Entiset koulukiusatut, mihin kiusaaminen on jättänyt "jälkensä"?

No ei mitenkään. Yläasteella oli aika karua.

Mutta ei siihen pidä jäädä vatvomaan! Saatana, että sieppaa nää itsesääliketjut...

Musta tuli oma-aloitteisempi, räväkämpi, itsenäisempi.

Get a fuckin' life.

Itsepä klikkasit ja näit vaivaa, että oikein kirjoititkin. :D Ei kannata tulla näille ketjuille sitten ollenkaan:D

So, Get a fuckin' life! :D

Tämä on ehkä vähän säälittävää, mutta "pelkään" edelleen noin yläasteikäisiä teiniporukoita - siis niitä, jotka selvästi ovat nykyajan koulukiusaajia ja samanikäisiä kuin minä ja kiusaajani silloin aikanaan. Ahdistaa kulkea tällaisten porukoitten ohi, pelkään että he nauravat minulle tai rupeavat kiusaamaan...

Oman ikäluokan ja vanhempien ihmisten seurassa minulla ei hirveästi noita sosiaalisia rajoitteita enää onneksi ole. Ehkä jonkin verran sellaisten kanssa, jotka vaikuttavat entisiltä koulukiusaajilta. Nuorten miesten kanssa en myöskään osaa kovin luontevasti olla, ja seurustelukokemukseni onkin hyvin vähäinen.

Itsetunto-ongelmia minulla on myös, pidän itseäni usein aivan helvetin rumana, vaikkei se enää ole totuus, jos oli silloinkaan, kun siitä kiusattiin.

Mua kiusattiin ala-asteella, yläasteella, lukiossa ja ammattikoulussa. Jätettiin ulkopuoliseksi, hakattiin ja kun sain puhelimen, aloin saamaan nimettömiä tappouhkauksia.

Lukioaikana aloin viiltelemään pahaan olooni ja jätin lukion kesken ja vaihdoin ammattikouluun. Ammattikoulussa meni hetki hyvin ja sitten alkoi taas kiusaaminen. Siinä vaiheessa yritin tappaa itseni ja jouduin sairaalaan kahdeksi kuukaudeksi. Netistä löysin sitten keskustelun, jossa luokkalaiseni toivoivat kuolemaani. Sekin koulutus jäi sitten kesken.

Kaksi vuotta käytin huumeita, jotta sain turrutettua mun tunteet. Hain hyväksyntää miehiltä ja harrastin seksisuhteita.

Nykyisin olen kuivilla, opiskelen ammattikoulussa ja valmistun vuoden päästä. Seurustelen ihanan pojan kanssa ja sain oman alan kesätöitä.

Ihmisiin en pysty luottamaan ja se näkyy suhteessanikin. En pysty käymään entisessä kotikaupungissa julkisissa paikoissa, enkä halua puhua kellekkään entiselle koulukaverilleni. Kerran oltiin poikaystävän ja hänen kavereiden kanssa baarissa ja siellä oli tuttuja entisestä koulustani. Olin koko illan ahdistunut ja itkuinen ja halusin vain kotiin itkemään.

Psykologilla käyn kahden viikon välein ja nyt kesällä menemme poikaystävän kanssa pariterapiaan koska lääkäri uskoo sen auttavan toipumisessani.

Mua kiusattiin yläasteella ja lukiossa. Nykyään, kun alan lähestymään kolmeakymmentä, en enää ajattele asiaa sillä tavalla ja melko lailla olen jossain vaiheessa tietoisestikin unohtanut ne ajat. Sen se on tehnyt, että nykyään olen hirveän herkästi puolustuskannalla, ja mulla on asenne "en siedä enää mitään paskaa", mikä on henkisesti aika kuluttavaa välillä. Olen verbaalisesti aika aggressiivinen. Siitä mikä olin kymmenen vuotta sitten, maahan lyöty, epävarma ja itseinhoinen, tähän mikä olen nyt, minkä voi ihmiset ulkopuolelta nähden ajatella olevan ylimielinen kusipää, on kulunut monta välivaihetta. Yritän kuitenkin olla ihmisille oletusarvoisesti ystävällinen. Epävarmuutta ja itseluottamuksen puutetta on välillä edelleen, mutta ne tulevat varmaankin enemmän kotikasvatuksen tuloksena kuin koulukiusaamisesta. Muuten olen itsevarma ja olen alkanut hyväksymään itseni sellaisena kuin olen.

