Lue keskustelun säännöt.
Epävakaa pershäiriö ja hermot menee
01.04.2013 |
En todellakaan enää tiedä, mitä itseni kanssa tekisin. Elän parisuhteeessa, meillä on pieniä lapsia. Olen epävakaa. Mies saa pienillä asioilla pinnani kiristymään niin että ahdistun ja alan suunnitella itsemurhaa. Nytkin useampana päivänä tullut itkettyä ja kärsitty tyhjyyden tunteesta. Lisäksi anoppini on hieman... hankala. Tai hän osaa tehdä kaikkensa, että saa pinnani kiristymään ja taas olen ahdistunut ja tuskainen, valmis luopumaan kaikesta.
En todellakaan halua kuolla, mutta en jaksa itseni kanssa näin elääkään. Pelkään oikeasti että joku päivä päässäni naksahtaa ja yritän itseni tappaa. Viime viikolla yksi ilta asiaa jo harkitsin liiankin vakavasti. Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä...? Tukiverkost/lähipiiri ei itkujani ja kitinääni parisuhteestani jaksa enää kuunnella, olen asian kanssa yksin. Suhdettakaan en kuitenkaan halua lopettaa, koska siitä seuraisi taas stressiä ja takkua elämääni. Mutta mikä nyt olisi järkevää? Ideoita?
Kommentit (34)
Ap kiittää saapuneista kommenteista.
Joku heitti tuolla arvauksen lapsuudestani... Sen verran voin kertoa, että tämä pikku prinsessa seurasi kotona sivusta perheväkivaltaa, suoritti koulussa, halusi miellyttää opettajia, oli koulukiusattukin jossain määrin, eli tiukassa kurissa kotona... kotona vallitsi muutenkin tavallisesti pelon ilmapiiri. Lisäksi huolehdin nuorimmat sisarukseni aika pitkälle, jouduin ottamaan vastuuta aika paljon. Mutta kun täysi-ikäiseksi kasvooin, päätin että nyt alkaa elämä, eikä "pikku prinsessaa" pidättele enää mikään... Sitähän se sitten oli useampi vuosi. Joku tasapainokin tuntui vauhdikkaiden vuosien jälkeen löytyvän,, mutta nyt taas on mennyt huonompaan jo kauan.
Joku ehdotti lenkille lähtöä että tunteet tasaantuisivat... joskus kokeilin sitäkin, mutta se ei auttanut. Lenkillä kun on hyvä pyöritellä asioita päässään, ja asiat tuntuvat saavan vain entistä suuremmat mittasuhteet.
Terapia taitaa todellakin olla pian se ainoa vaihtoehto, koska psyk.polin keskusteluista en vain saa mitään irti. Haluaisin puhua siellä tavallisesta arjestani, mutta asioita on käsitelty niin yleisellä tasolla, etten läheskään aina edes ymmärrä mitä hoitaja yrittää minulle selittää... Vieläkös terapiaan pääsy edellyttää väh. kolmen kuukauden hoitokontaktia jossain muualla, esim kunnallisella puolella? Näin ainakin joskus oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2013 klo 23:19"]
Joku ehdotti lenkille lähtöä että tunteet tasaantuisivat... joskus kokeilin sitäkin, mutta se ei auttanut. Lenkillä kun on hyvä pyöritellä asioita päässään, ja asiat tuntuvat saavan vain entistä suuremmat mittasuhteet.
[/quote]
Lenkkeilet liian rauhallisesti. Sun täytyy mennä niin, että rasitut ja uuvut, fyysisille äärirajoille asti, niin pää "selkiytyy".
Kesällä täytyy kokeilla. näin talvella ei uskalla juosta, ettei liukastu.. voi nimittäin osteoporoosi tykätä jos liukastun jäiselle tielle kun päästelen höyryjä tiellä kirmatessani :D ...paitsi että mulla on kyllä perin surkea kunto.
-ap-
[quote author="Vierailija" time="02.04.2013 klo 23:34"]
Kesällä täytyy kokeilla. näin talvella ei uskalla juosta, ettei liukastu.. voi nimittäin osteoporoosi tykätä jos liukastun jäiselle tielle kun päästelen höyryjä tiellä kirmatessani :D ...paitsi että mulla on kyllä perin surkea kunto.
-ap-
[/quote]
Tässä asiassa sehän on tavallaan hyvä, ettei kuntosi ole kovin hyvä. Saat "höyryt pihalle" matalatehoisemmalla liikunnalla kuin jos olisit huippukunnossa. :)
t.29
AP:lle
En jaksanut oikein lukea tätä ketjua joten suonet anteeksi jos toistan/teen jonkun asiavirheen. Omaan itse ko. rajatilahäiriö diagnoosin monen muun ongelman lisäksi. Olen nyt tehnyt vuosia töitä asian kanssa ja kiertänyt melkein jokaisen hoitopaikan lentäen niistä pihalle. Tuntui ettei mikään tai kukaan voinut auttaa varsinkaan kun toimiva lääkehoito oli tiedossa, mutta sitä ei vain annettu. Oli aivan saatanan turhauttavaa ja luovutin monestikkin. Lopulta menin viimeiseen paikkaan joka tuntui ottavan mut vastaan ja sieltä löysin lopulta oikean avun ja siinäkin meni 1-2 vuotta. Nykyään syön aika pitkälti kourallisen vähän joka laadun pillereitä ja käyn keskustelemassa terapeuttini kanssa. Mutta tänä aikana parisuhde on joutunut enemmän kuin koville enkä tiedä voiko sitä enää edes korjata.
