Lue keskustelun säännöt.
Entiset koulukiusatut, mihin kiusaaminen on jättänyt "jälkensä"?
04.04.2013 |
Aloitan: Minua kiusattiin parin vuoden ajan jättämällä ulkopuoliseksi, haukkumalla, tyttömäisesti piilokavalasti. Nyt aikuisena en ole niin sosiaalinen kuin ehkä joku muu, en luota ihmisiin niin helposti tai ole niin helposti lähestyttävä. En päästä ketään lähelleni heti, vaan katson ensin onko ihminen luottamuksen arvoinen, jos ei ole, he eivät luultavasti saa sellaista kuvaa millainen oikeasti olen. Minun pelastukseni oli ja on edelleen rakastava perhe ja joka on aina tukenut minua kaikessa sekä harrastukset. Olen nykyisin hyvässä ammatissa ja elän hyvää elämää.
Kommentit (144)
En ollut mitenkään rankasti kiusattu, mutta selvästi huonompaa kastia, jota sai halveksia aina, kun "ylimystöä" jokin harmitti. Tuota jatkui koko kouluajan, ja onhan se jättänyt jälkensä itsetuntoon. Äitinikin vain sanoi, ettei kai minua kiusattu enempää kuin muitakaan :( Jälkeenpäin olen ajatellut, että taisin olla herkkä lapsi, liian herkkä siihen ympäristöön, eikä se suuri herkkyys itsessään ole sen paremmin hyvä kuin huonokaan piirre. Reagoin vahvasti yleiseen ilmapiirin ankeuteen ja vihamielisyyteen. Olen hyvin turvallisuushakuinen ihminen ja ahdistun herkästi. Toisaalta päällepäin minusta voi saada hyvinkin viileän vaikutelman, mutta se ulkokuori oli ainoa mahdollisuus selviytyä. Sinänsä huvittavaa, että sellaiset "tavallisen herkät" ihmiset voivat näyttää herkkyytensä ja kehua olevansa niin empaattisia ja avuliaita, kun taas ruhjotusta hyvin herkästä lapsesta tulee vain kolho, vähäsanainen aikuinen, jota herkät ihmiset haukkuvat tunteettomaksi :(
Olen alkanut tuntea vihaa ja surua niitä aikuisia kohtaan, jotka silloin aikoinaan antoivat kaiken mennä läpi käsien. "No tuota vähän tönäistiin, mutta hyvä kun ei tullut murtumia, voin olla niin kuin ei olisi huomannutkaan. Kas lapsi on masentunut, mutta jospa se tästä, kohtahan koulu loppuu, jospa se siihen asti pärjäisi..." Jos omaa lastani kiusattaisiin koulussa, kokoaisin kaiken vähäisen rohkeuteni ja vaatisin puuttumista tilanteeseen. Jos mitään ei tapahtuisi, ottaisin kotikouluun. Minulla on täysin nollatoleranssi kiusaamisen suhteen. Jos oma lapseni kiusaisi (vaikuttaa epätodennäköiseltä), vaipuisin varmaan valtavaan epätoivoon :(
Muistan lapsena ajatelleeni, että mikseivät ihmiset vaan voi olla kilttejä toisilleen. Tänä päivänä ajattelen ihan samaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut valtava hyväksynnän tarve. Olen aina ajatellut ensin sitä mitä muut ajattelee. Että minun on palveltava muiden tarkoituksia ja tavoitteita. OMani ovat toissijaisia. Yksi kummallinen juttu liittyy jääkiekkomailoihin. Joskus kun menin kotiin koulusta pojat kulki perässäni ja tökki niillä mua takapuoleen. Olen inhonnut niitä mailoja siitä asti. Ne on minulle kuin aseita. Vaikka siinä ajatuksessa ei olekaan mitään järkeä.Kiusaaminen oli paljon muutakin, pilkkaamista, potkimista, ulkopuolelle jättämistä, halveksimista. Mulla oli huonommat vaatteet kuin muilla eteläespoolaisilla lapsilla, ei cooleja harrastuksia, tiukat ja äreät vanhemmat jotka eivät halunneet kuulla kiusaamisestani ja jotka olivat käytännössä aina vihaisia jostain. Kotoa ei siis tullut itsetunnolle tukea. Lähdin paranemaan vasta kun menin rippikouluun ja seurakuntanuoriin. Myöhemmin löysin poikaystävän joka rakasti mua valtavasti ja josta tuli lopulta aviomies. Se on korjannut paljon minua.
