Sinä joka olet kyllästynyt elämääsi. Miksi et tee asialle mitään?

Eniten mua tässä turhauttaa itselle ja muille valehtelu. Valitetaan, miksi yhteiskunnalta ei saa apua esim. terapian muodossa. Sitten kun sellainen järjestyisi, ei otakaan sitä vastaan. Yhdeltä henkilöltä olisi saanut terapiaa täysin ilmaiseksi, mutta edes sekään ei käynyt. Sitten valitetaan miten opiskelu ei ole mahdollista taloudellisesti. Sitten kun yhteiskunta järjestelee mahdollisuutta opiskeluun ja rahoitusta sen tukemiseen, niin kappas, sekään ei enää yhtäkkiä käy. Yhtään mikään ei koskaan käy, mutta sama valitus jatkuu, miten mikään ei ole koskaan hänelle mahdollista koska yhteiskunta ja kukaan ei auta, että kaikki pitää vaan kestää yksin. Sitten kun sitä apua yrittää tarjota, niin suututaan siitäkin.

Vierailija kirjoitti:

Siihen on omat painavat syynsä.

Kuten se että vaikka jo useampi yritys eteenpäin on tavalla tai toisella epäonnistunut. Lisäksi ihmisillä on jo luontaisesti erilainen resilienssi vastoinkäymisten suhteen, siihen vaikuttavat synnynnäiset ja kasvuympäristön muokkaamat ominaisuudet niin perustavalla tavalla että yhden paremmin selviäminen ja toisen huonommin selviäminen samoissa oloissa, ei ole (vain) omaa ansiota tai huonommuutta. Vaikka niin toki tekisi mieli kuvitella...

Tein jo kaikkea. Ei auttanut. Aina vain olen ihan yhtä kyllästynyt.

En tiiä mitä tehä... ja jotkut tekemisvaihtoehdot pelottaa että tois enemmän haittaa kuin hyötyä. Todella ärsyttävää kieltämättä. Jotain kuitenkin yritän koko ajan tehdä, harmi vaan ettei se tunnu olevan tarpeeksi.

Mä olen yrittänyt, mutta on tullut tarpeeksi takkiin, ettei ole voimia yrittää vähän aikaa... Keräilen voimia terapeutin luona. Ei ole masennusta, mutta silti ärsyttää ulkopuolisten "niskasta kiinni ja menoks" hössötykset, vaikka en ole edes valittanut heille tilanteestani tai kysellyt neuvoja. Aina ei vaan jaksa suorittaa ja astua mukavuusalueen ulkopuolelle. Toivon, että saan olla rauhassa.

Miten niin en tee? Käyn terapiassa ja etsin töitä. Huonoa vanhempaani en valitettavasti voi ottaa h.engiltä päätymättä vankilaan, vaikka hänen kuolemastaan haaveilenkin.

Toki sitä ei voi vanhempiaan valita eikä lapsuuttaan muuttaa. Tavallaan ymmärrettävää, että jos on jo paljon  yrittänyt, niin jossain vaiheessa vaan voimat loppuu. Sitä mä en vaan ymmärrä, että itketään ensin että yhteiskunnalta ei saa tarvitsemaansa terapiaa ja sitten kun sais, niin ei käytetä sitä vaihtoehtoa kuitenkaan. Tai itketään että ei ole mahdollisuutta opiskeluun ja sitten kun selviää että tuki siihen olisikin mahdollista, niin ei tehdä sitäkään. Tai haetaan vaikka kerran johonkin kouluun ja jos ei heti tärppää, niin tunnetaan epäonnistumista loppuelämä. Kuinka moni meistä onnstuu aina ja kaikessa heti kerralla? Entä onko omat toiveet realistisia?

Sokean ei kannata hakea lentäjäksi eikä liikuntavammaisen liikunnanohjaajaksi. Silloin on ihan turhaa uhriutua loppuelämäksi, jos ei vaikka sokeana pääse lentokouluun. Varmasti useimmilta meistä löytyy epäonnistumisia vaikka ja missä, ei ole ollut täydellistä lapsuutta, on traumoja ja tunnelukkoja. Joistakin nämä voivat toki tehdä työkyvyttömän, mutta eivät kaikista. Ei kukaan meistä ole seppä heti uusissa asioissa tai saavuta tuosta vaan kaikkea haluamaansa. Miten se myöskään meidän tulevaisuutta edistää, että haudotaan 10-vuotta vanhaa väärää katsetta tai sanamuotoa?

