Lue keskustelun säännöt.
Hieman katkera siitä että ei ole perhettä/sukua
19.03.2019 |
Oma perhe minulla on, mies ja kolme lasta, mutta minulla ei ole vanhempia, sisaruksia tai oikeastaan sukuakaan. Toinen vanhemmista kuoli jo kun olin melko nuori, samoin ainoa sisarukseni on kuollut päihteisiin jo nuorena. Elossa oleva vanhempi ei halua pitää yhteyttä, enkä oikeastaan edes tiedä miksi. Jotenkin ajattelisi että minä ja/tai lapsenlapset olisivat hänelle tärkeitä, kun puoliso ja toinen oma lapsi on kuollut, mutta näin ei kuitenkaan ole. Hän ei ikinä soittele ja kysele kuulumisia. Soittelin itse hänelle vuosia, kyselin kuulumisia ja kävin katsomassa lasteni kanssa, kunnes tajusin että ei hän edes kaipaa sitä. Jossain vaiheessa hän ei enää edes vaivautunut vastaamaan puheluihini tai viesteihini. Samalla meni oikeastaan yhteys tämän vanhemman puoleiseen sukuunkin. Luulen että he ihmettelevät kun en käy katsomassa yksinäistä vanhempaani, mutta eikai sitä väkisinkään voi..
Onko muita joilla samanlainen tilanne? Miehelläni on tosi tiiviit yhteydet vanhempiin, sisaruksiin ja oikeastaan koko sukuun, samoin tuntuu olevan kaikilla kavereillanikin. Parhaimmilla kavereilla omat äidit ja isätkin tiiviisti mukana hoitamassa lapsenlapsia ja auttamassa monella tavoin.
Miten päästä eroon katkeruudesta/kateudesta, kun itsellä ei ole esim vanhempia kenelle kertoa omien lasten kuulumisia? Varmaan monen mielestä olen tosi epäkiitollinen, kun kuitenkin oma perhe löytyy, ja ehkä olenkin, mutta miten pääsen eroon tästä itsesäälistä/katkeruudesta tms?
Kommentit (32)
En kyllä katkeruuteen osaa sanoa mitään, mutta itse en pidä mitään yhteyttä sukuun. Lähisukua ei juuri ole ja muista on syytäkin pysyä kaukana. Kyllähän kivoille sukulaisille aina olisi tilausta, vaan kun sukuaan ei voi valita...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne sukulaisistani käytännössä ketään. Ne jotka tiedän etäisesti, ovat tosi ikäviä ihmisiä valitettavasti. :( Jotain mt-ongelmia varmaan.
Vierailija kirjoitti:
Oletko kysynyt tältä vanhemmalta suoraan, miksi ei yhteydenpito kiinnosta. Vai voiko olla masennusta tms.
En tiedä uskallanko kysyä. On aina ollut sellainen joka saattaa suuttua hieman yllättävistäkin asioista. En usko että osaa kertoa/puhua asiasta. T. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko kysynyt tältä vanhemmalta suoraan, miksi ei yhteydenpito kiinnosta. Vai voiko olla masennusta tms.
En tiedä uskallanko kysyä. On aina ollut sellainen joka saattaa suuttua hieman yllättävistäkin asioista. En usko että osaa kertoa/puhua asiasta. T. Ap
Ja lisäys vielä, että pitää kyllä yhteyttä muihin ihmisiin. Ystäviin, sukulaisiin, naapureihin, seurakuntalaisiin..
Kun vanhemmat erosi kun olin lapsi, isä joka petti niin hänen koko suku päätti syyttää meitä ja eristi meidät suvusta.
Sen puolen Suvusta tykkäsin enemmän silloin.
Äitin suku on paljon pienempi, 4 serkkua. Ja ei pidetä sukujuhlia.
Kun taas miehelläni on varmaan 30 serkkua. Ja he pitävät sukujuhlia.
Niin, on se vähän ikävää, mutta nautin miehen suvun juhlista, olenhan minä nyt osa sitä!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole vanhemmat enää elossa ja veljenikin on kuollut. Tuntuu, että ei ole minkäänlaista turvaverkkoa elämässä, paitsi oma mies. Hänestä olenkin kiitollinen! Kaikilla ystävillä on elossa olevat vanhemmat ja sisaruksia, joillakin jopa isovanhempia... olen välillä katkera tai kateellinen tai ehkä eniten surullinen kohtalostani.
