn! Miksi olitte tämän tehneet ja sallineet!
En kuitenkaan sitä tehnyt. Nyt nämä kiusaajat ovat jo aikuisia. Toivon, että he nyt tajuavat tekonsa ja kantavat joka päivä syylisyyttä siitä, että ajoivat nuoren miehenalun itsemurhaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
moni tappaa itsensä henkisesti. kiusaaminen tappaa sielun.
Konfliktien välttelyä. Sosiaalissa tilanteissa havainnointia ja ulkopuolelle jättäytymistä. Hyväksikäyttäjien ja mielistelyn kammoamista. Mietin mitä muut ajattelevat minusta, vaikka eivät oikeasti edes huomaa. Eli kuten te muutkin, tosin pidän ryhmätyöskentelystä tuntemattomien kesken. Taustalla eristäminen ja muuttaminen toiseen kaupunkiin ilman yhteyttä menneeseen (jonka paljastumista pelkään).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No eipä oikeastaan kovin paljon mihinkään. Tai no on vähän, en luota ihmisiin helpolla ja tuntosarvet on yliherkät. Minäkin vaistoan todella herkästi ja nopeasti jos joku ei pidä minusta ja päinvastoin. Jonkun verran yritän olla ärsyttämättä ketään, että saisin olla rauhassa. Vuosiin en halunnut puhua koulukiusaamisesta mitään. Toisaalta välillä ärsyttää, kun ihmiset ottavat nokkiinsa tosi pienistä asioista.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:19"]
Minä olen vielä 30-vuotiaana paljon yksin, tämä on oikeastaan itse valittua. En kiinnity kehenkään enkä mihinkään. Jotenkin koen, että kanssani ei erityisemmin haluta olla tekemisissä tai minulla ei ole ystävyyssuhteissa mitään annettavaa. En ota oma-aloitteisesti yhteyttä, kun tuntuu että olen riesaksi. Hyökkäävät/doinoivat ihmiset saavat minut panssaroitumaan sisältä.
[/quote]
Tämä on pitkälti samaa, mitä minä koen. Olen ulospäin hyvin sosiaalinen, mutta en osaa olla oikein uudemmissa / pinnallisemmissa ihmissuhteissa aloitteellisempi. Siksipä varmaan minulla on vain paljon tuttuja mutta ei oikeastaan ystäviä. Minulla on aina sellainen "mitähän se minusta ajattelee, jos otan yhteyttä"-tunne, ei-tietoinen tosin (siinä tilanteessa siis, jälkikäteen aina noita tunnistaa). En halua olla kenellekään vaivaksi, esim. palvelusten pyytämistä vältän viimeiseen asti tai sitten pyydän äidiltäni apua (esim. lapsenhoitoon).
Kaipaan kyllä sosiaalisia kontakteja, mutta en vain osaa / uskalla / halua ottaa yhteyttä. Pelkään ehkä alitajuisesti sitä naureskelun kohteeksi joutumista / hylkäystä mitä lapsena joutui kokemaan. Eli kun ei kysy, ei tule pettymystä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun on alkanut usko näihin kiusaamistapauksiin rapistua. Juuri eräässä lehdessä nainen valitti koulukiusaamisesta ja kertoi sankaritarinaa siitä selviämisestä. Aha, niinkö se meni? Kyseinen nainen oli lapsena mahdoton kiusankappale, syytti kyllä kiusaamisesta, mutta oikeasti itse aiheutti muille lapsille ahdistusta. Ei vissiin vieläkään tajua käyttäytymistään lapsena vaan jatkaa keski-iässä uhrileikkiä. Kiusaamista oli siis se, että ko. lapsi ei saanut pomottaa, manipuloida ja eristää toisia vaan toiset ei lähtenyt mukaan.
Toinen tapaus oli tässä vuosi sitten, kun eräs pihapiirin lapsi äiteineen alkoi käydä kuumana parin muun äidin kimppuun lapsensa kiusaamisesta. En vieläkään edes sivullisena tajua, miten äiti voi olla niin sokea. Hänen lapsensa on yksi tuon kiusausjengin johtajia ja esimerkiksi kiusannut monesti hiljaista lastani. No, nyt ne lapset, jotka laittoi vastaan (omani ei, koska on niin kiltti) onkin kiusaajia, jotka saa vanhempieneen kuunnella tuon äidin solvauksia. Olen miettinyt, että tajuaisiko se äiti, jos "salakuvaisi" lapsensa toimintaa tuolla ulkona. Luojan kiitos omani on ihan eri porukassa, heillä on vain yhteisiä kavereita.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 08:17"]
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:19"]
Minä olen vielä 30-vuotiaana paljon yksin, tämä on oikeastaan itse valittua. En kiinnity kehenkään enkä mihinkään. Jotenkin koen, että kanssani ei erityisemmin haluta olla tekemisissä tai minulla ei ole ystävyyssuhteissa mitään annettavaa. En ota oma-aloitteisesti yhteyttä, kun tuntuu että olen riesaksi. Hyökkäävät/doinoivat ihmiset saavat minut panssaroitumaan sisältä.