Lapsuuttaan ei voi muuttaa eikä niitä epäonnistumisia saa toiseksi. Niistä voi kuitenkin oppia menemään yli, niin että ne kaikki eivät enää niin voimakkaasti vaivaa. Aina voi tehdä jotain pientä, millä saa olon paremmaksi. Mutta jos tarkoituksella pidetään yllä hankalia ihmissuhteita, suostutaan hyväksikäytettäväksi ja revittäväksi, kieltäydytään avuista ja mahdollisuuksista, niin silloin on ihan turhaa valittaa miten yhteiskunta on perseestä ja miten mikään ei koskaan muutu paremmaksi.

Vierailija kirjoitti:

No teenhän: koko ajan yritän juoda ja mässätä itseäni hengil tä. Ei kiinnosta enää elää, mutta varsinaiseen nopeaan  itsem*rhaankaan minusta ei ole. Joten ryyppään ja ylensyön itseni hautaan hitaammin.

Pelkuri.

Me ollaan niin erilaisia, temperamentiltaamme, luonteeltaamme jne. Jotkut ovat niitä, jotka ottavat johtajan roolin -edes suhteessa omaan elämäänsä. Tavoittelevat kehitystä määrätietoisesti ja ottavat muutokset haltuun, omiin käsiinsä. Toiset taas ovat seuraajia, jotkut aika totaalisen. He kaipaisivat tällaista johtajaa omaan elämäänsä. Ehkä heillä joskus on tällainen voima ollutkin. En usko että näiden ihmisten toimintatavoille oikein voi mitään..

Mitä tälle pitäisi tehdä? Olen sairas enkä parane. En kumminkaan kuolekaan.

TurhautunutAp kirjoitti:

Toki sitä ei voi vanhempiaan valita eikä lapsuuttaan muuttaa. Tavallaan ymmärrettävää, että jos on jo paljon  yrittänyt, niin jossain vaiheessa vaan voimat loppuu. Sitä mä en vaan ymmärrä, että itketään ensin että yhteiskunnalta ei saa tarvitsemaansa terapiaa ja sitten kun sais, niin ei käytetä sitä vaihtoehtoa kuitenkaan. Tai itketään että ei ole mahdollisuutta opiskeluun ja sitten kun selviää että tuki siihen olisikin mahdollista, niin ei tehdä sitäkään. Tai haetaan vaikka kerran johonkin kouluun ja jos ei heti tärppää, niin tunnetaan epäonnistumista loppuelämä. Kuinka moni meistä onnstuu aina ja kaikessa heti kerralla? Entä onko omat toiveet realistisia?

Sokean ei kannata hakea lentäjäksi eikä liikuntavammaisen liikunnanohjaajaksi. Silloin on ihan turhaa uhriutua loppuelämäksi, jos ei vaikka sokeana pääse lentokouluun. Varmasti useimmilta meistä löytyy epäonnistumisia vaikka ja missä, ei ole ollut täydellistä lapsuutta, on traumoja ja tunnelukkoja. Joistakin nämä voivat toki tehdä työkyvyttömän, mutta eivät kaikista. Ei kukaan meistä ole seppä heti uusissa asioissa tai saavuta tuosta vaan kaikkea haluamaansa. Miten se myöskään meidän tulevaisuutta edistää, että haudotaan 10-vuotta vanhaa väärää katsetta tai sanamuotoa?

Lapsuuttaan ei voi muuttaa eikä niitä epäonnistumisia saa toiseksi. Niistä voi kuitenkin oppia menemään yli, niin että ne kaikki eivät enää niin voimakkaasti vaivaa. Aina voi tehdä jotain pientä, millä saa olon paremmaksi. Mutta jos tarkoituksella pidetään yllä hankalia ihmissuhteita, suostutaan hyväksikäytettäväksi ja revittäväksi, kieltäydytään avuista ja mahdollisuuksista, niin silloin on ihan turhaa valittaa miten yhteiskunta on perseestä ja miten mikään ei koskaan muutu paremmaksi.