Olen töpeksinyt elämässäni tuon hyväksynnän kerjäläisyyden takia, kärsinyt paljon masennuksesta ja ahdistuksesta ja nyt lopettelen terapiaani, se on auttanut paljon.
Ihan sama tunnistaako joku vai ei. Mä en välitä.
Mua oli aiemmin kiusattu, koska olin muita kehittyneempi (olin laiha mutta silti minulle kasvoi rinnat jo kymmenvuotiaana). Ennen kun mulle kasvoi rinnat, mua ei kiusattu ollenkaan ja olin yks koulun suosituimmusta tytöistä. Kun kasvoi, tytöt haukkuivat huoraksi ja pojat koski rintoihin ja takamukseen aina kun pystyivät. "Lempinimi" mulla oli Tissi-munnimi. Eli siis esim. Tissi-Tiina, mutta eri nimi. En halua kirjoittaa omaa nimeäni tähän.
No, mulla alkoi kuukautiset 11-vuotiaana koulussa. Oli vaaleat housut joten veri tuli niistä läpi ja näkyi länttinä jalkovälissä ja verijälki oli myös tuolissa, jolla istuin.
Siitä alkoi pahempi kiusaaminen, joka jatkui aina lukion viimeiselle luokalle asti. Osa samoista luokkakavereista kun säilyi samalla luokalla koko ajan. Musta kehitettiin jopa lauluja tyyliin "Hei Tissi-Tiina tarviitko tamponin, ei kukaan kestä näkyä sun valtavan ahterin". Joku keksi, että mussa on jokin tauti, joten kukaan ei halunnut olla viittä metriä lähempänä mua, koska se "olis tarttunut". Joka päivä jouduin kuulemaan piikittelyä siitä kun mulla alkoi kuukautiset ("laita nyt lappu sitten tohon tuolille missä oot istunu, ei kukaan halua istua siinä sun jälkeen"), joka päivä mua haukuttiin huoraksi jne. Sitten luokan pojat keksi, että mä haisen. Siis että mun alapää haisee (vaikkei haissut). Sitten huutelivat kaikkien edessä että älä vaan tuu tännepäin, ei kukaan haluu haistella sun löyhkäävää pillua.
No aina kuukautisten aikana mulla oli sitten tamponi ja ihan hirveen monta sidettä. Kävin vaihtamassa ne joka välitunnilla, etten vaan haisis eikä tulis läpi.
No mutta kuitenkin. Tällaista se oli, ja tähän se johti: jos mulla on nykyään kuukautiset, en poistu kotoani ollenkaan, edes kauppaan. Hankin kierukan ihan sitä varten että ne loppuis, mutta ei ole loppuneet. Mulla on mies, mutta en edelleenkään uskalla olla kokonaan alasti hänen kanssaan, vaan aina haluan pitää joko paidan päällä tai housut jalassa. Enkä vois edes kuvitella että mun mies antais mulle suu- tai käsiseksiä, koska mä pelkään haisevani. Sen lisäks mulla on todella surkea itsetunto ja inhoan itseäni. Pukeudun säkkivaatteisiin koska en halua, että kukaan huomaa mun rintoja. Mä vältän viimeiseen asti uusien kontaktien luomista eikä mulla edelleenkään ole kuin vain yksi ystävä. En luota ihmisiin enkä halua olla ihmisten parissa. Ja oon käynyt terapiassa jo kolme vuotta mutta en ainakaan itse huomaa mitään parannusta mun oloon. Mun kiusaajia mä vihaan eniten tässä maailmassa ja mä todella toivon kaikille niille pelkkää paskaa elämään.
Olen ala-asteelta asti ollut se hiljainen, alistuvainen tyttö joka ei koskaan uskaltanut sanoa vastaan. Ala-aste kumminkin meni hyvin, olin epäsuosittu, jätettiin kutsumatta synttäreille ja muihinkin juhliin jonne kaikki muut luokkalaiset oli menossa, mutta minua ei kumminkaan kiusattu.
