Lue keskustelun säännöt.
Epävakaa pershäiriö ja hermot menee
01.04.2013 |
En todellakaan enää tiedä, mitä itseni kanssa tekisin. Elän parisuhteeessa, meillä on pieniä lapsia. Olen epävakaa. Mies saa pienillä asioilla pinnani kiristymään niin että ahdistun ja alan suunnitella itsemurhaa. Nytkin useampana päivänä tullut itkettyä ja kärsitty tyhjyyden tunteesta. Lisäksi anoppini on hieman... hankala. Tai hän osaa tehdä kaikkensa, että saa pinnani kiristymään ja taas olen ahdistunut ja tuskainen, valmis luopumaan kaikesta.
En todellakaan halua kuolla, mutta en jaksa itseni kanssa näin elääkään. Pelkään oikeasti että joku päivä päässäni naksahtaa ja yritän itseni tappaa. Viime viikolla yksi ilta asiaa jo harkitsin liiankin vakavasti. Mitähän tässä nyt pitäisi tehdä...? Tukiverkost/lähipiiri ei itkujani ja kitinääni parisuhteestani jaksa enää kuunnella, olen asian kanssa yksin. Suhdettakaan en kuitenkaan halua lopettaa, koska siitä seuraisi taas stressiä ja takkua elämääni. Mutta mikä nyt olisi järkevää? Ideoita?
Kommentit (34)
Sori ap, mutta tosiaan kuulostat todella vaativalta... Ja rasittavalta.
Itsellä diagnosoitu bipo, ja joo, välillä on vaikeaa ottaa apua vastaan mutta se on johtunut siitä että omasta mieelstään ei muka ole olemassakaan mitään ongelmaa.
Sinä sen sijaan tiedät tasan tarkkaan mikä ongelmasi on etkäedes halua tai yritä selvittää ongelmiasi!
Ja se jotenkin raivostuttaa... En osaa selittää miksi. Ehkä juuri sen takia että löytyy niin paljon ihmisiä joilla ongelmia, ja ne eivät saa edes apua, eivätkä he osaa edes kertoa mitä ongelmia heillä muka olisi, ja sitten on sinunlaisia nyyhkyttäjiä jotka ovat vain väärinkohdeltuja marttyyreita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2013 klo 01:26"]
Sori ap, mutta tosiaan kuulostat todella vaativalta... Ja rasittavalta.
Itsellä diagnosoitu bipo, ja joo, välillä on vaikeaa ottaa apua vastaan mutta se on johtunut siitä että omasta mieelstään ei muka ole olemassakaan mitään ongelmaa.
Sinä sen sijaan tiedät tasan tarkkaan mikä ongelmasi on etkäedes halua tai yritä selvittää ongelmiasi!
Ja se jotenkin raivostuttaa... En osaa selittää miksi. Ehkä juuri sen takia että löytyy niin paljon ihmisiä joilla ongelmia, ja ne eivät saa edes apua, eivätkä he osaa edes kertoa mitä ongelmia heillä muka olisi, ja sitten on sinunlaisia nyyhkyttäjiä jotka ovat vain väärinkohdeltuja marttyyreita...
[/quote]
No kun olen omastakin mielestä rasittava. Sen takia juuri en itseäni jaksakaan. Ja kyllä, tuo marttyyrimäisyys suorastaan ällöttää itseänikin. Mutta silti mua eniten rassaa se, että nuo olemattomat pienet asiat saa mut heittäytymään itsesäälissä kieriskeleväksi itkupilliksi jonka ensimmäinen automaattinen ratkaisu on, että taidampa tappaa itteni ku mun elämästä tehdään niin surkeaa... Eihän kenenkään elämän kuuluisi olla tälläistä. Oon aina ollut vaikea ja vaativa persoona, mutta tämä alkaa vaan mennä liian pitkälle. Mutta pointti olikin se, että mitä ihmettä mä voisin tehdä itteni kanssa että ympärillä olevat ihmiset plus minä itte ei kärsisi tästä????
