Mistä tunnistaa onko persoona jakautunut vai onko kyse persoonan eri piirteistä?

Koittakaa ottaa omainen mukaan joka toteaa samat oireet kuin sinä itse.

Ja adhd on aina, se ei ole ohimenevää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Olen saanut joskus (useampaa otteeseen) kohtauksia myös julkisella paikalla, joten kovin hyvin minulla ei tämä oireilu ole kontrollissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Kukaan ei ole yli-ihminen. Kyllä minullekin puoliso joskus väsyneenä suuttuu oireilusta ja huutaa lopettamaan draamailun yms. Se tuntuu törke.ältä hylkä.ämiseltä ja silloin ahdi.stus vain pahenee (joskus yksin asuessani sinkkuna jopa sellaiseksi, että naapurit tulivat kysymään pahoin.pitelee.kö joku minua, kun yksikseni ollessani potk.in ja hakk.asin lattiaa, itkin ja huusin).

Jälkikäteen näistä tilanteista on kuitenkin kyetty puhumaan rakentavasti puolin ja toisin. Se on pääasia mielestäni, täydellistä reagointia ei keneltäkään voi aina odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Kukaan ei ole yli-ihminen. Kyllä minullekin puoliso joskus väsyneenä suuttuu oireilusta ja huutaa lopettamaan draamailun yms. Se tuntuu törke.ältä hylkä.ämiseltä ja silloin ahdi.stus vain pahenee (joskus yksin asuessani sinkkuna jopa sellaiseksi, että naapurit tulivat kysymään pahoin.pitelee.kö joku minua, kun yksikseni ollessani potk.in ja hakk.asin lattiaa, itkin ja huusin).

Jälkikäteen näistä tilanteista on kuitenkin kyetty puhumaan rakentavasti puolin ja toisin. Se on pääasia mielestäni, täydellistä reagointia ei keneltäkään voi aina odottaa.

Lapsuudenperheessäni tällaiseen oireiluun ei kiinnitetty mitään huomiota, mikä kertonee aika paljon kasvuolosuhteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Mulle kyllä tulisi tuosta ihan ensimmäisenä mieleen se, että tekee tahallaan. Kun tekee jotain väärää, niin yrittää harhauttaa huomiosi johonkin muualle, koska ei halua ottaa vastuuta teoistaan. Tuohan kuulostaa jonkinlaiselta narsistilta.

Oliko hän tuota toista naista hipelöidessään oma itsensä vai silloinkin "toisessa persoonassa"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Mulle kyllä tulisi tuosta ihan ensimmäisenä mieleen se, että tekee tahallaan. Kun tekee jotain väärää, niin yrittää harhauttaa huomiosi johonkin muualle, koska ei halua ottaa vastuuta teoistaan. Tuohan kuulostaa jonkinlaiselta narsistilta.

Oliko hän tuota toista naista hipelöidessään oma itsensä vai silloinkin "toisessa persoonassa"?

En ota tähän tapaukseen kantaa, mutta minulle terapeutti on todennut, että peitto on turvapaikka. Puoliso taas ei sitä hahmota ja ylittää välillä saada minua pois peiton alta keskustelemaan asioista, kun olen ahdistunut, mistä suutun usein todella pahasti. En nimenomaan ole valmis keskustelemaan silloin, kun olen mennyt peiton alle piiloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Mulle kyllä tulisi tuosta ihan ensimmäisenä mieleen se, että tekee tahallaan. Kun tekee jotain väärää, niin yrittää harhauttaa huomiosi johonkin muualle, koska ei halua ottaa vastuuta teoistaan. Tuohan kuulostaa jonkinlaiselta narsistilta.

Oliko hän tuota toista naista hipelöidessään oma itsensä vai silloinkin "toisessa persoonassa"?

En ota tähän tapaukseen kantaa, mutta minulle terapeutti on todennut, että peitto on turvapaikka. Puoliso taas ei sitä hahmota ja ylittää välillä saada minua pois peiton alta keskustelemaan asioista, kun olen ahdistunut, mistä suutun usein todella pahasti. En nimenomaan ole valmis keskustelemaan silloin, kun olen mennyt peiton alle piiloon.