Kiusaaminen alkoi yläasteella. Vähän aikaa sain olla rauhassa, mutta pian monet ottivat minut silmätikukseen. Meidän luokan pojat lyöttäytyivät minua vastaan, haukkuivat ilkeillä lempinimillä, keksivät ilkeyksiä. Yksi tytöistä mm. varasti kumini eikä antanut sitä takaisin, laittoi hiuksiini teippiä, fysiikan tunnilla tuli sörkkimään naamaani pihteillä josta sain poskeeni pienen arven. Olin niin avuton, en uskaltanut ikinä sanoa vastaan. Muiltakin luokilta jotkut tytöt alkoivat kiusaamaan minua, tönimistä ja haukkumista. Yksikin kiusaaja lähetti minulle fasebookissa kaveripyynnön ja sain hirveät haukut myöhemmin kun en hyväksynyt sitä. Rippikoulu oli kauheaa aikaa. Sinne tuli pahoja kiusaajiani. Joku sitten keksi semmoisen vitsin että minulla olisi aids ja siitä tuli koko joukon naurunaihe.
Kiusaaminen vaikuttaa minuun vielä tänäkin päivänä, vaikka noista ajoista on kulunut jo useita vuosia. Jotenkin häpeän asiaa, häpeän sitä että olin niin alistuvainen, uhri. Tällä hetkellä elän onnellisesti parisuhteessa, mutta edes kumppanini ei tiedä noista ajoista mitään, pelkään että mitä hän minusta sitten ajattelisi jos tietäisi. Myöskään uusille kiusaamisajan jälkeisille ystäville en ole halunnut avautua asiasta. Nykyään olen vahva ihminen, en anna kenenkään polkea ylitseni, osaan ja uskallan sanoa vastaan, ja puolustatuta.
Kiusaaminen on niin alhaista, se pilaa monen lapsen ja nuoren elämän.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 11:34"]
Mä sain apua. Kiusaamista lievennettiin ennen kuin se meni pahaksi ja minulla oli hyviä aikuisia ympärillä. Tajusin jo tosi nuorena, että mun pitää päästä heidän yläpuolelleen ja voin sitten kostaa.
Ja olen niin tehnytkin.
Hommasin meidän luokan prinsessan miehelle huoran. Liian helppo homma. Mies pokkana kuvitteli itsestään vaikka mitä. Maksettu nainen. Ja sitten koko sessio kuvattiin ja laitettiin julkiseen levitykseen.Huoralta kysyin käykö tälläinen ja kerroin mitä kaikkea prinsessa teki ympärillä oleville ihmisille. Lopulta huora olis halunnut jopa palauttaa rahat, kieltäydyin tietenkin, koska työ tuli tehtyä.
Pieni kylä, helppo toteuttaa. Kaikki heidän lastensa kaverit tietää että lasten isä kävi huorissa. Prinsessan omatunto sai törkeän kolauksen ja hänen oli pakko heittää mies yhteisestä kodistaan. Kunnes otti takas. Ja minä tein saman asian uudestaan, toisen maksetun naisen kanssa. Ja sama levitys. Miehet ovat idiootteja.
Uskon että tässä vaiheessa Prisessakin heräs unestaan ja tajus että joku vaan haluaa kostaa ja niinhän tässä kävi.
Yhdelle sain potkut työstään, näitä luuseri-ihmisiä, jotka rakastuu naapuripoikaan ja jäävät kotipaikalle asumaan, menevät tehtaalle töihin ja eivät kouluta itseään yhtään pakollisen verran. Pienessä kylässä kaikki tuntee toisensa ja kun ekat lomautukset tulivat sai Prinsessan apulainen lähteä. Eihän se ole uutta työtä saanut yli 10 vuoteen, koska kaikki kysyy suosituksia. Tuttu valehtelee korvat ja suut täynnä, sanoo että oli tosi huono ja ei ottais takas vaikka ilmaiseksi sais. No, ei kovin hyväkään ollut.
Kolmas lähti ulkomaille, meni naimisiin mustan ( ja todella komean ) miehen kanssa. Eihän tämän vanhemmat sitä hyväksy, eivät halua nähdä lapsenlapsiaan, joten päätin että en energiaa hukkaa yhtään heihin. Se on jo tarpeeksi kova rangaistus ettei saa omia vanhempiaan nähdä ja ei saa hyväksyntää omilta vanhemmiltaan avioliittoon eikä toiset halua lapsenlapsiaan edes nähdä.