Suosittelen, että hakeudut hoidon piiriin jos tunne elämäsi repii sinut ja suhteesi hajalle. ole valmis siihen, että et todellakaan ole kenenkään suosikkipotilas. Ole valmis siihen, ettei ensimmäinen lääke, toinen lääke eikä vielä kolmaskaan helpota oloasi. Anna itsellesi silti lupa luovuttaa ja puhu siitä mahdollisen tulevan terapeuttisi kanssa. Elämä epävakaan tunne-elämän kanssa ei ole mukavaa itselle eikä läheisille ja tie ulos helvetistä on pitkä sekä kivinen. :)
Ota rauhallisesti askel kerrallaan niin lasinsirpaleet aiheuttavat vain naarmuja jalkapohjiisi. Jos yrität kiirehtiä, ne repivät koko kehosi. Älä aseta aikatauluja. Älä odota paranevasi. Ainoastaan elä elämäsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä luulin että pershäiriöllä tarkoitit kaasuvaivoja.. ne ovat aika kiusallisia =(
Varaat ajan terveyskeskukseen että saat ajan psykpolille ja sieltä lähete terapiaan. Voi kestää todella pitkään ennen kuin pääsee terapiaan, mutta on sen arvoista. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ottaen vielä huomioon ettei sinne välttämättä pääse ollenkaan.
Tosin jos epävakaa on todettu niin luulisi jotain kontakteja jo olevan, ellet ole niitä katkaissut, jos olet, omapahan on sotkusi.
tarvitset tukea, hae sitä tosiaan sieltä terveyskeskuksesta, äläkä sitten vähättele ongelmaasi siellä, sano että et pärjää ja tarvitset nyt apua, kerro myös noista itsetuhoisista ajatuksista. varaa aika heti huomenna ja sano että asia on kiireellinen. yritä rauhoittaa tilanne kotona (mikäli mahdollista)niin että välttyisit hankalilta tilanteilta. koita nyt jaksaa siellä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on kontakti, mutta mitäpä ne tälläselle sekopäälle mitään voi.
-ap-
[quote author="Vierailija" time="01.04.2013 klo 22:52"]
on kontakti, mutta mitäpä ne tälläselle sekopäälle mitään voi.
-ap-
[/quote]
tuolla asenteella et valitettavasti ainakaan apua saa, et täältä etkä muualtakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, sehän se yksi ongelma nkin, etten jaksa uskoa hyötyväni saamastani avusta mitään, silti yritän roikkua kynsin ja hampain hitotahossa kiinni, koska elämä on jo opettanut ettei ilman apua pärjää.
Muuten tuskin asiaa näin murehtisinkaan, mutta kun huomaan touhuni menevän jatkuvasti heikompaan suuntaan, ote alkaa todellakin livetä, ajatukset seikkailee välillä niin synkissä vesissä että kirkkaana hetkenä oikeasti alan pelätä itseäni.
Haluaisin vain että parisuhde toimisi ja että lapset voisivat elää turvallista tasaista arkea, mitä epävakaa ei kuitenkaan pysty tarjoamaan
En tiedä, oon hukassa.
-ap-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ensin nyt hankit itsellesi apua, kyllä se tulee auttamaan, sitten kun akkuutti tilanne on ohi, alatte katsomaan sitä parisuhdeasiaa
Kerro hoitavalle taholle tilanteesi niinkuin kerroit sen tässä. siis samoilla sanoilla. Sano, että tarvitset heti apua.
Niin... heti apua, mutta mitä se "heti apua" sitten olisi käytännössä? Keskusteluaikoja on jo aika tiiviisti, kerta viikossa, ihan vain juurikin siitä syystä että sanoin suoraan ettei touhustani taida tulla enää mitään. Ja oletettavastikin nämä tiheat keskusteluajat omalla tavallaan saa itseni kahlaamaan vielä syvemmälle ja syvemmälle ongelmissa, jostain syystä annan kai itselleni luvan oikein kerätä ongelmia, jotta olisi jotain kerrottavaa hoitavalle taholle... kuinka voiaan ihmisen pää muuttua parissa vuodessa näin sairaaksi...