No näköjään et voi tehdä asialle yhtään mitään! Jos kerran ulkopuolisten apu ei kelpaa etkä pysty ittees auttamaan, niin ehkä sinun tosiaan on parempi ilmoittaa miehelesi että ero tulee, ja että hän saa huoltajuuden koska olet sellainen ihminen ettet sovellu huoltajaksi.
Sääliksi käy lapsia, mutta ehkä heillekin parempi ratkaisu loppujen lopukis.
Voit sitten yksinäs kieriskellä itsesäälissä ja leikkiä marttyyria.
Hei, luulenpa että sairaallekin pätee kuitenkin se sama kuin "terveellekin", että ympäristöään (ja läheisiään) ei voi vaatia muuttumaan, mutta itseään (ja omaa suhtautumistapaansa) voi muuttaa.
Minuakin on joskus risonut anopin kantamat kirpparitavarat ja jotkut miehen tekemiset. Jossain vaiheessa kun elämä tykitti rankemmin, huomasin onnekseni, että nuo itseäni ärsyttäneet asiat eivät oikeasti olleet vaivannäön arvoisia.
Sinä kirjoitat, että mies saa pienillä asioilla hermosi kiristymään. Eihän miehesikään voi täydellinen olla ja sinussakin on varmasti sata pientä asiaa, jotka ärsyttävät ja joista voisi hermonsa menettää. Mielestäni vierität nyt syytä ja vastuuta asioista liiaksi muille kuin itsellesi. Sinä olet aikuinen ihminen. Jos huomaat, että hermo alkaa kiristyä pikkuasioista, mene vaikka lenkille niin saat mieltäsi tasattua. Opi tunnistamaan tunnetiloja itsestäsi ajoissa ja tunnista, että ne ovat sinusta itsestäsi lähtöisin eivätkä aina ympäröivästä maailmasta.
Kyllä se aurinko vielä paistaa :) Katso vaikka ikkunasta ulos!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sulla nyt oo vaihtoehtoja muuta kun hyväksyä toi tilanne ja hankkia motivaatiota parempaan elämään, tai jatkaa samaa rataa ja tehdä läheisistäkin hulluja ja aiheuttaa lapsilles ns. mukava loppuelämä. Itsekin märehdin ja perseilin aikani kunnes totesin etten halua pilata tätä suhdetta kun viimeinkin löysin elämäni miehen, jonka kanssa tahdon perustaa perheen. Hankin uuden lähetteen psykpolille ja sinne mentyä kerroin että terapiaa heti, ei näitä turhia keskusteluaikoja enää kun en koe niistä hyötyväni ja ne on ennenkin päättyny mun loputtomiin ohareihin. Kävin vuoden intensiivisen terapian, eihän se ihmeitä tehny, mutta on mulla nyt jonkin verran keinoja sietää ahdistusta ja oikeasti menee paremmin ku ikinä. Mulla on hyvä suhde, maailman ihanin pieni poika ja olen ONNELLINEN. En saa enää mitään turhia kilareita, hallitsen itseäni vaikka välillä tuntuukin että tässä ollaan ihan lataamokamaa ja kaikki kaatuu päälle. Se tunne ei kuitenkaan kestä montaa hetkeä, mulla menee oikeasti tosi hyvin.
Ei ollu tarkotus pelkästään leijua omilla saavutuksilla, vaan kertoa ne kaksi vaihtoehtoa: itseä niskasta kiinni (äläkä märise ettet muka saa, kyllä saat jos haluat), hyväksy ja toimi. Tai hajota pikkuhiljaa kaikki. Toivottavasti saat voimia ekaan vaihtoehtoon!