Kaikki eivät yrityksistään huolimatta opi menemään vastoinkäymisistä yli. Osa tekee jopa itsemurhan, kun ei koe pystyvänsä parantamaan tilannettaan.

Vierailija kirjoitti:

TurhautunutAp kirjoitti:

Toki sitä ei voi vanhempiaan valita eikä lapsuuttaan muuttaa. Tavallaan ymmärrettävää, että jos on jo paljon  yrittänyt, niin jossain vaiheessa vaan voimat loppuu. Sitä mä en vaan ymmärrä, että itketään ensin että yhteiskunnalta ei saa tarvitsemaansa terapiaa ja sitten kun sais, niin ei käytetä sitä vaihtoehtoa kuitenkaan. Tai itketään että ei ole mahdollisuutta opiskeluun ja sitten kun selviää että tuki siihen olisikin mahdollista, niin ei tehdä sitäkään. Tai haetaan vaikka kerran johonkin kouluun ja jos ei heti tärppää, niin tunnetaan epäonnistumista loppuelämä. Kuinka moni meistä onnstuu aina ja kaikessa heti kerralla? Entä onko omat toiveet realistisia?

Sokean ei kannata hakea lentäjäksi eikä liikuntavammaisen liikunnanohjaajaksi. Silloin on ihan turhaa uhriutua loppuelämäksi, jos ei vaikka sokeana pääse lentokouluun. Varmasti useimmilta meistä löytyy epäonnistumisia vaikka ja missä, ei ole ollut täydellistä lapsuutta, on traumoja ja tunnelukkoja. Joistakin nämä voivat toki tehdä työkyvyttömän, mutta eivät kaikista. Ei kukaan meistä ole seppä heti uusissa asioissa tai saavuta tuosta vaan kaikkea haluamaansa. Miten se myöskään meidän tulevaisuutta edistää, että haudotaan 10-vuotta vanhaa väärää katsetta tai sanamuotoa?

Lapsuuttaan ei voi muuttaa eikä niitä epäonnistumisia saa toiseksi. Niistä voi kuitenkin oppia menemään yli, niin että ne kaikki eivät enää niin voimakkaasti vaivaa. Aina voi tehdä jotain pientä, millä saa olon paremmaksi. Mutta jos tarkoituksella pidetään yllä hankalia ihmissuhteita, suostutaan hyväksikäytettäväksi ja revittäväksi, kieltäydytään avuista ja mahdollisuuksista, niin silloin on ihan turhaa valittaa miten yhteiskunta on perseestä ja miten mikään ei koskaan muutu paremmaksi.

Kaikki eivät yrityksistään huolimatta opi menemään vastoinkäymisistä yli. Osa tekee jopa itsemurhan, kun ei koe pystyvänsä parantamaan tilannettaan.

Ihmisen pitäisi ymmärtää olla tyytyväinen siihen, jos hänellä tähän voimavarat ovat riittäneet eikä mollata niitä, jotka tähän eivät ole kyenneet. He kärsivät asiasta enemmän kuin ap.

Vierailija kirjoitti:

TurhautunutAp kirjoitti:

Toki sitä ei voi vanhempiaan valita eikä lapsuuttaan muuttaa. Tavallaan ymmärrettävää, että jos on jo paljon  yrittänyt, niin jossain vaiheessa vaan voimat loppuu. Sitä mä en vaan ymmärrä, että itketään ensin että yhteiskunnalta ei saa tarvitsemaansa terapiaa ja sitten kun sais, niin ei käytetä sitä vaihtoehtoa kuitenkaan. Tai itketään että ei ole mahdollisuutta opiskeluun ja sitten kun selviää että tuki siihen olisikin mahdollista, niin ei tehdä sitäkään. Tai haetaan vaikka kerran johonkin kouluun ja jos ei heti tärppää, niin tunnetaan epäonnistumista loppuelämä. Kuinka moni meistä onnstuu aina ja kaikessa heti kerralla? Entä onko omat toiveet realistisia?