Minua kiusattiin ysillä tasan 2 vkoa, mutta jätti syvät jäljet. Kiusaajina oli 6 ystävääni, olimme olleet ystäviä koko peruskoulun ajan. Tuloksena koulun loputtua heivasin koko porukan ja emme ole olleet enää ystäviä. Pidän kaikki tuttavat käsivarren päässä, ystävyysasteelle en enää ihmisiä päästä. Vain avomieheni. Olen senverran näemmä herkkä että tuskimpa olisin hengissä jos kiusaamista olisi jatkunut vuosia.. :( nyt ikää 46v.

Edelleenkään en uskalla harrastaa suuseksiä saavana osapuolena, koska yläasteella pojat keksi, että mun pillu haisee (lienee turhaa sanoakaan, että perusteettomasti). Kiitos vaan, mulkut.

[quote author="Vierailija" time="31.05.2014 klo 18:50"]

Tämä on ehkä vähän säälittävää, mutta "pelkään" edelleen noin yläasteikäisiä teiniporukoita - siis niitä, jotka selvästi ovat nykyajan koulukiusaajia ja samanikäisiä kuin minä ja kiusaajani silloin aikanaan. Ahdistaa kulkea tällaisten porukoitten ohi, pelkään että he nauravat minulle tai rupeavat kiusaamaan...

Oman ikäluokan ja vanhempien ihmisten seurassa minulla ei hirveästi noita sosiaalisia rajoitteita enää onneksi ole. Ehkä jonkin verran sellaisten kanssa, jotka vaikuttavat entisiltä koulukiusaajilta. Nuorten miesten kanssa en myöskään osaa kovin luontevasti olla, ja seurustelukokemukseni onkin hyvin vähäinen.

Itsetunto-ongelmia minulla on myös, pidän itseäni usein aivan helvetin rumana, vaikkei se enää ole totuus, jos oli silloinkaan, kun siitä kiusattiin.

[/quote]

Minulla on myös tuo, että jotenkin pelkään teiniporukoita, erityisesti poikia. Onhan se säälittävää, että kolmekymppisen naisen "pahin" pelko arkielämässä on jossain kaupan oven edessä energiajuomaa ryystävät teinipojat, jotka eivät olleet edes syntyneet silloin kun minua kiusattiin...

En ole ainakaan vielä saanut lukion jälkeisiä opintojani valmiiksi (olen 24) pelkään hulluna vieraiden ihmisten keskellä, etenkin kouluympäristössä. Vaikkei kukaan huomioisi minua lainkaan, päässä pyörii mitä nuo musta ajattelee, nauravatko juuri minulle kun kävelen ohi. Sydän hakkaa, kävelen tönkösti ja hikoiluttaa.

Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, pelkään heidän vain esittävän mukavaa ja puhuvan minusta pahaa selän takana. (Kuten kiusaajani, jotka muka olivat ystäviäni joskus, hetken).

Olen käynyt 3 vuoden sisällä 2 pidempää jaksoa mielenterveyshoitajalla, juuri toinen jakso lopuillaan. En pysty tavalliseen koulu/työarkeen, koska niistä seuraa ahdistusta ja lopulta masennusta, kiusaamisen jättämien traumojen vuoksi.