21 siis itsekin diagnosoitu epävakaa pershäiriöinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en voi olla miettimättä, että minkälainen lapsuudenkotisi oli? oletko kenties aino lapsi tai joku perheen prinessa. olet aina siis vaatinut ja vaatinut mahdottomiakin, ja aina on kotonakin vanhemmat taittuneet vaikka rusetille että menis sun tahtosi mukaan. kotona on haluttu välttää konfliteja eikä missään nimessä ole uskallettu sanoa sulle että, ei tämä ei nyt käy. nyt et sitten osaa kuin vaatia lisää ja enemmn, ja lisäksi haluat kontrolloida toisia yksityiskohtiin saakka.
minulle tulee mieleenm että koska sun ei lapsena koskaan tarvinnut kokea ,että asiat ei voi mennä aina sun tahdon mukaan, niin et ole vieläkään voinut kasvaa aikuiseksi. vaikka nyt sun pitäisi jo olla aikuinen.
aikuiset kestää sitä, että asiat ei tapahdu aina tässä maailmassa justiins niinkuin sun mielesi mukaan. aikuinen tajuaa että ei voi kontrolloida muita eikä saa ympärillä oleviaan taipumaan aina mukaan.
ne pettymyksen tunteiden kestämiset, joita vanhemmat ei halua tuottaa lapselleen, niin ne on sen takia tärkeitä, että kun siirrytään aikuisuuteen ja työelämään, parisuhteeseen ja lasten kanssa olemaan, niin niitä tulee ja niitä pitää osata kestää ja käsitellä.
se, että käyttäydyt osastolla hoidossa jonakin v--n marttyyrina, kiukuttelet ja vastustelet kertoo siitä, että sulla on koko aikuistumisen paketti saavuttamatta
en tiedä, kokeeko miehesi että hän on tasavertaisessa suhteessa kanssasi. vai meneekö senkin päivistä energiaa siihen, etttä pitää seurailla sun tunnelmia ja koittaa vaan tehdä niinkuin sinä haluat, ettei sulla vaan mene hermo ja ala marttyyrina itkettään ja vituttaan niin kamalasti... onnea matkalle aikuisten elämään.
en voi olla miettimättä, että minkälainen lapsuudenkotisi oli? oletko kenties aino lapsi tai joku perheen prinessa. olet aina siis vaatinut ja vaatinut mahdottomiakin, ja aina on kotonakin vanhemmat taittuneet vaikka rusetille että menis sun tahtosi mukaan. kotona on haluttu välttää konfliteja eikä missään nimessä ole uskallettu sanoa sulle että, ei tämä ei nyt käy. nyt et sitten osaa kuin vaatia lisää ja enemmn, ja lisäksi haluat kontrolloida toisia yksityiskohtiin saakka.
minulle tulee mieleenm että koska sun ei lapsena koskaan tarvinnut kokea ,että asiat ei voi mennä aina sun tahdon mukaan, niin et ole vieläkään voinut kasvaa aikuiseksi. vaikka nyt sun pitäisi jo olla aikuinen.
aikuiset kestää sitä, että asiat ei tapahdu aina tässä maailmassa justiins niinkuin sun mielesi mukaan. aikuinen tajuaa että ei voi kontrolloida muita eikä saa ympärillä oleviaan taipumaan aina mukaan.
ne pettymyksen tunteiden kestämiset, joita vanhemmat ei halua tuottaa lapselleen, niin ne on sen takia tärkeitä, että kun siirrytään aikuisuuteen ja työelämään, parisuhteeseen ja lasten kanssa olemaan, niin niitä tulee ja niitä pitää osata kestää ja käsitellä.
se, että käyttäydyt osastolla hoidossa jonakin v--n marttyyrina, kiukuttelet ja vastustelet kertoo siitä, että sulla on koko aikuistumisen paketti saavuttamatta
en tiedä, kokeeko miehesi että hän on tasavertaisessa suhteessa kanssasi. vai meneekö senkin päivistä energiaa siihen, etttä pitää seurailla sun tunnelmia ja koittaa vaan tehdä niinkuin sinä haluat, ettei sulla vaan mene hermo ja ala marttyyrina itkettään ja vituttaan niin kamalasti... onnea matkalle aikuisten elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="02.04.2013 klo 08:52"]
en voi olla miettimättä, että minkälainen lapsuudenkotisi oli? oletko kenties aino lapsi tai joku perheen prinessa. olet aina siis vaatinut ja vaatinut mahdottomiakin, ja aina on kotonakin vanhemmat taittuneet vaikka rusetille että menis sun tahtosi mukaan. kotona on haluttu välttää konfliteja eikä missään nimessä ole uskallettu sanoa sulle että, ei tämä ei nyt käy. nyt et sitten osaa kuin vaatia lisää ja enemmn, ja lisäksi haluat kontrolloida toisia yksityiskohtiin saakka.