Onhan toi syönyt hirveesti energiaa, mutta kosto on se, joka mut sai maanpinnalle. En mennyt viime talvena luokkakokoukseen, koska oltiin perheen kanssa ulkomailla, oli varattu hyvissä ajoin. Sen verran kuulin että Prinsessa oli sielläkin joutunut "hyökkäyksen" kohteeksi, kun jengi oli puhelimesta kaivanut pornopätkän esille. Silmät itkussa oli Prinsessa juossut kotiin lasikengät jalassa. Ja kaikki olivat nauraneet perään.
[/quote] Ihana tarina :)
Itsekin olen aika mojovasti kostanut kiusaajilleni. En vain viitsi kertoa, ettei käry käy ja kukaan tunnista sitä, että ne vastoinkäymiset, mitä heidän elämässään ja heidän lapsillaan on ollut, johtuu minusta.
Kiusaajien vanhempien kannattaisi opettaa lapsilleen, että kannattaa varoa, koska ehkä jollain kiusatulla onkin vanhemmat, joilla on vaikutusvaltaa.- Saattaa käydä koko perheelle huonosti. Varsinkin nyt kun lama on tulossa ja työpaikat tiukilla.
Siellä johtoportaassa saattaa olla juuri se kiusatun sukulainen päättämässä työhönotosta.......
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:11"]
Älkää tehkö kärpäsestä härkästä te kiusatut vaan jatkakaa elämäänne. Mennyt on mennyttä. Sen sijaan voisitte miettiä millaisia syyllisyyden tunteita aiheutatte näille "kiusaajillenne" kun puhutte heistä kuin hirviöistä ja keksitte juttuja siitä kuinka hirveää elämänne on muka heidän ansiostaan. Miettikääpä oletteko itse yhtään parempia ihmisiä kuin nämä ns. kiusaajat.
[/quote]
Sitä niittää, mitä kylvää. On kannettava vastuu omista teoistaan. Jos olet ollut kiusaaja, se saattaa iskeä päin naamaasi aikuisena.
kaikki kiusatut ei tapa itseään teidän iloksi. Joku saattaa jäädä henkiin ja kostaa
Olen äärimmäisen arka. Pystyn kyllä esittämään "normaalia", mutta luottamus muihin ihmisiin on nollassa. En viihdy varsinkaan isoissa porukoissa. En edelleenkään löydä yhteistä aikuisiksi kasvaneiden pissisten tai raksalle päätyneiden häirikköpoikien kanssa (itse menin yliopistoon). Mutta samat sosiaalisten tilanteiden pelot jatkuvat myös sivistyneempien ihmisten kanssa toimiessa.
Minulla on kyllä muitakin todella syviä traumoja kertynyt elämässä; koulukiusaaminen ei ole ainoa.
Se on vaikuttanut myös niin, että olen herkkä huomaamaan kiusaamista ja asetun aina sen puolelle, jota joukossa kiusataan, oli se sitten vaikka pulska ikiviihteellä oleva glamourblondi tai kuka vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:27"]
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:22"]
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 17:11"]
Älkää tehkö kärpäsestä härkästä te kiusatut vaan jatkakaa elämäänne. Mennyt on mennyttä. Sen sijaan voisitte miettiä millaisia syyllisyyden tunteita aiheutatte näille "kiusaajillenne" kun puhutte heistä kuin hirviöistä ja keksitte juttuja siitä kuinka hirveää elämänne on muka heidän ansiostaan. Miettikääpä oletteko itse yhtään parempia ihmisiä kuin nämä ns. kiusaajat.
[/quote]
Jos ihminen rikotaan, niin korjaaminen ei ole mikään asennoitumiskysymys.
[/quote]
Miettikääpä miksi teitä "kiusattiin". Olisiko vika voinut löytyä peilistä?