Toisinaan yksin asuessani minulla oli sellainen olo aamuisin, etten pysty poistumaan kotoa, koska silloin tapahtuu jotain pahaa. Näin mielessäni kaikenlaista kauhukuvia. Näinä hetkinä odotin itsekseni peiton alla, jotta tämä olo poistuisi ja pystyisin rauhallisin mielin lähtemään kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Mulle kyllä tulisi tuosta ihan ensimmäisenä mieleen se, että tekee tahallaan. Kun tekee jotain väärää, niin yrittää harhauttaa huomiosi johonkin muualle, koska ei halua ottaa vastuuta teoistaan. Tuohan kuulostaa jonkinlaiselta narsistilta.

Oliko hän tuota toista naista hipelöidessään oma itsensä vai silloinkin "toisessa persoonassa"?

Ei ollut tässä sivupersoonassaan silloin. (En voi olla ihan varma, olisiko hänellä myös toinen sivupersoona joka olisi ollut tuossa tilanteessa päällä. Mietin asiaa.) Kyseinen vanhempi nainen on hänelle todella läheinen, ikään kuin sellainen varaäiti. Miehelläni on todennäköisesti myös jonkinlainen neurokirjon häiriö, eli uskon hänen vain ilmaisseen aidosti läheisyyttään tuota naista kohtaan, ja että hän ei osannut ajatella miltä tämä näyttää ja tuntuu minun näkökulmastani. Hän on ollut pitkään ilman läheistä parisuhdetta, itse asiassa meidän suhteemme on ensimmäinen jossa hän on päästänyt kumppaninsa aidosti itseään lähelle. Ehkä siksikin hänelle ei ollut oikein selvää, miten tuossa tilanteessa olisi hyvä toimia. Kun aiemmat kumppanit ovat olleet sellaisia aika etäisiä hänelle, ja tämä kyseinen nainen taas läheinen, tilanne on varmaan hänestä vaikuttanut ihan tavalliselta. 

Tiedän että myös narsistisesti häiriintynyt voisi käyttäytyä näin, mutta olen nykyään varma että mieheni ei ole sellainen. Myös hänen terapeuttinsa on kertonut, että hänen käytöksensä voi joskus vaikuttaa tällaiselta ja asiasta on puhuttu avoimesti. 

Sitten kun kerroin miehelle miltä minusta oli tuntunut, häntä varmaan hävetti oma käytöksensä niin paljon, että tuo myrkyllisempi/lapsellinen sivupersoona napsahti päälle. Hän on hyväntahtoinen ja ihana ihminen, ja yrittää kaikissa tilanteissa toimia täydellisen moraalisesti oikein (liiankin paljon, niin että tästä tulee kamalat paineet hänelle). Siksi hänen on vaikeaa kestää sitä, että hän on tahtomattaan tullut loukanneeksi minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Kukaan ei ole yli-ihminen. Kyllä minullekin puoliso joskus väsyneenä suuttuu oireilusta ja huutaa lopettamaan draamailun yms. Se tuntuu törke.ältä hylkä.ämiseltä ja silloin ahdi.stus vain pahenee (joskus yksin asuessani sinkkuna jopa sellaiseksi, että naapurit tulivat kysymään pahoin.pitelee.kö joku minua, kun yksikseni ollessani potk.in ja hakk.asin lattiaa, itkin ja huusin).

Jälkikäteen näistä tilanteista on kuitenkin kyetty puhumaan rakentavasti puolin ja toisin. Se on pääasia mielestäni, täydellistä reagointia ei keneltäkään voi aina odottaa.

Kiitos tästäkin. Miehenikin sanoo tätä samaa. Ja itsekin ymmärrän että reaktioni ovat ihan normaaleja, ja jaksan vain sen verran kuin jaksan. Kuitenkin tästä ketjusta oli apua, koska en ollut aiemmin tajunnut mitä olisin itse voinut tuossa tilanteessa tehdä toisin. Sen tajuaminen varmaan vaikuttaa siihen, että minulla on jatkossa hieman enemmän keinoja olla noissa vaikeissa tilanteissa. Vaikeat tilanteet ovat myös vähentyneet paljon, joten tuntuu kyllä siltä että pääsemme tästä yhdessä kuiville ennen pitkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava keskustelu!

