Hieman katkera siitä että ei ole perhettä/sukua

Vierailija kirjoitti:

Miehen suvun kanssa olen ihan ok väleissä, vaikkakin minulle on tehty selväksi että olen kuitenkin eri kuin oma lapsi. Tokihan asia varmaan onkin näin, mutta että se pitää vielä erikseen alleviivata, tuntuu tietysti kurjalta tässä tilanteessa. Tämä tehtiin selväksi tietyn erimielisyyden yhteydessä kun sanoin suorat sanat mieheni vanhemmille (mitä minulla ei olisi ollut varaa tehdä), on kuulemma aivan eri asia jos oma lapsi sanoo asiasta. Kun taas jos minä sanon niin se on todella loukkaavaa, pöyristyttävää, mitälie... Että näin. Ja kyllä mieheni vanhemmat ovat meitä myös auttaneet lastenhoidossa joskus, tosin heillä myös oman tyttären lapset ovat lapsenlapsista läheisimpiä. Niitä on useita ja ovat mummolassa jatkuvasta hoidossa, joten eipä sinne oikein voi omia lapsia viedä.

Juurettomuuden tunne on tullut tutuksi ja tuntuu myös siltä että sellainen aukko olisi jäänyt elämään. Nuorimmaisen vauvavuotena olin todella yksinäinen, eipä juuri kukaan koskaan kysellyt kuulumisiani. Toki minulla jotain tuttuja ja kavereitakin, mutta heillä on kuitenkin omat perheet ja omat elämät, en samalla tavalla voi olla osa niitä kuin mitä olisin omaa sukua ja perhettä (jos sellainen olisi).

Ja vaikka mieheni kohtuullisen hyvä mies onneksi onkin, en voisi kuvitellakaan eroa hänestä, koska tietäisin jääväni todella yksin. T. Ap

Olen pahoillani puolestasi ja erityisesti siitä, että miehesi suvun puolelta on esitetty tuollaista. Mulla on miniä, jolla on varsin pieni suku ja sekin maapallon toisella puolella. En voisi kuvitellakaan, että jotenkin syrjisin, pitäisin etäisyyttä tai olisin viileä oman lapseni elämän rakkaimmalle ja tärkeimmälle ihmiselle. Alusta lähtien hänet on otettu avosylin vastaan meidän sukuun. Yhdeksi meidän "klaania". Teen hänen kanssaan paljon asioita, joita hän - jos asuisi vielä kotimaassaan - tekisi äitinsä kanssa. Lisäksi muilla lapsillani on kälyynsä yhtä läheiset ja lämpivät välit kuin on sisaruksiinsakin. 

Toivottavasti omasta tilanteestasi huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi pystyt kasvattamaan omat lapsesi välittämään toisistaan. Pitämään yhteyttä ja viettämään aikaa yhdessä senkin jälkeen, kun ovat aikuisia ja muuttaneet omilleen. Ja siten, että sinä et olisi ankkuri heidän välillään vaan eivät etääntyisi toisistaan senkään jälkeen, kun sinua ei enää ole. Voimia!

Minulla ei ole miestä eikä lapsia. Toinen vanhempi on elossa mutta ei ihan tässä maailmassa enää, joudun pitämään hänestä huolta. Tiedän mitä on elämä kun ei ole turvaverkostoa. 

Tuli mieleen että yksinäisiä mummoikäisiä on olemassa, olen jutellutkin tällaisen kanssa joka haluaisi alkaa varamummiksi jollekin perheelle jolta oma mummo puuttuu. Googlettelemalla varamummo löytyy asiasta tietoa. 

Itse olen keski-ikäinen ja pidän lapsista, luulenpa että kunhan tulen vähän lähemmäksi mummoikää, alan varamummoksi tai kenties aupairmummoksi sillä pidän lapsista ja lapsetkin minusta.

Turvaverkostoa voi myös yrittää itse laajentaa, itse olen tässä onnistunut mutta se vaatii sosiaalista ponnistelua. Omien lasten harrastusten kautta tai omien harrastusten kautta lisää tuttavia ja sosialisointia.

Minulla ei myöskään ole ketään. Lähisuku on kuollut jo vuosikaudet sitten. MInulla on yksi sisarrus joka ei halua pitää yhteyttä.

Minulla on kylläkin kumppani mutta ei ystäviä. Jos eroamme niin jään totaalisen yksin ilman minkäänlaista turvaverkkoa tai kontakteja kehenkään. Lapsia ei ole joten toivon että joku hoitaa minut hautaan sitten joskus. 

Kumppanini suku on tiivis mutta mieheni ei ole mitenkään kovin halukas tapaamaan sukulaisiaan jatkuvasti. 