[/quote]
Tämä on pitkälti samaa, mitä minä koen. Olen ulospäin hyvin sosiaalinen, mutta en osaa olla oikein uudemmissa / pinnallisemmissa ihmissuhteissa aloitteellisempi. Siksipä varmaan minulla on vain paljon tuttuja mutta ei oikeastaan ystäviä. Minulla on aina sellainen "mitähän se minusta ajattelee, jos otan yhteyttä"-tunne, ei-tietoinen tosin (siinä tilanteessa siis, jälkikäteen aina noita tunnistaa). En halua olla kenellekään vaivaksi, esim. palvelusten pyytämistä vältän viimeiseen asti tai sitten pyydän äidiltäni apua (esim. lapsenhoitoon).
Kaipaan kyllä sosiaalisia kontakteja, mutta en vain osaa / uskalla / halua ottaa yhteyttä. Pelkään ehkä alitajuisesti sitä naureskelun kohteeksi joutumista / hylkäystä mitä lapsena joutui kokemaan. Eli kun ei kysy, ei tule pettymystä...
[/quote]
Ja vielä yksi juttu mitä tunnistan on se, etten osaa arvostaa omaa tekemistäni. Minua arvostetaan työelämässä, mutta itselläni on aina sellainen alisuoriutumisen pelko. Uusien töiden aloittaminen jännittää, epäilen etten osaa kuitenkaan (ja minun työssäni uusia töitä tulee uusien projektien muodossa eteen vähän väliä) ja kuitenkin olen alallani jo kokenut. Samoin harrastuksissa en oikein osaa ottaa kehuja vastaan. Esimerkiksi minua on pyydetty tekemään yksi käsityö "kun minulta se kuitenkin onnistuu" ja syy miksi mietin tekemistä ei ole ajan puute tai työn kuormittavuus vaan se, että "mitä jos se meneekin pieleen". Ja vaativampiakin töitä olen tehnyt.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 08:24"]
Mun on alkanut usko näihin kiusaamistapauksiin rapistua. Juuri eräässä lehdessä nainen valitti koulukiusaamisesta ja kertoi sankaritarinaa siitä selviämisestä. Aha, niinkö se meni? Kyseinen nainen oli lapsena mahdoton kiusankappale, syytti kyllä kiusaamisesta, mutta oikeasti itse aiheutti muille lapsille ahdistusta. Ei vissiin vieläkään tajua käyttäytymistään lapsena vaan jatkaa keski-iässä uhrileikkiä. Kiusaamista oli siis se, että ko. lapsi ei saanut pomottaa, manipuloida ja eristää toisia vaan toiset ei lähtenyt mukaan.
Toinen tapaus oli tässä vuosi sitten, kun eräs pihapiirin lapsi äiteineen alkoi käydä kuumana parin muun äidin kimppuun lapsensa kiusaamisesta. En vieläkään edes sivullisena tajua, miten äiti voi olla niin sokea. Hänen lapsensa on yksi tuon kiusausjengin johtajia ja esimerkiksi kiusannut monesti hiljaista lastani. No, nyt ne lapset, jotka laittoi vastaan (omani ei, koska on niin kiltti) onkin kiusaajia, jotka saa vanhempieneen kuunnella tuon äidin solvauksia. Olen miettinyt, että tajuaisiko se äiti, jos "salakuvaisi" lapsensa toimintaa tuolla ulkona. Luojan kiitos omani on ihan eri porukassa, heillä on vain yhteisiä kavereita.
[/quote]
Jos olet tippaakaan lukenut näitä kirjoituksia, niin tuskin nämä "jälkioireet" ovat ihan tyhjästä syntyneet. Jos on sosiaalisesti kömpelö ihminen, niin tarvitseeko häntä silti kiusata? Eikö jokaisen perusoikeus ole olla ja elää elämäänsä rauhassa? Kenenkään kaveri ei tarvitse pakolla olla, kaverit saa valita itse, mutta silti ketään ei tarvitse kiusata. Kiusaaminen on oman pahan olon siirtämistä toiseen ihmiseen. Lapsi joka voi hyvin, ei kiusaa. ap
Ainoa mihin vaikuttaa kiusaamiseni, on pukeutumiseni, pukeudun mielelläni ns säkkityyliin.
Muuten ei kiusaamiset vaikuta mun elämään enää mitenkään, toisin oli silloin joskus.
Mä sain apua. Kiusaamista lievennettiin ennen kuin se meni pahaksi ja minulla oli hyviä aikuisia ympärillä. Tajusin jo tosi nuorena, että mun pitää päästä heidän yläpuolelleen ja voin sitten kostaa.