Lisäksi minulla on ihan oikeita arpia käsivarsissani, koska kiusaajat saivat minut uskomaan, että minä olen se paha, paska, ruma ja iljettävä, jossa on vika, ei heissä. En kouluaikoina saanut mitään apua kiusaamiseen enkä siitä seuranneeseen masennukseen, jota kesti 7 vuotta. :(

Periaatteessa minulla kuitenkin menee hyvin. On ystäviä, aviomies, lapsi. Olen koko elämäni ollut töissä / koulussa, ahdistuksistani riippumatta, ja tuntuu, että alan nyt päästä eroon lääkityksestä ja ehkä pystyisin jatkamaan opintoni loppuun. Lapsen saaminen ja vuosi kotona on parantanut paljon, äiti-lapsipiireissä kulkeminen nosti itsetuntoani kun olen saanut helposti uusia tuttuja, ja motivaatio tulevaisuuteen on aivan uudenlainen. :)

Jälkiä jäi...vaan hiemanko naurattaa lukea kiusaajien rikosrekisteriä. No eipä naurata enää. Huostaanotan tällä hetkellä kiusaajieni lapsia ja lapsenlapsia. Ei todellakaan enää edes...mitään. Terveisiä Kuusaalle. 

Olen sulkeutunut hermoraunio. Ei sitä jälkeä sen paremmin voi kuvata.

Olen nykyisin mieletön jännittäjä. Saatan jännittää jotakin asiaa (esimerkiksi loman jälkeen töihinpaluut) niin paljon, etten nuku muutamaan yöhön.

Säikähtelen helposti.

Murehdin muiden mielipiteitä itsestäni.

Tukahdutan tunteet ja yritän suorittaa kovasti.

Olen monella tapaa hyvin herkkä.

Nämä asiat eivät näy ulospäin, sillä osaan peittää tunteeni hyvin. Olen käynyt muutaman kerran terapiassa ja siitä oli hyötyä.

Nyt olen ajatellut kokeilla homeopaattistalääkitystä.

Ala- ja yläasteella tapahtuneen kiusaamisen ja syrjimisen seurauksena minulla (olen 26-vuotias) on huono itsetunto, olen mielestäni usein ruman ja "vammaisen" näköinen, eikä se mene kaaliini mitenkään, että minua on tuntemattomatkin sanoneet kauniiksi ja poikaystäväni mielestä olen aarre, kun en ole ylimielinen ulkonäöstäni (?! minä en näe -mitenkään- itseäni kauniina, tavallisen näköisenä korkeintaan).

Minua kiusattiin silmälaseista ja "hikipinkoudesta" (en edes saanut hyviä numeroita kaikesta, olin keskiarvon oppilas, se raivostutti minua että sellaiseksi silti minua kiusattiin), väkivallalla uhkailtiin, muistelisin että sanottu myös että toivottavasti kuolen, syrjitty ja naurettu porukoissa, halveksivia katseita..  

Näiden johdosta olen yläasteen jälkeen hakenutkin hyväksyntää miehiltä seksuaalisesti, se on ollut minulle niin pakkomielteistä, että jatko-opiskelujen kouluissa käyntikin on ollut toisarvoista ja olen jättänyt kouluja kesken vain siksi, että olen roikkunut huonoissa suhteissa ja mennyt miesten mukana ja koettanut olla mahdollisimman mieliksi heille, sinkkuaikani ovat olleet miestennielemistä pullollaan ja itsetunnon "paikkailua" sillä, että kyllä minä heille kelpaan.

Olen jättänyt itseni näin aivan toisarvoiseen asemaan.

En tykkää olla ryhmissä, en saa ikinä suutani auki, kun pitäisi muiden päälle muka huutaa, että saisi puheenvuoron. Kahden tai kolmenkesken porukassa on ok, kun voi jutella rauhassa. Minulla ei ole kauheasti ystäviä.

Vaikea pitää myös yhteyttä heihin, juurikin sellainen olo, että minulla ei ole mitään annettavaa, enkä kehtaa soittaa/laittaa viestiä yms, "häiritä".

Olen kovin yksinäinen ja se surettaa minua usein.

Viihdyn silti yksin paljon. Olen tottunut. 

Ajattelen usein, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Kuvittelen kaikkea huonoa heidän mielipiteikseen. 

Minulla on mies ja olen raskaana. 

Olen muuttunut vähän, olen päihteetön ollut ennen raskautta ja mies ei ole sellainen sekopää keiden kanssa ennen olin. Hän on tasapainottanut minua ja antanut paljon itsevarmuutta. Uskallan nykyään jopa mennä ilman meikkiä ulos, ettei ole ihan ruma olo enää. 