Onhan se aika surullista ettei ole mitään verkostoja mutta toisaalta itse täällä on pärjättävä joten ei auta kuin mennä näillä mitä nyt on. Voimia kaikille turvaverkottomille ja yksinäisille ihmisille!

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei myöskään ole ketään. Lähisuku on kuollut jo vuosikaudet sitten. MInulla on yksi sisarrus joka ei halua pitää yhteyttä.

Minulla on kylläkin kumppani mutta ei ystäviä. Jos eroamme niin jään totaalisen yksin ilman minkäänlaista turvaverkkoa tai kontakteja kehenkään. Lapsia ei ole joten toivon että joku hoitaa minut hautaan sitten joskus. 

Kumppanini suku on tiivis mutta mieheni ei ole mitenkään kovin halukas tapaamaan sukulaisiaan jatkuvasti. 

Onhan se aika surullista ettei ole mitään verkostoja mutta toisaalta itse täällä on pärjättävä joten ei auta kuin mennä näillä mitä nyt on. Voimia kaikille turvaverkottomille ja yksinäisille ihmisille!

Sepä siinä onkin epäreilua kun kaikkien ei ole pärjättävä yksin, satunnaiset kaveritkin alkaa viettää kolmenkympin jälkeen kaiken aikansa juuri sen perheen kanssa, oman tai lapsuudenperheen. Itse on se pakollinen paha joka viitsii kerran vuodessa häiritä tekstarilla vaikka toisella on "kiireiset ruuhkavudet ja kauheasti sukulaisia, voi mua raukkaa".

Kyllähän se välillä harmittaa. Mä haluaisin normaalit vanhemmat ja yhden läheisen veljen tai siskon. Lapsuuden kodin jossain omakotitalolähiössä. Se mitä mä sain niin en jaksa edes ruveta erittelemään 🙄 toinen vanhempi kuollut, toinen alkoholisoitunut, kaikki sisarukset & sukulaiset enemmän tai vähemmän 🍺 + 🤪

Yksin olen. Tai siis miehen kanssa.

Miehen perhe ihan kunnollisia, vaan jotenkin vakavia ja teennäisiä. Tietävät perhetaustastani ja aluksi mua ei hyväksytty joukkoon ja sen jälkeen anoppi yritti olla mulle se äiti mitä luuli että mä tarvin.

Mulla on äiti, se ei vain oo kauhee hyvä. Se ei kuulu mun elämään ja se on ihan fine.

Että en mä käy miehen perheen työnäkään oikein.

Enemmän olen keskittynyt rakentamaan sitä elämää nyt aikuisena mitä lapsena niin paljon kaipasin. Mulla on kaunis koti, työpaikka ja rahaa. Ehkä joskus hommataan muutama lapsi, mutta nyt tuntuu että elämä on aika kivaa näinkin.

Vierailija kirjoitti:

Hmm, "olen yksin paitsi siis on mies ja liuta lapsia"... ymmärrän kyllä mitä tarkoitatte mutta entäs ne jotka on kokonaan yksin? Miten heidän pitäisi kutsua itseään?

Tää keskustelu koskee nimenomaan perheellisen juurettomuutta ja sitä että sukupolvien ketju on poikki. Mun paskapäävanhemmat katkaisi itsekkäänä satojen vuosien ketjun missä aina isovanhemmat auttoi ja osallistui - niin minunkin mummoni ja ukkini tekivät, auttoivat vanhempiani valtavasti. Mutta mun vanhemmat vaan keksikin että lopettavat kaiken yhteydenpidon lapsiinsa eikä enää pidä yhteyttä.

Mun lapsille ei ole sukua, isovanhempia, ei ketään mun ja mieheni lisäksi joka heistä välittäisi. Tää on juuri se juurettomuuden ja orpouden kokemus.

Kokonaan yksin on ilman muutavarmaan rankempaa mutta näkökumla ei ole ihan sama kuin lapsia omaavilla.

Sepä se, kun ei näitä asioita voi valita. Joidenkin kanssa ei voi pitää mitään yhteyttä. Jonkunlainen kontakti kannattaa olla niiden kanssa jotka on edes vähän siedettäviä. 

Meillä tädin lapsi on kuin ap eli ei ole väleissä äitinsä kanssa, mutta ei myöskään halua ottaa yhteyttä äidin muuhun sukuun. Vetoaa siihen, että ei se ole hänen tehtävänsä, muiden täytyy soitella ja kutsua käymään, hän ei sitä tee.

Joten se tädin lapsi saa ihan rauhassa olla yksin, koska jos ei vaivaudu laittamaan edes joulukorttia, niin miksi ihmeessä suvun täytyy ryhtyä turvaverkoksi? Sukulaisuus on biologiaa, mutta sukulaisten auttamiseen tarvitaan muutakin kuin veriside.