Eniten harmittaa, kun pinna palaa niin typeristä asioista, etten kehtaa niitä julkisesti edes kertoa, jos joku muu kertoisi polttavansa kääminsä samaisista asioista kuin itse, nauraisin varmaan päin naamaa ja ihmettelisin että miksi toinen menettää hermonsa tuollaisista asioista. Silti itse olen natsien natsi, jos kotona vähänkin joku asia on toisin kuin miten minä haluan, alkaa itku-ahdistus-kiukutus-"haluan pois, haluan kuolla" -ajatukset. Mä olen oikeasti käsittämättömän raskas ja vaikea ihminen.
Sano että nyt on sellainen juttu että sinun on pakko päästä osastolle valvontaan, koska et tiedä mitä teet seuraavaksi.
Osastot on kyllä tulleet tutuiksi, mutta kun se ei auta :( Mä kun käännän siellä tarjotun avun itseäni vastaan, alan draamakuningattareksi, keksin kaikkea typerää (hävettää edelliset osastojaksot) ja loppupeleissä menen vain huonompaan kuntoon. Ensimmäiseksi kai lopettaisin siellä syömisen, viim. toisena päivänä haluaisin jo takaisin kotiin, seurauksena joko pakkohoito ja enemmän vastaan laittamista ja hoitokielteisyyttä, tai kotiutus yhtä huonossa kunnossa kuin osastolle mennessäkin...
Paakostakin miettii, että oonkohan mä jo oikeesti hieman liian epäkelpo ees ansaitsemaan tätä elämää... Vai suurentelenko mä vain ongelmiani...? Kun periaatteessa mulla on kaikki hyvin, mun pipipää ei vaan suostu sitä tajuamaan.
-ap-
Tuli vaan mieleen, että notkuuko se anoppisi kenties liikaakin siinä arjessanne läsnä? Ei käynyt viestistä selväksi että paljonko hän siellä luuhaa TEIDÄN nurkissanne? Kun eihän se ole ihmekään jos mm. sellainen alkaa lähes ketä tahansa ahdistaa.
yli 4 vuotta tein töitä semmmosen epävakaan pershäriön kanssa. Ja kyllä vaan joutui koko prkleen työyhteisö sitten elämään tämän yhden pershäiriön moodien mukaan. Vuodenkierto meni niin että syksyllä kesälomien jäljeen tuli muina maunoina töihin. Työkaverit juttelee, että sehän onkin ihan mukava ja sen kanssa on ihan kiva tehdä töitä. Tiesin jo, että niinpä varmaan vähän aikaa. Syksyn edetessä alkaa tulla kaikenlaista epäjärjestystä töissä, työnantaja on niin-ja-niin perseestä, otetaa jjo yhteyttä työsuojelupiiriin, liiton asiamieheen, kirjoitetaan suoraan ohi organisaation ylimmälle johdolle, jne. erilaisista epäkodista. Joka talvi sama show.
Talven taittuessa alkaa mennä tooosi lujaa ja energiaa näiden eri epäkohtien oikomiseen on paljon, Samalla aletaan riidellä työpaikalla melkein joka asiasta ja jokaisen vastaantulijan kanssa. Puututaan toisten asioihin, toisilla osastoilla, kun ollaan niin stanan oikeudenmukaisia että kaikki väärydet pitää nyt laittaa reilaan,.
Keväällä sitten onkin jo sellaiset solmut kasattuna, että ko., pershäiriö jääkin sairaslomalle (vau, yllätys) ja aina jokin olkapääleikkaus, rintasyöpäepäily, vaivaisenluuleikkaus, suonikohjut ja mitä näitä nyt olikaan, muutama kuukausi saikella.
Ja eikun kesälomien jälkeen uusin voimin paikalle. Ja sama alusta. Lopetin kokonaan siihen juttuihin osallistumisen mitenkään jo vuosia sitten,. Sanon sille että päivää ja sitten sanon päivän hommat, että mene tohon suuntaan ja pysy siellä. Muuta puhuttavaa ei mulla sille ole.
Taudin kuvaan muuten kuuluu se, että asioihin jäädään jumiin ja vellomaan. Nimenomaan vääryksistä ja kaikista huonoista tilanteista. Ei pääse eteenpäin, vaan velloo ja pyörii asiassa. Tietysti marttyyri, kun hän vaan yrittää hyvää ja kaikki onkin vaan paskaa.
Tämä pershäiriö ei hoida itseään muuta kuin jollain franntsilan tipoilla, että vähän rauhottuis. Ei muuten auta mitkään itselääkinnät tässä taudissa. Terapiaan pitäis mennä ja alkaa tosissaan hoitaan itseään, mutta jos asuu jossain junttilan rumpanperällä, niin sieltähän ei terapiaan mennä.
Pääsin eroon tuosta pershäiriöisestä kun vaihdoin työpaikkaa. Siellä se velloo edelleen. En usko että mikään tulee koskaan muuttumaan. Koskaan siitä ei näkynyt, kuin ehkä joku välähdys siitä, että minkälainen persoona se vois oikeesti olla, jos hoitais itsensä kuntoon. Tällä nykyisellä säädöllä siinä ei ole mitään tuntemista.