Sokean ei kannata hakea lentäjäksi eikä liikuntavammaisen liikunnanohjaajaksi. Silloin on ihan turhaa uhriutua loppuelämäksi, jos ei vaikka sokeana pääse lentokouluun. Varmasti useimmilta meistä löytyy epäonnistumisia vaikka ja missä, ei ole ollut täydellistä lapsuutta, on traumoja ja tunnelukkoja. Joistakin nämä voivat toki tehdä työkyvyttömän, mutta eivät kaikista. Ei kukaan meistä ole seppä heti uusissa asioissa tai saavuta tuosta vaan kaikkea haluamaansa. Miten se myöskään meidän tulevaisuutta edistää, että haudotaan 10-vuotta vanhaa väärää katsetta tai sanamuotoa?

Lapsuuttaan ei voi muuttaa eikä niitä epäonnistumisia saa toiseksi. Niistä voi kuitenkin oppia menemään yli, niin että ne kaikki eivät enää niin voimakkaasti vaivaa. Aina voi tehdä jotain pientä, millä saa olon paremmaksi. Mutta jos tarkoituksella pidetään yllä hankalia ihmissuhteita, suostutaan hyväksikäytettäväksi ja revittäväksi, kieltäydytään avuista ja mahdollisuuksista, niin silloin on ihan turhaa valittaa miten yhteiskunta on perseestä ja miten mikään ei koskaan muutu paremmaksi.

Kaikki eivät yrityksistään huolimatta opi menemään vastoinkäymisistä yli. Osa tekee jopa itsemurhan, kun ei koe pystyvänsä parantamaan tilannettaan.

Tällainen aloitus on omiaan kannustamaan siihen. Jos jotain pitäisi kuulemma tehdä, ja ei ole mitään ratkaisuja.

Ainoa mitä voit tehdä, on vetää omat rajat. Se on sun velvollisuus ja oikeus itseäsi kohtaan - valitset, mitä haluat kuunnella. Minäkään en jaksa loputonta valitusta asioista joita ihminen ei ole edes yrittänyt muuttaa.. niinpä en suostu sellaista kuuntelemaan. Jos et vedä omia rajoja, olet vain pata joka kattilaa soimaa. Sulla on muutoksen mahdollisuus, käytä se tai lakkaa valittamasta muiden valittamisesta.

Jatkuvaa kroonista valittamista en minäkään jaksa kuunnella. Katkaisin juuri välit pitkäaikaiseen ystävääni kun tuli mitta täyteen. Hän teki töitäkin nuorena mutta sössi sitten elämänsä ryyppäämällä ja oli vuosia poissa pelistä. Olen valehtelematta tehnyt kaiken voitavani hänen eteensä rahan lainaamisesta työpaikkojen etsintään mutta ei auttanut.

Hän periaatteessa haluaisi töihin mutta vain tietylle alalle jolla hän ei enää ole mikään unelmatyötekijä ikänsä ja kuntonsa tähden. Mikään muu työpaikka ei käy koska entäpä jos yhtäkkiä saakin paikan siihen ykköstyöhön? Tätä unelmaa hän elättää.

Tietokonetta ei omista eikä juuri osaa käyttää ja kiukuttelee kun kaikki nykyään hoituu sillä, työnhakukin. Rahat on tiukilla ja vanhaa velkaa on, luottotiedot edelleen puuttuvat sotkujen jälkeen. Vanha äitinsä on tukenut häntä vuosia, hankkinut mm usean (halvan) auton, puhelinliittymän ja älykännyn, liki viisikymppiselle yksin elävälle naiselle. Palkaksi saa h. lvetillistä haukkumista.

Jotain työtä hän sai mutta pilasi työsuhteen kun jätti osan hommista hoitamatta ja jäi joskus juopoteltuaan kotiin vastaamatta soittoihin. Ja KAIKKI on aina toisten vika. Puhelimessa hän aina haukkui kaikkea. Äitiä, sossun 'ämmiä', työnantajia. Aikuinen fyysisesti terve nainen jonka ei koskaan ole tarvinnut huolehtia kuin itsestään eikä siihen vain pysty. Mitään elimellistä syytä ei ole paitsi paksu kallo ja vaikea luonne.