minulle tulee mieleenm että koska sun ei lapsena koskaan tarvinnut kokea ,että asiat ei voi mennä aina sun tahdon mukaan, niin et ole vieläkään voinut kasvaa aikuiseksi. vaikka nyt sun pitäisi jo olla aikuinen.
aikuiset kestää sitä, että asiat ei tapahdu aina tässä maailmassa justiins niinkuin sun mielesi mukaan. aikuinen tajuaa että ei voi kontrolloida muita eikä saa ympärillä oleviaan taipumaan aina mukaan.
ne pettymyksen tunteiden kestämiset, joita vanhemmat ei halua tuottaa lapselleen, niin ne on sen takia tärkeitä, että kun siirrytään aikuisuuteen ja työelämään, parisuhteeseen ja lasten kanssa olemaan, niin niitä tulee ja niitä pitää osata kestää ja käsitellä.
se, että käyttäydyt osastolla hoidossa jonakin v--n marttyyrina, kiukuttelet ja vastustelet kertoo siitä, että sulla on koko aikuistumisen paketti saavuttamatta
en tiedä, kokeeko miehesi että hän on tasavertaisessa suhteessa kanssasi. vai meneekö senkin päivistä energiaa siihen, etttä pitää seurailla sun tunnelmia ja koittaa vaan tehdä niinkuin sinä haluat, ettei sulla vaan mene hermo ja ala marttyyrina itkettään ja vituttaan niin kamalasti... onnea matkalle aikuisten elämään.
[/quote]
Tässä oli oikein mallikommentti sellaiselta, joka ei asiasta mitään tiedä..
[quote author="Vierailija" time="02.04.2013 klo 09:33"]
[quote author="Vierailija" time="02.04.2013 klo 08:52"]
en voi olla miettimättä, että minkälainen lapsuudenkotisi oli? oletko kenties aino lapsi tai joku perheen prinessa. olet aina siis vaatinut ja vaatinut mahdottomiakin, ja aina on kotonakin vanhemmat taittuneet vaikka rusetille että menis sun tahtosi mukaan. kotona on haluttu välttää konfliteja eikä missään nimessä ole uskallettu sanoa sulle että, ei tämä ei nyt käy. nyt et sitten osaa kuin vaatia lisää ja enemmn, ja lisäksi haluat kontrolloida toisia yksityiskohtiin saakka.
minulle tulee mieleenm että koska sun ei lapsena koskaan tarvinnut kokea ,että asiat ei voi mennä aina sun tahdon mukaan, niin et ole vieläkään voinut kasvaa aikuiseksi. vaikka nyt sun pitäisi jo olla aikuinen.
aikuiset kestää sitä, että asiat ei tapahdu aina tässä maailmassa justiins niinkuin sun mielesi mukaan. aikuinen tajuaa että ei voi kontrolloida muita eikä saa ympärillä oleviaan taipumaan aina mukaan.
ne pettymyksen tunteiden kestämiset, joita vanhemmat ei halua tuottaa lapselleen, niin ne on sen takia tärkeitä, että kun siirrytään aikuisuuteen ja työelämään, parisuhteeseen ja lasten kanssa olemaan, niin niitä tulee ja niitä pitää osata kestää ja käsitellä.
se, että käyttäydyt osastolla hoidossa jonakin v--n marttyyrina, kiukuttelet ja vastustelet kertoo siitä, että sulla on koko aikuistumisen paketti saavuttamatta
en tiedä, kokeeko miehesi että hän on tasavertaisessa suhteessa kanssasi. vai meneekö senkin päivistä energiaa siihen, etttä pitää seurailla sun tunnelmia ja koittaa vaan tehdä niinkuin sinä haluat, ettei sulla vaan mene hermo ja ala marttyyrina itkettään ja vituttaan niin kamalasti... onnea matkalle aikuisten elämään.