Otan osaa. Kun ei sukuaan/perhettään voi valita..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko kysynyt tältä vanhemmalta suoraan, miksi ei yhteydenpito kiinnosta. Vai voiko olla masennusta tms.
En tiedä uskallanko kysyä. On aina ollut sellainen joka saattaa suuttua hieman yllättävistäkin asioista. En usko että osaa kertoa/puhua asiasta. T. Ap
Jos kysymyksen muotoilisi jotenkin ystävällisen epäsuorasti, että mitä mieltä hän on/miten hän ajattelee yhteydenpidosta jatkossa ja miten sitä tulemme hoitamaan..
Minä en voi enkä saa pitää narsistiäitiini yhteyttä.
Enkä missään nimessä edes halua pitää yhteyttä. Kyykyttää jatkuvasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On sama tilanne. Mun vanhemmat ei välitä lapsistaan tai lapsenlapsistaan yhtään. Olivat huonot väkivaltaiset ja työyt vanhemmat, ja heittivät lapset ulos heti 18v tullessa täyteen, mukaan sai repullisen vaatetta ja siihen loppu vanhempien vähäinenkin välittäminen. Eivät halua soitella, tavata, nähdä. Eivät tiedä varmaan ees lastemne nimiä ja ikiä, heitä ei ole 10 vuoden aikana näkynyt kuin vilaukselta pari kertaa jossain sukulaisen rippijuhlissa.
Mun vanhemmat on tylyjä sekä mulle että veljilleni joten tavallaan ”tasa-arvoista”. Mutta appivanhemmat sitten... huh. Niillä on 2 poikaa ja 1 tutär, ja tietenkin vain tytär kiinnostaa. Miniöilleen on heti sanonut että vain oma tytör on tärkein ja jos lapsia saatte hän ei niille mummoksi ala, syynä on se että miniöiden lapset ei hänelle kuulu (vaikka oma poika on isä!) anoppi sanoi suoraan päin naamaa että o mummo vain tyttären lapsille eikä aio ottaa miniöiden lapsia (joiden isä oma poika on...) ikinä mumolaan tai edes hätätilanteessa hoitoon.
Tukiverkottomia ollaan. Mun veljet on etäisiä, miehen puolen kälyt asuu kaukana. Mulla ei ole ollenkaan sukua ja KAIKKI pyhät, joulut ja muut ollasn yksin onalla perheellä. Kun lapsilla on synttärit, kukaan ei tule suvusta.
Oon myös katkera. Anopin epäreiluudesta jonkin verran mutta eniten omista paskoista kusipäävanhemmista. Sain huonon väkivaltalapsuuden ja heti sen perään hylkäämisen. Niiden kusipäiden ei olis pitänyt lapsia tehdä. Ovat terveitä eläkeläisiä ja liehuvat ties missä menoissa. Eivät vastaa jos soitan, eivät tule jos kutsun, haluavat elää itsekästä elämää ja leikkivät että heillä ei ole ollenkaan lapsia tai lapsrnlapsia.
Tän takia olen täysin juureton, ei ole kotia, ei ole sukua. Olen orpo, yksin, aiba omillani, ilman tukea ja apua.
Tukiverkottomana ollaan oltu jo 10v ja on mulla siis tää oma perhe. Mutta oma perhe ja lapset ei poista sitä surua, kaihoa ja juurettomuutta minkä molempien sukujen tekemä hylkääminen on tehnyt. Olen kiltti, ystävällinen ja auttavainen joten tiedän että vika ei ole minussa, mutta silti satuttaa ihan helvetisti ja aiheuttaa arvottomuuden tunnetta kun kumpiakaan isovanhempia ei paskankaan vertaa kiinnosts lapsenlapset. Ikävä kyllä tällaisia huonoja tunnevammaisia sukuja taitaa olla suomessa enemmänkin...