[/quote]
Niin joo, kuten vaikka rilleistä tai pulleudesta tai ujoudesta tai vanhempien erosta tai vammaisesta sisaruksesta. Näinhän se menikin. [/sarkasmi]
- mietin ihan liikaa, mitä muut minusta ajattelevat
- pelkään kavereitten kanssa ollessakin, että olen tylsää seuraa
- pelkään, että kaverini (ne pari harvaa joita on) ovat kavereitani vain siksi että olemme tunteneet lapsesta asti
- yllätyn, jos joku muistaa minut tai nimeni vuosien takaa / parin tapaamisen jälkeen
- en usko, että kukaan muu mies kuin omani (ainoa seurustelukumppani) on koskaan ollut minuun ihastunut/kiinnostunut, siis ikinä, koskaan
- en uskalla sanoa toisten virheistä heille, etten kuulostaisi nipolta besserwisseriltä
- häpeän, että työurani on tyssännyt jo alkumetreille vaikka koulu ja opiskelut menivät aina hyvin
- soimaan itseäni vuosien takaisista virheistä ja pikkumokista
- osaan nauraa itselleni, mutta jos joku nauraa minulle, pohdin pitkään oliko nauru ilkeää -> siirry ensimmäiseen kohtaan
- jos vaistoan, että joku ei pidä minusta, alan ajatella että hän on ihan oikeassa ja parempi ihminen ja minä huono
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiusattiin koko mun kouluikä. Ala-asteelta kauppikseen. Yläasteella jopa kehotettiin tekemään itsemurha, sillä ei mua kukaan jää kaipaamaan. Oli kyllä lähellä... Oli sanallista kiusaamista, haukkumista. Nastoja laitettiin kenkiin niin että sattui kun laitoin kengät jalkaan. Muut nauroivat. Mut jätettiin aina kaveriporukan ulkopuolelle. Joskus ottivat mukaan mut sit nauro ettei ne nyt oikeasti haluis olla mun kans. Yläasteella joku sano että ai että ku tekis mieli läväyttää tota ku se näyttää niin siltä! Liikuntatunneilla olin poikkeuksetta se joka jäi aina ilman paria ja jos ope määräsi parit niin musta sanottiin aina yäk. Eikä mussa näin myöhemmin ajateltuna ollut mitään ulkonäöllistä seikkaa jonka takia oltais kiusattu. En ollut hikke. Enkä muutenkaan ihmeellinen. Kiusaaminen pahentui sitten lopulta pahimpaan pisteeseensä kun minulla oli jatkuvia virtsatulehduksia yms ja multa pääsi koulussa pissa housuun. Koko luokka nauroi raikuvasti enkä edes opettajalta saanut minkäänlaista tukea. Menetin kaikki sillä hetkellä. Kukaan ei halunnut enää olla mun kans missään tekemisissä. Elämää pahensi entisestään äitini silloinen mies, joka oli pedofiili ja aina ehdottelemassa. Ryyppäsi jatkuvasti ja pahoinpiteli äitiäni henkisesti ja fyysisesti. Että sellainen lapsuus mulla.
Nykyään tunnen jatkuvasti jääväni porukan ulkopuolelle. Aina on tunne, ettei kukaan halua mun kanssa tehdä mitään. Ketään ei kiinnosta mun kuulumiset. En arvosta ulkonäköäni. Paras asia elämässäni on mun perhe. Mies ja lapset. Kiusaajat on jääny taakse, mutta noi tunteet on jääny. Ei viitsi edes kylässä aina käydä ku tuntuu että tuppaudun ja ihmiset ihmettelee että mitä toi täällä tekee. Vaikkei välttämättä edes ajattele niin. Oon tällä hetkellä 27.
[quote author="Vierailija" time="05.04.2013 klo 02:19"]
Minä olen vielä 30-vuotiaana paljon yksin, tämä on oikeastaan itse valittua. En kiinnity kehenkään enkä mihinkään. Jotenkin koen, että kanssani ei erityisemmin haluta olla tekemisissä tai minulla ei ole ystävyyssuhteissa mitään annettavaa. En ota oma-aloitteisesti yhteyttä, kun tuntuu että olen riesaksi. Hyökkäävät/doinoivat ihmiset saavat minut panssaroitumaan sisältä.
[/quote]
Vähän vanhempi kuin sinä, mutta tutulta kuulostaa. Ystävystyminen on vaikeaa, kun pelkään, etten ole oikeasti haluttua seuraa. Vaikea pyytää ketään esimerkiksi ulos iltaa istumaan, kun ei tiedä, pitääkö joku oikeasti. Ja tiettyjä ihmisiä en kyllä halua ikinä nähdä, tulee vaikea olo heidän ajattelemisestaankin.