Meillä miehellä on tällaista, että hän muuttuu välillä eri ihmiseksi. Hän käy terapiassa ja näitä muuttumisia esiintyy nykyään aiempaa harvemmin, eikä muuttuminen ole enää yhtä jyrkkää kuin aiemmin. Silti huomaan sen edelleen, mm. hänen tavastaan ääntää tiettyjä sanoja. Pelkään tätä sivupersoonaa jonkin verran, tai ainakin sitä että miehestä tulee ikään kuin vieras ihminen.

Olemme sopineet että kertoisin miehelle kun hänellä on tuo toinen persoona aktiivisena, jotta hän ymmärtäisi silloin varoa puheitaan (sivupersoona on sanonut niin pahoja ja ilkeitä asioita, että ne ovat vaurioittaneet suhdettamme ja myös minun minäkuvaani). Tämä ei ole kuitenkaan oikein hyvin toiminut, koska kun hänellä on sivupersoona aktiivisena, hän suhtautuu kielteisesti siihen että puhun asiasta. Sitten ollessaan normaali, oma itsensä, hän kertoo haluavansa että sanon asiasta. Siis sivupersoonan mielipide tästä on eri kuin miehen oma mielipide.

Olen yrittänyt keksiä sellaista puhetapaa, jonka sivupersoonakin pystyisi hyväksymään, toistaiseksi tuloksetta.

Onko teillä muilla tällaista? Keksittekö neuvoa, miten kannattaisi edetä asiassa?

En valitettavasti osaa auttaa. Minulla on niin ankara itsekontrolli päällä, että tuollaisissa tilanteissa yleensä lopetan sanallisen vuorovaikutuksen muiden kanssa täysin, koska pelkään sanovani jotain peruuttamatonta. Se ei ole puolison mieleen.

Olemme sopineet, että näissä tilanteissa puoliso suhtautuisi minuun kuin poissa tolaltaan olevaan lapseen, jotta pystyisin turvallisesti palaamaan traumapersoonasta takaisin omaksi itsekseni. Yleensä maadoittamisen keinona on pitäminen kädestä tai ottaminen syliin ja rauhoittava puhetapa.

Aina puoliso ei tietenkään tähän kykene, jos on itsekin tuohduksissa. Silloin usein menen peiton alle rauhoittamaan tai makaan lattialla hypistellen jotain. Tietoiseen hengittämiseen keskittyminen auttaa usein palaamaan tähän aikaan ja paikkaan yhdessä rauhoittavan sisäisen puheen kanssa.

Kiitos tästä viestistä.

Meillä on menneisyydessä tapaus, jossa kerroin miehelle pahoittaneeni mieleni eräästä asiasta (hän kosketteli illanistujaisissa erästä iäkästä naishenkilöä tavalla, joka herätti minussa mustasukkaisuutta, koska se vaikutti hyvin läheiseltä ja jopa eroottiselta, ja itse en saanut mieheltä kosketuksia tai huomiota ollenkaan). Vaikka puhuin asiasta neutraalisti ja käytin minä-viestejä, enkä syyllistänyt miestä, hänellä napsahti tuo sivupersoona päälle ja meille tuli paha riita. Riidan aikana hän mm. meni peiton alle piiloon ja myöhemmin ryömi lattialla tuo peitto päällään. 

Minä loukkaannuin aika paljonkin tuosta käytöksestä. Mielestäni minun pitäisi pystyä puhumaan miehelle avoimesti siitä, jos olen pahoittanut mieleni jostain. Nuo ryömimiset ja muut tuntuivat minusta siltä, että mies yrittää tehdä oloni niin epämukavaksi että luovuttaisin ja sanoisin että kaikki on hyvin ja unohdetaan koko puheenaihe.

Nyt ymmärrän vähän paremmin miestä. Hän ilmeisesti taantui tuossa vähän niin kuin lapseksi, ja peitto ja ryömiminen olivat tapoja lieventää omaa turvattomuutta. En tajunnut tuossa tilanteessa kohdella miestä kuin tämä olisi lapsi, vaan vaadin häneltä vastuun ottamista omasta käytöksestä, siis aikuismaisuutta. Ehkä se olisi sujunut paremmin, jos olisin ainakin vähäksi aikaa ottanut lohduttavan vanhemman roolin.