Itsellä on isä ja veli kuolleet jo yli 20 vuotta sitten ja äiti on aivonsa juonut alkoholisti, joka elää laitoksessa. Välit menivät poikki hänen kanssaan jo aikoja sitten. Isovanhemmat sun muut ovat kuolleet, serkuista tm kaukaisemmista sukulaisista en tiedä mitään. Olen lapsesta saakka tullut toimeen omillani, koska vanhemmistani ei ollut mihinkään ja veljenikin lähti tuhon tielle jo varhain. Onhan se kurjaa, mutta mitä enemmän aikaa kuluu ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän se enää aiheuttaa katkeruutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen suvun kanssa olen ihan ok väleissä, vaikkakin minulle on tehty selväksi että olen kuitenkin eri kuin oma lapsi. Tokihan asia varmaan onkin näin, mutta että se pitää vielä erikseen alleviivata, tuntuu tietysti kurjalta tässä tilanteessa. Tämä tehtiin selväksi tietyn erimielisyyden yhteydessä kun sanoin suorat sanat mieheni vanhemmille (mitä minulla ei olisi ollut varaa tehdä), on kuulemma aivan eri asia jos oma lapsi sanoo asiasta. Kun taas jos minä sanon niin se on todella loukkaavaa, pöyristyttävää, mitälie... Että näin. Ja kyllä mieheni vanhemmat ovat meitä myös auttaneet lastenhoidossa joskus, tosin heillä myös oman tyttären lapset ovat lapsenlapsista läheisimpiä. Niitä on useita ja ovat mummolassa jatkuvasta hoidossa, joten eipä sinne oikein voi omia lapsia viedä.

Juurettomuuden tunne on tullut tutuksi ja tuntuu myös siltä että sellainen aukko olisi jäänyt elämään. Nuorimmaisen vauvavuotena olin todella yksinäinen, eipä juuri kukaan koskaan kysellyt kuulumisiani. Toki minulla jotain tuttuja ja kavereitakin, mutta heillä on kuitenkin omat perheet ja omat elämät, en samalla tavalla voi olla osa niitä kuin mitä olisin omaa sukua ja perhettä (jos sellainen olisi).

Ja vaikka mieheni kohtuullisen hyvä mies onneksi onkin, en voisi kuvitellakaan eroa hänestä, koska tietäisin jääväni todella yksin. T. Ap

Olen pahoillani puolestasi ja erityisesti siitä, että miehesi suvun puolelta on esitetty tuollaista. Mulla on miniä, jolla on varsin pieni suku ja sekin maapallon toisella puolella. En voisi kuvitellakaan, että jotenkin syrjisin, pitäisin etäisyyttä tai olisin viileä oman lapseni elämän rakkaimmalle ja tärkeimmälle ihmiselle. Alusta lähtien hänet on otettu avosylin vastaan meidän sukuun. Yhdeksi meidän "klaania". Teen hänen kanssaan paljon asioita, joita hän - jos asuisi vielä kotimaassaan - tekisi äitinsä kanssa. Lisäksi muilla lapsillani on kälyynsä yhtä läheiset ja lämpivät välit kuin on sisaruksiinsakin. 

Toivottavasti omasta tilanteestasi huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi pystyt kasvattamaan omat lapsesi välittämään toisistaan. Pitämään yhteyttä ja viettämään aikaa yhdessä senkin jälkeen, kun ovat aikuisia ja muuttaneet omilleen. Ja siten, että sinä et olisi ankkuri heidän välillään vaan eivät etääntyisi toisistaan senkään jälkeen, kun sinua ei enää ole. Voimia!

Jos oman lapseni rakkain ihminen haukkuisi minut, koska hän voi niin tehdä, niin ensin miettisin, mikä meni pieleen lapseni kasvatuksessa. Sen jälkeen ilmoittaisin niin lapselle kuin puolisolleen, että nyt on aika ottaa etäisyyttä puolin ja toisin. Minä mietin, mitä olen tehnyt väärin ja miten voin parantaa tapani, he voivat miettiä, koska on aika ottaa seuraavan kerran yhteyttä.

Ilmainen lastenhoitoapu, autonlainaus ja kesämökinkäyttö loppuisivat luonnollisesti samantien.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei myöskään ole ketään. Lähisuku on kuollut jo vuosikaudet sitten. MInulla on yksi sisarrus joka ei halua pitää yhteyttä.

Minulla on kylläkin kumppani mutta ei ystäviä. Jos eroamme niin jään totaalisen yksin ilman minkäänlaista turvaverkkoa tai kontakteja kehenkään. Lapsia ei ole joten toivon että joku hoitaa minut hautaan sitten joskus. 