Mutta olen kyllä muuten reipas ja rohkea, ja nämä syyt ovat aikanaan olleet yksi syy kiusaamiselleni. Vasta aikuisena olen oppinut olemaan ylpeä siitä, että olen pitänyt oman linjani syrjinnästä huolimatta. Outo lintu olen edelleen, mutta yritän pitää huolta, etten itse syrji ketään töissä, olen kaikille ystävällinen, mutta opettelen silti pitämään puoleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nää kostamiset aikuisiällä kiusaajilleen on ihan käsittämättömiä juttuja. Olen kyllä itsekin ollut kiusattu, mutta en silti ymmärrä. Olen myös peruskoulun jälkeen itsekin toiminut toista ihmistä kohtaan, niin etten nykypäivänä voisi enää koskaan niin tehdä. Deittailin 16-vuotiaana pari vuotta vanhempaa kundia, joka oli varattu. Olin niin ihastunut, etten osannut irrottaa ja hänen tyttöystävänsä oli kouluaikoina aina ollut ylimielinen, joten mä jopa koin että mulla, syrjityllä tytöllä, olevan jopa oikeus tehdä niin. Pari vuotta myöhemmin pyysin tytöltä anteeksi. Yhä 9 vuoden jälkeenkin mietin kun törmään ihmisiin noilta ajoilta, että eihän noi vaan ajattele mun olevan hirviö. Kun se ihminen joka nyt olen, on ihminen, joka oikeasti rakastaa lähimmäistä ja haluaa kaikille hyvää. Joten miettikääpä, etten mä ole varmasti se ainoa ihminen joka on muuttunut siitä mitä on teininä ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huono itsetunto, en pysty helposti saamaan uusia ystäviä. Ajoittain alakuloinen ja väsähdän ihmisten seurassa olemisesta. Mietin liikaa mitä muut musta ajattelee.
kiitos tästä aloituksesta!
nyt tajuan miksi olen tälläinen, kaikki masentaa, en kestä kritiikkiä, itsetunto 0, kartan ihmisiä vaikka haluaisin kovasti ystäviä, en luota ihmisiin, olen mielummin rumien kaveri vaikka haluaisin olla kauniiden kaveri mutta itsetunnon takia hakeudun alempien seuraan etten tunne itseäni huonommaksi, niskakarvat nousee heti jos joku nauraa mun lapsille.
en oo jotenki osannu yhdistää näitä koko elämän jatkuneeseen kiusaamisiin. jopa mummoni on pilkannut kynsiäni.
olen herkkä ja yritän olla kova mutta sisällä pikkutyttö itkee.
käyn välillä terapiassa mutta kiusaamis juttuja siellä ei oo tullu ilmi. täytyykin sanoa ensikerralla, jospa tästä joskus pääsee eteenpäin.
ollaan miettimässä rakennetaanko omakotitalo, harmittaa vain kun haluaisin pitää tuparit mutta ei oo ketä kutsua:( ehkä laitan joskus yleisen kutsun jonnekkin et ystävälliset ihmiset tervetuloa! kauhea ystävän kaipuu mutta silti ahistaa.
sanoin eilen miehelle et JOS OIS pakko valita tuleeko meidän lapsesta kiusaaja vai kiusattu, valitsisin ton ensimmäisen koska tiedän kuin kauheaa kiusattuna on olla. en silti toivo sitä.
Helvetti mitä itsesäälissä rypemistä koko ketju. Minuakin on kiusattu, pahastikin, mutta se on päin vastoin vain vahvistanut minua. Oikein myötähäpeä iski tämän ketjun vuodatuksista. Mistä tiedätte ettette oisi samanlaisia vaikkei teitä olisi kiusattu? Ei kaikki teidän ongelmat varmasti todellakaan johdu jostain parinkymmenen vuoden takaisesta koulukiusaamisesta. Huoh.
37:lle
Kamalaa, mitä olet joutunut kokemaan. Miten jotkut osaakin olla noin julmia idiootteja. Toivottavasti miehesi muistaa kertoa sinulle, miten ihana olet.