On tosin raskasta olla toiselle äitinä tilanteessa, jossa se toinen on ensin loukannut minua. Mutta yritän jaksaa ajatella, ettei mies tee tätä tahallaan.

Kukaan ei ole yli-ihminen. Kyllä minullekin puoliso joskus väsyneenä suuttuu oireilusta ja huutaa lopettamaan draamailun yms. Se tuntuu törke.ältä hylkä.ämiseltä ja silloin ahdi.stus vain pahenee (joskus yksin asuessani sinkkuna jopa sellaiseksi, että naapurit tulivat kysymään pahoin.pitelee.kö joku minua, kun yksikseni ollessani potk.in ja hakk.asin lattiaa, itkin ja huusin).

Jälkikäteen näistä tilanteista on kuitenkin kyetty puhumaan rakentavasti puolin ja toisin. Se on pääasia mielestäni, täydellistä reagointia ei keneltäkään voi aina odottaa.

Kiitos tästäkin. Miehenikin sanoo tätä samaa. Ja itsekin ymmärrän että reaktioni ovat ihan normaaleja, ja jaksan vain sen verran kuin jaksan. Kuitenkin tästä ketjusta oli apua, koska en ollut aiemmin tajunnut mitä olisin itse voinut tuossa tilanteessa tehdä toisin. Sen tajuaminen varmaan vaikuttaa siihen, että minulla on jatkossa hieman enemmän keinoja olla noissa vaikeissa tilanteissa. Vaikeat tilanteet ovat myös vähentyneet paljon, joten tuntuu kyllä siltä että pääsemme tästä yhdessä kuiville ennen pitkää.

Itsekin olen miettinyt onko minulla jokin diagnosoimaton neurologinen ongelma, kun suvussani vuorovaikutus on ylipäätään aika kantikasta eikä tällaiseen yläasteiässä alkaneeseen ylikuormittumiseen ole koskaan kiinnitetty huomiota mitenkään erikoisena asiana.

Ei mitaan mielen jakautumista ole olemassa. Itse en ole vasinaisesti monijumaisuuteen uskova, Mutta lahtokohtaisesti kuitenkin: koska kaikki jumalani ovat lahtoisin yhdesta jumaluudesta. Voin kayda "dialogia" sydamessani, ja mikali jokainen jonka kanssa dialogia kayn, on jumaluudesta, totuudesta, ei ole ristiriitaa tai mielipiteiden jakautumista. Vaikka osaanottajia on useita.

Jus paha ja: Vale yrittaa joukkoon, se pitaa tuhota.

Mielenhairion olemassaolo onkin vale: Se on: Ainoastaan suurella ilkeydella, valeella, mielenhairion olemaassaoloa julistavalla kaarmeella, ratsastamista.

Jokainen, joka tuolla kaarmeella ratsastaa on syntinen, eika hanella ole osaa ikuisuuteeni.

Pelastus on kuitenkin olemassa, ja siita olen myos kirjoittanut.

htep kirjoitti:

Ei mitaan mielen jakautumista ole olemassa. Itse en ole vasinaisesti monijumaisuuteen uskova, Mutta lahtokohtaisesti kuitenkin: koska kaikki jumalani ovat lahtoisin yhdesta jumaluudesta. Voin kayda "dialogia" sydamessani, ja mikali jokainen jonka kanssa dialogia kayn, on jumaluudesta, totuudesta, ei ole ristiriitaa tai mielipiteiden jakautumista. Vaikka osaanottajia on useita.

Jus paha ja: Vale yrittaa joukkoon, se pitaa tuhota.

Mielenhairion olemassaolo onkin vale: Se on: Ainoastaan suurella ilkeydella, valeella, mielenhairion olemaassaoloa julistavalla kaarmeella, ratsastamista.

Jokainen, joka tuolla kaarmeella ratsastaa on syntinen, eika hanella ole osaa ikuisuuteeni.

Pelastus on kuitenkin olemassa, ja siita olen myos kirjoittanut.

Ja se kaarme on vailla hampaita.

htep kirjoitti:

Ei mitaan mielen jakautumista ole olemassa. Itse en ole vasinaisesti monijumaisuuteen uskova, Mutta lahtokohtaisesti kuitenkin: koska kaikki jumalani ovat lahtoisin yhdesta jumaluudesta. Voin kayda "dialogia" sydamessani, ja mikali jokainen jonka kanssa dialogia kayn, on jumaluudesta, totuudesta, ei ole ristiriitaa tai mielipiteiden jakautumista. Vaikka osaanottajia on useita.