Nyt kun tätä kirjoitan niin ihmettelen miten kauan jaksoinkaan hänen kanssaan. Olinko peräti hiukkasen tyhmä?

En ole yhtään kaivannut. Voi olla hyväkin että jää omilleen. Ehkä autankin häntä parhaiten kun pysyn kaukana, kuka tietää. Jää nähtäväksi.

Joillakin vain se suksi ei luista vaikka mikä olisi.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuvaa kroonista valittamista en minäkään jaksa kuunnella. Katkaisin juuri välit pitkäaikaiseen ystävääni kun tuli mitta täyteen. Hän teki töitäkin nuorena mutta sössi sitten elämänsä ryyppäämällä ja oli vuosia poissa pelistä. Olen valehtelematta tehnyt kaiken voitavani hänen eteensä rahan lainaamisesta työpaikkojen etsintään mutta ei auttanut.

Hän periaatteessa haluaisi töihin mutta vain tietylle alalle jolla hän ei enää ole mikään unelmatyötekijä ikänsä ja kuntonsa tähden. Mikään muu työpaikka ei käy koska entäpä jos yhtäkkiä saakin paikan siihen ykköstyöhön? Tätä unelmaa hän elättää.

Tietokonetta ei omista eikä juuri osaa käyttää ja kiukuttelee kun kaikki nykyään hoituu sillä, työnhakukin. Rahat on tiukilla ja vanhaa velkaa on, luottotiedot edelleen puuttuvat sotkujen jälkeen. Vanha äitinsä on tukenut häntä vuosia, hankkinut mm usean (halvan) auton, puhelinliittymän ja älykännyn, liki viisikymppiselle yksin elävälle naiselle. Palkaksi saa h. lvetillistä haukkumista.

Jotain työtä hän sai mutta pilasi työsuhteen kun jätti osan hommista hoitamatta ja jäi joskus juopoteltuaan kotiin vastaamatta soittoihin. Ja KAIKKI on aina toisten vika. Puhelimessa hän aina haukkui kaikkea. Äitiä, sossun 'ämmiä', työnantajia. Aikuinen fyysisesti terve nainen jonka ei koskaan ole tarvinnut huolehtia kuin itsestään eikä siihen vain pysty. Mitään elimellistä syytä ei ole paitsi paksu kallo ja vaikea luonne.

Nyt kun tätä kirjoitan niin ihmettelen miten kauan jaksoinkaan hänen kanssaan. Olinko peräti hiukkasen tyhmä?

En ole yhtään kaivannut. Voi olla hyväkin että jää omilleen. Ehkä autankin häntä parhaiten kun pysyn kaukana, kuka tietää. Jää nähtäväksi.

Joillakin vain se suksi ei luista vaikka mikä olisi.

Olet ihan helvetin tyhmä, jos et ole ymmärtänyt pitää huolta omasta jaksamisestasi ja vielä syyttelet siitä toista ihmistä.

Ei yksinkertaisesti ole VOIMIA tehdä mitään, siksi. Ja kyllä, samaan aikaa morkkaan ja syyllistän itseäni (senkin) asian vuoksi eli en TOD kaipaa siihen jonkun ulkopuolisen päänaukomista ihmettelyineen.

Kyse ei ole siitä, etten tekisi ja tee asialle mitään. Kyse on siitä, että aina ei jaksa hakea apua ja kun kaikki eivät saa, tai auta se apu. Itse olen saanut paskaa apua, enkä kerro kistä. Kyse ei ole siitä, etten hakuaisi tai vastaanottaisi apua vaan siitä, että millanen se avun antaja myös itse on.

Tää on tietysti vaan mun mielipide.

Aikansa jaksaa yrittää , jossain vaiheessa jaksaminen loppuu. Kun pettymyksiä ja vadtoinkäymisiä on tarpeeksi , ei vaan enää jaksa. Tyytyy kurjaan olotilaansa.