Ja olen niin tehnytkin.
Hommasin meidän luokan prinsessan miehelle huoran. Liian helppo homma. Mies pokkana kuvitteli itsestään vaikka mitä. Maksettu nainen. Ja sitten koko sessio kuvattiin ja laitettiin julkiseen levitykseen.Huoralta kysyin käykö tälläinen ja kerroin mitä kaikkea prinsessa teki ympärillä oleville ihmisille. Lopulta huora olis halunnut jopa palauttaa rahat, kieltäydyin tietenkin, koska työ tuli tehtyä.
Pieni kylä, helppo toteuttaa. Kaikki heidän lastensa kaverit tietää että lasten isä kävi huorissa. Prinsessan omatunto sai törkeän kolauksen ja hänen oli pakko heittää mies yhteisestä kodistaan. Kunnes otti takas. Ja minä tein saman asian uudestaan, toisen maksetun naisen kanssa. Ja sama levitys. Miehet ovat idiootteja.
Uskon että tässä vaiheessa Prisessakin heräs unestaan ja tajus että joku vaan haluaa kostaa ja niinhän tässä kävi.
Yhdelle sain potkut työstään, näitä luuseri-ihmisiä, jotka rakastuu naapuripoikaan ja jäävät kotipaikalle asumaan, menevät tehtaalle töihin ja eivät kouluta itseään yhtään pakollisen verran. Pienessä kylässä kaikki tuntee toisensa ja kun ekat lomautukset tulivat sai Prinsessan apulainen lähteä. Eihän se ole uutta työtä saanut yli 10 vuoteen, koska kaikki kysyy suosituksia. Tuttu valehtelee korvat ja suut täynnä, sanoo että oli tosi huono ja ei ottais takas vaikka ilmaiseksi sais. No, ei kovin hyväkään ollut.
Kolmas lähti ulkomaille, meni naimisiin mustan ( ja todella komean ) miehen kanssa. Eihän tämän vanhemmat sitä hyväksy, eivät halua nähdä lapsenlapsiaan, joten päätin että en energiaa hukkaa yhtään heihin. Se on jo tarpeeksi kova rangaistus ettei saa omia vanhempiaan nähdä ja ei saa hyväksyntää omilta vanhemmiltaan avioliittoon eikä toiset halua lapsenlapsiaan edes nähdä.
Onhan toi syönyt hirveesti energiaa, mutta kosto on se, joka mut sai maanpinnalle. En mennyt viime talvena luokkakokoukseen, koska oltiin perheen kanssa ulkomailla, oli varattu hyvissä ajoin. Sen verran kuulin että Prinsessa oli sielläkin joutunut "hyökkäyksen" kohteeksi, kun jengi oli puhelimesta kaivanut pornopätkän esille. Silmät itkussa oli Prinsessa juossut kotiin lasikengät jalassa. Ja kaikki olivat nauraneet perään.
Kiusaaminen sai sisuuntumaan - ei luovuttamaan!!
Alakoulussa kiusaaja veti pihaa pitkin kunnes uudet sukkikset rikkoutui, 4 luokalla lyötiin 1 hammas katki ja oppikoulun puolella oli erilaisia blokkeja joihin ei päässyt mukaan. Olin duunariperheestä ja muut ns "parempaa väkeä".
Mä en koskaan antanut periksi kiusaajille, ennemmin heittäydyin vaikka luokan pelleksi kuin alistuin. Ja hyvin selvisin:) En ole pelännyt myöheminkään konflikteja vaan selvitän ne heti. Työssäni ja ystäväpiirissäni olen pidetty ja tiedän olevani pätevä ja arvostettu.
Kun omaa lasta kiusattiin hänen kouluintonsa takia olin toki huolissani - kiusa oli ihan fyysistä (ilman mustelmia en olisi tilannetta tajunnutkaan kun poika ei kertonut). Onneksi pääsimme pari vuotta myöhemmin muuttamaan toiseen paikkaan asumaan ja poikakin löysi heti hyviä kavereita jotka ovat läheisiä vielä nytkin kun kaikki ovat jo 30+. En usko että hänellekään jäi traumoja, ne toiset tyypithän siinä oli tyhmiä ei poikani.
Mulla myös tuota, ettei luota helposti ihmisiin, vaistoan hirveän herkästi ihmisten fiiliksiä ja tunnelmia eri paikoissa. Johtuu varmaan siitä, että on joutunut olemaan 'vähän varpasillaan' menneisyydessä ja odottanut milloin tulee mistäkin suunnasta seuraava isku. Kiusaamiskokemusten myötä on myös oppinut melko nopeasti huomaamaan kehen voi luottaa ja kehen ei. Huomaan myös karttavani ryhmätilanteita.