Jus paha ja: Vale yrittaa joukkoon, se pitaa tuhota.

Mielenhairion olemassaolo onkin vale: Se on: Ainoastaan suurella ilkeydella, valeella, mielenhairion olemaassaoloa julistavalla kaarmeella, ratsastamista.

Jokainen, joka tuolla kaarmeella ratsastaa on syntinen, eika hanella ole osaa ikuisuuteeni.

Pelastus on kuitenkin olemassa, ja siita olen myos kirjoittanut.

Kiitos tästä. Sait aikaan minussa sellaisen olon, etten taida olla läheskään niin sekaisin kuin mitä voisin olla. Aina on joku, jolla menee vieläkin heikommin kuin itsellä.

Vierailija kirjoitti:

htep kirjoitti:

Ei mitaan mielen jakautumista ole olemassa. Itse en ole vasinaisesti monijumaisuuteen uskova, Mutta lahtokohtaisesti kuitenkin: Koska kaikki jumalani ovat lahtoisin yhdesta jumaluudesta. Voin kayda "dialogia" sydamessani, ja mikali jokainen jonka kanssa dialogia kayn, on jumaluudesta, totuudesta, ei ole ristiriitaa tai mielipiteiden jakautumista. Vaikka osaanottajia on useita.

Jos paha ja: Vale yrittaa joukkoon, se pitaa tuhota.

Mielenhairion olemassaolo onkin vale: Se on: Ainoastaan suurella ilkeydella, valeella, mielenhairion olemaassaoloa julistavalla kaarmeella, ratsastamista.

Jokainen, joka tuolla kaarmeella ratsastaa on syntinen, eika hanella ole osaa ikuisuuteeni.

Pelastus on kuitenkin olemassa, ja siita olen myos kirjoittanut.

Kiitos tästä. Sait aikaan minussa sellaisen olon, etten taida olla läheskään niin sekaisin kuin mitä voisin olla. Aina on joku, jolla menee vieläkin heikommin kuin itsellä.

Vierailija kirjoitti:

htep kirjoitti:

Ei mitaan mielen jakautumista ole olemassa. Itse en ole vasinaisesti monijumaisuuteen uskova, Mutta lahtokohtaisesti kuitenkin: koska kaikki jumalani ovat lahtoisin yhdesta jumaluudesta. Voin kayda "dialogia" sydamessani, ja mikali jokainen jonka kanssa dialogia kayn, on jumaluudesta, totuudesta, ei ole ristiriitaa tai mielipiteiden jakautumista. Vaikka osaanottajia on useita.

Jus paha ja: Vale yrittaa joukkoon, se pitaa tuhota.

Mielenhairion olemassaolo onkin vale: Se on: Ainoastaan suurella ilkeydella, valeella, mielenhairion olemaassaoloa julistavalla kaarmeella, ratsastamista.

Jokainen, joka tuolla kaarmeella ratsastaa on syntinen, eika hanella ole osaa ikuisuuteeni.

Pelastus on kuitenkin olemassa, ja siita olen myos kirjoittanut.

Kiitos tästä. Sait aikaan minussa sellaisen olon, etten taida olla läheskään niin sekaisin kuin mitä voisin olla. Aina on joku, jolla menee vieläkin heikommin kuin itsellä.

Mita sinulle sanoisin, joka etsit korjaamatonta vikaa toisesta. Luotat, pahan, valeen pysyvyyteen: Silloin palvot pahuutta: Valetta. 

En voi tuntea itseani vialliseksi, koska ilkeys, pahuus, vale on se joka syyttaa vialliseksi. Se on suuri ja hampaaton kaarme, joka jokaisen pitaa tuhota. Etta ylipaataan olisi sellaista asiaa maailmassa kuin hulluus: olemaasaoloon hyvaksyttavana asiana tai: Ajatuksena. 

Ei sellainen ajatus pitaa havittaa. Tietysti koko psykiatria nykymuodossaan kaatuu, mikali niin tapahtuu.