Kumppanini suku on tiivis mutta mieheni ei ole mitenkään kovin halukas tapaamaan sukulaisiaan jatkuvasti. 

Onhan se aika surullista ettei ole mitään verkostoja mutta toisaalta itse täällä on pärjättävä joten ei auta kuin mennä näillä mitä nyt on. Voimia kaikille turvaverkottomille ja yksinäisille ihmisille!

Sepä siinä onkin epäreilua kun kaikkien ei ole pärjättävä yksin, satunnaiset kaveritkin alkaa viettää kolmenkympin jälkeen kaiken aikansa juuri sen perheen kanssa, oman tai lapsuudenperheen. Itse on se pakollinen paha joka viitsii kerran vuodessa häiritä tekstarilla vaikka toisella on "kiireiset ruuhkavudet ja kauheasti sukulaisia, voi mua raukkaa".

Noin on vähän pakko tehdäkin, jos haluaa omille lapsilleen läheiset ja lämpimät suhteet perheeseen ja  sukuun. Ei se oikein riitä, että ollaan geneettisesti sukua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehen suvun kanssa olen ihan ok väleissä, vaikkakin minulle on tehty selväksi että olen kuitenkin eri kuin oma lapsi. Tokihan asia varmaan onkin näin, mutta että se pitää vielä erikseen alleviivata, tuntuu tietysti kurjalta tässä tilanteessa. Tämä tehtiin selväksi tietyn erimielisyyden yhteydessä kun sanoin suorat sanat mieheni vanhemmille (mitä minulla ei olisi ollut varaa tehdä), on kuulemma aivan eri asia jos oma lapsi sanoo asiasta. Kun taas jos minä sanon niin se on todella loukkaavaa, pöyristyttävää, mitälie... Että näin. Ja kyllä mieheni vanhemmat ovat meitä myös auttaneet lastenhoidossa joskus, tosin heillä myös oman tyttären lapset ovat lapsenlapsista läheisimpiä. Niitä on useita ja ovat mummolassa jatkuvasta hoidossa, joten eipä sinne oikein voi omia lapsia viedä.

Juurettomuuden tunne on tullut tutuksi ja tuntuu myös siltä että sellainen aukko olisi jäänyt elämään. Nuorimmaisen vauvavuotena olin todella yksinäinen, eipä juuri kukaan koskaan kysellyt kuulumisiani. Toki minulla jotain tuttuja ja kavereitakin, mutta heillä on kuitenkin omat perheet ja omat elämät, en samalla tavalla voi olla osa niitä kuin mitä olisin omaa sukua ja perhettä (jos sellainen olisi).

Ja vaikka mieheni kohtuullisen hyvä mies onneksi onkin, en voisi kuvitellakaan eroa hänestä, koska tietäisin jääväni todella yksin. T. Ap

Olen pahoillani puolestasi ja erityisesti siitä, että miehesi suvun puolelta on esitetty tuollaista. Mulla on miniä, jolla on varsin pieni suku ja sekin maapallon toisella puolella. En voisi kuvitellakaan, että jotenkin syrjisin, pitäisin etäisyyttä tai olisin viileä oman lapseni elämän rakkaimmalle ja tärkeimmälle ihmiselle. Alusta lähtien hänet on otettu avosylin vastaan meidän sukuun. Yhdeksi meidän "klaania". Teen hänen kanssaan paljon asioita, joita hän - jos asuisi vielä kotimaassaan - tekisi äitinsä kanssa. Lisäksi muilla lapsillani on kälyynsä yhtä läheiset ja lämpivät välit kuin on sisaruksiinsakin. 

Toivottavasti omasta tilanteestasi huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi pystyt kasvattamaan omat lapsesi välittämään toisistaan. Pitämään yhteyttä ja viettämään aikaa yhdessä senkin jälkeen, kun ovat aikuisia ja muuttaneet omilleen. Ja siten, että sinä et olisi ankkuri heidän välillään vaan eivät etääntyisi toisistaan senkään jälkeen, kun sinua ei enää ole. Voimia!

Jos oman lapseni rakkain ihminen haukkuisi minut, koska hän voi niin tehdä, niin ensin miettisin, mikä meni pieleen lapseni kasvatuksessa. Sen jälkeen ilmoittaisin niin lapselle kuin puolisolleen, että nyt on aika ottaa etäisyyttä puolin ja toisin. Minä mietin, mitä olen tehnyt väärin ja miten voin parantaa tapani, he voivat miettiä, koska on aika ottaa seuraavan kerran yhteyttä.

Ilmainen lastenhoitoapu, autonlainaus ja kesämökinkäyttö loppuisivat luonnollisesti samantien.

Haavoittuva narsisti, joka ei siedä arvostelua?