35 vielä. Ja tämä on se Suomen kuuluisa koululaitos, jota tullaan ihastelemaan ympäri maailman! Omalla lapsellani on ollut tosi kivoja, jämptejä opettajia, eli en näe koulumaailmaa minään helvetin esikartanona - kaikille. Mutta joillekin se sitä on, ja jokainen sellainen tapaus on aivan liikaa. Miten viaton ihmislapsi voidaan tuhota jossain tuollaisessa laitoksessa vain, koska "sellaista sattuu". Onneksi monissa kouluissa opettajat puuttuvat kiusaamiseen tehokkaammin kuin ennen, mutta onhan ihan mieletön ajatus, että kun sullotaan yhteen satoja lapsia ja nuoria, joku vaikkakin kuinka pätevä ja humaani opettaja voisi hoitaa tilanteen. (Puhumattakaan koulumatkoista.)
Nykyisin päivitellään sitä, kuinka hankalia vanhemmat voivat olla lukemattomine vaatimuksineen, ja varmasti on näitä ylilyöntejä, mutta on tämäkin miljoona kertaa parempi tilanne kuin se oma kouluaikaiseni. Silloinhan vanhemmat ottivat kiltisti vastaan vain sen kaiken, mitä tuli. Äitinikin monesti puhisi, kuinka minua oli kohdeltu huonosti jossain asiassa, mutta ei niitä asioita ikinä opettajalle kerrottu! Vielä joitain vuosia sitten luin lehden mielipidepalstalta äidin kauhutarinan, kuinka hänen lastaan kiusataan niin, että tulee aivan murtumia, siihen tuli "onpa tärkeä puheenaihe, keskustellaan lisää" -vastauksia, mutta yksi vastaus oli erilainen: siinä ihmeteltiin, miten äiti edes saattoi laittaa lapsensa tuollaiseen paikkaan vapaaehtoisesti! Vanhempienhan pitäisi hoitaa ja huolehtia lapsistaan. Koulupakkoa ei ole.
Itsetunto aivan onneton. Jotenkin vaikea ottaa kehuja vastaan. Periaatteessa ymmärrän, että olen kaunis, kroppakin kohtuullinen ja miehet ihastuvat helposti. Mutta edelleen tunnen itseni rumaksi ja typeräksi. Toinen on se, että 12-16 ikäiset pojat aiheuttaa edelleen ahdistusta ja jonkinlaista "varauksellisuutta". Onneksi itselläni on pieniä poikia, joiden kautta pääsen tästä olosta aikanaan eroon.
Mua kiusattiin nimittelemällä ja välillä fyysisestikin "kourimalla", tönimällä yms. 4lk. alkaen lukion ekalle saakka. Tiettyjen poikien toimesta.
Pitkän aikaa kiusaaminen aiheutti minulle sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ja sellaista pessimististä asennetta että epäilin esimerkiksi, jos kuulin ihmisten nauravan keskenään, että varmaan nauravat minulle. Välttelin ihmisiä vielä parikymppisenäkin, ja jos joku otti minuun kontaktia olin helposti aggressiivisella puolustuskannalla: mitä vittua tuo tulee mulle valittamaan - vaikkei useimmiten asia mitään valittamista ollutkaan.
Mutta nyt oon jo 38-vuotias ja ei minusta kiusaamistausta enää mitenkään sentään vaikuta. Olen ihan itsevarma ihminen eikä minua erityisemmin kiinnosta mitä muut ihmiset minusta ajattelee. Sosiaalisia suhteita mulla ei juuri ole, mutta se on oma valintani, koska olen introvertti joka tarvitsen tosi paljon omaa aikaa ja rauhaa yksin.
Mun kiusaaminen oli aikoinaan ala-asteella porukoista ulos jättämistä ja sanallista nälvimistä, yläasteella niiden lisäksi väkivaltaa ja omaisuuteni (polkupyörä, reppu) tuhoamista tai vahingoittamista. Yläasteella erityisesti koulumatkoista tuli painajaisia, koska siellä ei ol eketään opettajaakaan valvomassa, joten areena oli täysin vapaa 5 koviksen jengille jotka mua eniten kiusasivat. Mutta myös koulun vessassa kyllä mua hakattiin ja laitettiin pää vessanpönttöön + vedettiiin pönttö jne.