[/quote]
Tässä oli oikein mallikommentti sellaiselta, joka ei asiasta mitään tiedä..
[/quote]
Niinpä. Itsekin kärsin jonkinlaisesta persoonallisuushäiriöstä ja olin lapsuudenperheessäni "väliinputoaja", jonka oletettiin aina pärjäävän, saavan kokeista kymppejä, voittavan urheilukilpailut. Minua kohdeltiin päinvastoin kuin tuon "asiantuntijan" näkemys on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos edelliselle! Juuri tuollaisia ajatuksia kaipasin! :)
-ap-
Ap,
Mullakin on ollut epävakaa persoonallisuushäiriö. Pääsin psykoterapiaan. Se oli tosi rankkaa, kesti monta vuotta ja vaati ihan hirveästi työtä ja yritystä, mutta olen tosi iloinen, että tein kaiken sen työn. Elämäni on oikeasti ihan erilaista nykyään, paljon tasaisempaa, onnellisempaa, tyytyväisempää. Itsemurha-ajatukset eivät enää pyöri mielessä. Osaan ottaa toisten tunteet huomioon. En ahdistu enää niin herkästi ja jos ahdistun, kestän sitä tunnetta ihan hyvin. En enää haasta riitaa enkä ärsyynny yhtä herkästi. Temperamenttinen olen kyllä edelleen. Pidän itseäni psyykkisesti vahvempana kuin monia "terveitä" nykyään. Elämä on monin tavoin helpompaa nykyisin. Mutta paljon se vaati, monen vuoden työskentelyn, sitoutumisen ja sitten myös sen irtipäästämisen.
Älä pidä itseäsi jonain toivottomana tapauksena tai mahdottomuutena. Sulla on vain tämä yksi elämä ja ansaitset elää sen tyytyväisenä. Sun taustasi on todella samantapainen kuin mulla. Toivon, että saat asiantuntevaa apua. Älä ota itseesi noita loukkaavia tekstejä, he eivät tiedä epävakaasta persoonallisuushöiriöstä mitään. Häiriöhän ei ole sinun syysi ja ilman apua et todennäköisesti siitä voi toipua. Se ei parane "itseä niskasta kiinni ottamalla" eikä "kasvamalla aikuiseksi" vaikka oireet vähän lievenevätkin iän myötä.
Tsemppiä!
[quote author="Vierailija" time="02.04.2013 klo 00:10"]
Tuli vaan mieleen, että notkuuko se anoppisi kenties liikaakin siinä arjessanne läsnä? Ei käynyt viestistä selväksi että paljonko hän siellä luuhaa TEIDÄN nurkissanne? Kun eihän se ole ihmekään jos mm. sellainen alkaa lähes ketä tahansa ahdistaa.
[/quote]
Ei notku meidän nurkissa, sillä ei siedä mua millään tavalla, mutta pojalleen soittelee väh. kerran päivässä, mies on äidissään kiinni hyvin vahvasti. Anoppi on asiassa iso ongelma, mutta jos olisin itse terveempi pääkopaltani, kestäisin sen ämmän tempauksia varmasti paremmin... Mutta esimerkkinä se, että en itse halua puettaa lapsiani kirppisvaatteisiin ja anoppi tietää sen. Silti kuin kiusaltaan ostelee niitä kuluneita vaatekappaleita ja käskee kultapoikansa kantaa niitä tänne kotiin... ja mies suuttaa jos tyrmään anopin kirppislöydöt. Eli anoppi päättää esim lasten vaatetuksesta poikansa knssa, itse kun aina olen mieltänyt sen äitien hommaksi...