Nykyään kaikenlainen kiusaaminen saa minut raivokkaaksi. En siedä minkäänlaista kiusaamista, en enää itseäni kohtaan enkä tuttaviani kohtaan.

116 jatkaa..

Piti vielä sanomani silmälasien käytöstä, etten ole kiusaamisen jälkeen niitä pystynyt ihmisten ilmoilla käyttämään, koska ne päässäni tunnen itseni tajuttoman rumaksi.

Itkien vaadin äitiäni hommaamaan minulle piilolinssit 14-vuotiaana ja siitä lähtien olen niitä käyttänyt. Silmälaseja olen pitänyt vain kotonani poissa ihmisten katseilta. Kuukausi sitten uskalsin kerran lähteä ulos silmälasit päässä, en ole sen 14-vuotiaan jälkeen käynyt ulkona lasit päässä.

Olen aina miettinyt, että onko kenelläkään muulla ollut sellaista tilannetta, jossa vielä peruskoulun jälkeenkin on kiusattu? Itse luulen joutuneeni kiusaamisen kohteeksi sellaisella tavalla, että minusta on lähdetty levittämään jotakin asiaa mikä ei ole totta tai että olisin puhunut muista pahaa jne ja sitten ne asiat levisivät monille ja monille, sen jälkeen ei selittelyt enää auttaneet vaan kaikki ystävät ja kaverit vaan kaikkosivat ja harva haluikaan enää tutustua minuun, en itsekään enää luottanut keheenkään. Ja meinaan siis että ihanjokaikinen kaveri lähti. Olin kirjaimellisesti ihan yksin, koska perhekään ei ole koskaan ollut oikein tukena. Moni sanoo minulle että ''ne ei ole oikeita ystäviä kun lähtee noin'', niinhän se kai on, mutta ei sekää pahemmin auta enää kun ne kaikki on lähtenyt jo,, nykyään olen todella tarkka keneen ystävystyn, ja ahdistun sosiaalisissa tilanteissa, joten vaikea saada uusiakaan ystäviä. Aina kun menen uuteen paikkaan ja joku katsoo minua niin ajattelen heti, että se vihaa mua tai että mussa on jokin vikana. But life goes on! tsemppiä kaikille :)

Minua ei kiusattu mitenkään erityisesti, vain pientä nimittelyä, ala- ja yläkoulussa, mutta lukiossa minut sen sijaan eristettiin täysin sosiaalisesti. Muistan vielä, kun aluksi minulla oli kavereita, mutta lukion lopulla sosiaalinen paine syrjiä minua kasvoi varmasti niin voimakkaaksi, että olin yksin kaikki välitunnut ja ruokiksella söin yksin omassa pöydässä. Koulun jälkeen en tavannut ketään koulusta. Tämän takia aloin kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta, paniikkikohtauksista ja punastumisesta ja tästähän kiusaajat saivat vielä lisää vettä myllyyn. Kiusaaminen jätti jälkensä siinä mielessä, että halusin näyttää kiusaajilleni, että tulen pärjäämään hyvin elämässä ja pääsinkin yhden kaupassatyöskentelyvälivuoden jälkeen opiskelemaan yliopistoon haluamaani alaa. Myöhemmin kuitenkin ajauduin väkivaltaiseen parisuhteeseen, koska ilmeisesti silloin koin, että dominoivat, toisia alistavat ihmiset ovat jotenkin voimakkaita ja voivat suojella minua "pahalta maailmalta". Tämän parisuhteen seurauksena kärsin jatkuvasti ahdistuksesta ja itsetuhoisista ajatuksista. Onnistuin kuitenkin irtautumaan tästä parisuhteesta ja nyt kahden vuoden jälkeen voin jo paljon paremmin. Minulle tärkeät opintoni kärsivät tästä, mutta olen nuori ja ehdin vielä! Alan pikkuhiljaa luottaa ihmisteb hyvyyteen, vaikken olekaan enää yhtä sinisilmäinen kuin ennen. Olen joutunut tekemään paljon töitä, etten katkeroituisi ja menettäisi avoimuuttani ja herkkyyttäni. James Deanin on sanonut: "Only the gentle are ever really strong". Toivon paljon voimia kaikille kiusatuille. Toivon, että onnistutte kaikista kauheista tapahtumista huolimatta pysymään ihmimillisinä ja säilyttämään sen lapsenomaisen herkkyyden ja sinisilmäisyyden, koska näitä ominaisuuksia tarvitaan maailmassa.