Se mista nyt kerron ja tuossa kerroin, ne ovat totuuden sanoja. Vaikka minut olisi jonkun toimesta maaritelty sairaaksi, mielelta. Kuten jopa onkin, en tule sita koskaan hyvaksymaan.

En enka kenenkaan toisenkaan osalle. Enka kenenkaan toimesta: Maailmaan...

Pain vastoin haluan kaiken hyvan itselleni, minka "aurinko" Ra-hor  antaa ja on. Olen antanut itseni hanelle. Olen antanut kivekseni: Mieleni; hanelle, joka antaa kaken kasvaa, Kuten syntinen Stetsh (seth) antoi, ja han sai kiveksensa takaisin, kuten minakin.

Ja haluan sen jatkuvan. ja voimistuvan.

Haluan kaiken hyvan itselleni, minka Wsjir ("osiris") antaa. Olen antanut vialliset silmani (mieleni) hanelle, viattomalle kuten Hor ("horus") antoi. Ja sain ne takaisin, kuten Hor sai.

Ja haluan senkin jatkuvan ja voimistuvan.

Olen kirjoittanut kaiken tahan kuin Dhwt-jj ("Toth"), kun han kirjoittaa ylos tuomiota sydamesta, silloin kun sita punnitaan totuutta vastaan, ja haluan julistaa sen suullani viattomalle Wsjir:lle (osiris). Ja hanen takanaan kasi olkapaalla seisoville seisoville: St (isi s) ja Nebthet (nepthys). Kuten Dhwt-jj julistaa.

Mutta:

Jokainen hyvaksi, taydelliseksi tullut ihminen on Wsjr. (osiris n.n).

Wsjir  elaa, mina elan; han ei ole kuollut; mina en ole kuollut.

Toivon itselleni elaman. Kaiken minka saan Jumalalta - PJ NTR-  Jossa yhdessa on kaikki, 

tai siis jumalilta:

NTR NTR NTR  

tai 

NTR NTR NTR

NTR NTR NTR

NTR NTR NTR

Mutta en Valeelta. Lopulta silta ei saa mitaan. Koska lopulta tuolla, joka on ollut minussa(kin) ei ole lupaa edes olemassaoloon. Ei ikuisuudessani, ja koska ei siella, niin ei myoskaan taalla. Ei nykyisyydessani, niin ei myoskaan ikuisuudessani.

Kiitos

-htep-

Äänien kuuleminen tai näkyjen näkeminen liittyy skitsofreniaan eikä "jakautunut persoona"-oireeseen.  Kaksisuuntaisella mielialahäiriölläkään ei ole ilmiön kanssa mitään tekemistä. Tämähän on tunne-elämän häiriötila, ei psykoosisairaus. 

Persoonallisuuden jakautuminen on äärettömän harvinainen tila, jota on tavattu yhden käden sormilla laskettava määrä koko psykiatrian historiassa.

Mielikuva asiasta on viihdeteollisuuden myötä toinen: joka toisessa sarjamurhaajaelokuvassa päähenkilö on - ei psykopaatti kuten todellisuudessa - vaan joku hemmetin Jekyll/Hyde -sivupersoonatapaus.

up

Vierailija kirjoitti:

Äänien kuuleminen tai näkyjen näkeminen liittyy skitsofreniaan eikä "jakautunut persoona"-oireeseen.  Kaksisuuntaisella mielialahäiriölläkään ei ole ilmiön kanssa mitään tekemistä. Tämähän on tunne-elämän häiriötila, ei psykoosisairaus. 

Persoonallisuuden jakautuminen on äärettömän harvinainen tila, jota on tavattu yhden käden sormilla laskettava määrä koko psykiatrian historiassa.

Mielikuva asiasta on viihdeteollisuuden myötä toinen: joka toisessa sarjamurhaajaelokuvassa päähenkilö on - ei psykopaatti kuten todellisuudessa - vaan joku hemmetin Jekyll/Hyde -sivupersoonatapaus.

Tässä nyt ei ollut mitään faktan murustakaan : D

https://www.healthyplace.com/abuse/dissociative-identity-disorder/disso…

17 % psykiatrisen sairaalan potilaista on dissosiatiivinen häiriö... DID:iä arvellaan yleisesti olevan yhdellä sadasta, eli ei todellakaan kyse "sormilla laskettava määrä psykiatrian historiassa".