Paskaa ja vittua ja saatanaa. Hakkaan paskaksi aivan varmasti jos tulevat vastaan ja kyselevät virnuillen että mitä minulle kuuluu. Vittu kun tietäsittekin miten lähellä kuolema jonakin päivänä liikkuu.

Minua kiusattiin ala- ja yläkoulussa, mutta en onnekseni silloinkaan ilmeisesti tajunnut, miksi mun pitäisi muuttua, sulkeutua tai ottaa ne haukut ja ilkeydet itseeni. Pienestä pitäen mulla on ollut oma tyylini tehdä asioita, olen näyttänyt erilaiselta kuin muut, en ole yrittänyt mitenkään piilotella itseäni, vaikken ole muita miellyttänytkään ja saanut kuulla siitä vuosia ja vuosia.

Pikemminkim koulukiusaaminen on kasvattanut musta itsevarmemman ja luotan omaan arvostelukykyyni. Tajusin jo lapsena, että kiusaaminen ei todellakaan ole mun vikani eikä se loppujen lopuksi ole edes mun ongelmani - en masentunut tai kokenut itseäni huonommaksi sen takia, että jollain kiusaajalla oli omia psyykkisiä ongelmia eikä lainkaan käytöstapoja. Riippuu siis paljon ihmsestä, miten kiusaaminen vaikuttaa. Tietty itsevarmuus on löytynyt aina kiusaamisesta huolimatta, ja uskallan rohkeammin olla juuri omanlaiseni.

Kiitän vanhempiani siitä, että tsemppasivat kaiken sen kiusaamisem keskellä. Ja kai voin kiittää myös geenejäni.

En pysty luottamaan kehenkään. Jatkuvasti arvioin ihmisiä ja heidän sanomisiaan, haluavatko he loukata vai ei. Pidemmän päälle raskasta olla jatkuvati tuntosarvet pystyssä.

Koulukiusaaminen sai muutettua minut vahvasta auringonkukasta tytöksi nimeltä "Anteeksi". Piiloutujaksi. Se on aivan uskomatonta kuinka totaalisesti ihmiselle voi tulla pelko näkyväksi tulemista kohtaan.

Ei minulla ollut suojaa itsessäni vaan kuten ketjussa aiemmin todettiin, kiusattu kuolee henkisesti ja elää vain ulkoisesti. Elin itse kuorellani lähes kymmenen vuotta. Rakkaus on onneksi pala palalta erittäin kivuliaina vuosina silti hiljalleen herättänyt henkiin. Lopulta terapeutin avulla pääsin asioihin kunnolla käsiksi kuvataideterapiassa 25-vuotiaana. Siellä jouduin joka viikko tekemään näkyvää vaikka hävetti niin että olisin halunnut kuolla. Vedin pensselillä itseni takaisin näkyviin!

Toivon jokaiselle kiusatulle sen päivän koittamista, jolloin oma sydän ryöpsähtää näkyviin ja pelon rinnalla komeileekin pöyhkeä nöyrä varmuus siitä, että itsellä on oikeus kaikkeen siihen hyvään, kauniiseen, ihanaan ja pehmoiseen mitä elämä voi ihmiselle tarjota.

Kiusaaminen tekee ihmiselle aggression vajeen. Aggressio on voima kaikkien tunteiden taustalla. Jos se on lukossa, se näyttäytyy elinvoiman sijaan itsevihana. Usko hyvät ihmiset, että jokaisella teistä koittaa se päivä jolloin terve agre nostaa kiusatun ihmisen omille jaloille ja täyttää sydämen elämän halulla.