Ymmärrän jollain tavalla sen, ettei ole omaa verisukua siinä lähellä. Mutta miten tulet toimeen miehen suvun kanssa? Voisitko sieltä saada niitä sukulaisuuteen liittyviä hyviä juttuja? Miehelläni on aika lailla samanlainen tilanne kuin sinulla, suvustaan syrjäytetty jo ihan pienenä, ilman omaa syytään. Onneksi minun sukuni otti hänet avosylin vastaan, ainakin pääosin. Eikä meilläkään mikään ihmeellisen kokoinen suku ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän jollain tavalla sen, ettei ole omaa verisukua siinä lähellä. Mutta miten tulet toimeen miehen suvun kanssa? Voisitko sieltä saada niitä sukulaisuuteen liittyviä hyviä juttuja? Miehelläni on aika lailla samanlainen tilanne kuin sinulla, suvustaan syrjäytetty jo ihan pienenä, ilman omaa syytään. Onneksi minun sukuni otti hänet avosylin vastaan, ainakin pääosin. Eikä meilläkään mikään ihmeellisen kokoinen suku ole.
Aina ei ole ensimmäistäkään sukua joka ottaisi avosylin vastaan.
T. Välit turvallisuussyistä poikki molempien vanhempiin, toisessa rapajuopot ja toisessa hullu uhkaileva kimppuun jo peri kertaa käynyt narsisti...
Ps. Kaikilla ei todellakaan ole sitä perhelehtien illuusiota vaaleanpunaisella hurmosrakkaudelka höystettynä... eli esim isovanhemmat aina auttaa... mummo tekee lettuja ja rakastaa... mahtava suvun tukiverkko auttaa aina... jne jne lässyn lässyn. Meidän suvussa saa mustan silmän tai viinapullosta päähän jos uskaltautuu kyläilemään.
Minulla on sama tilanne. On oma perhe, mies ja kolme lasta kuten ap:llakin. Olen adoptoitu ja minulla on biologisia sisaruksia, mutta välimme ovat kohteliaan etäiset. He ovat eläneet elämänsä yhdessä kuten sisaruksilla on tapana, ja minä taas, no, olen ollut poissa. En voi pakottaa heitä pitämään minusta.
Isäni ei enää pidä mitään yhteyttä, välimme viilenivät lopullisesti vanhoihin erimielisyyksiin. Tiedän, että olen osittain syyllinen siihen mitä aikuisena olen sanonut (eli puhunut suuni puhtaaksi menneisyydestä), mutta lapsuudesta en ole suotunut ottamaan mitään syitä niskoilleni. Sekös se kismittää, kun en taivu siihen vanhaan rooliin jossa en tee mitään oikein ja joka on aina syyllinen, vaikka toinen tulisi ja vain löisi suoraan naamaan.
Äiti taas on juonut lapsuudestani saakka, ja lopetti yhteydenpidon kun sain omia lapsia. Että sellaiset adoptiovanhemmat. Heidän sukunsa eivät koskaan minulle lämmenneet, eivätkä vanhempani yrittäneet tehdä asialle mitään.
Tässä sitä ollaan. Ja kyllä, ajoittain olen todella katkera. Miehellä on sisaruksia ja normaalin hyvät vanhemmat, jotka auttavat meitäkin silloin tällöin. Koen silti olevani itse täysin tukiverkoton. Joskus luen jotain selvitymistarinoita, ja alan aina itkeä kun tajuan, että yleensä ihmiset selviävät siksi että heillä on rakastavia läheisiä vierellään. Minä olen jotenkin niin kieroon kasvanut ja outo, etten ole saanut edes ystävyyssuhteita luotua aikuisiällä. Jos miehelleni tapahtuisi jotain, saisin selvitä siitä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä hyväosaiset ei tajua yhtään mitä tukiverkottomuus ja ”orpous” tarkoittaa (siis vanhemmat elossa muttei välitä).
Se tarkoittaa että hädän hetkellä apua ei ole saatavilla. Jos tulisi joku kriisi, vaikka esme mies hakkaisi, en voisi lähteä vanhemmille tutvaan. Jos tulisi rahaongelmia, ei saa apua, kaikki asunnot jne ollut vaikea ostaa kun vanhemmat ei ole olleet takaajina niinkuin muilla turuilla. Lapsia ei ole saatu hoitoon koskaan eikä lapsemme saa ollenkaan isovanhempikokemuksia.
Jos epäonnistun, esim kerran sain yt:ssä potkut, vanhemnat ilkkui ja pilkkasi ja vittuili. Vanhempani on vahingoniloisia ja toivoo lapsillen vaikeuksia ja vastoinkäymisiä.
Paskoista vanhemmista ja huonosta lapuudesta huolimatta olen ns menestynyt (siis koulutus, ura jne). Mutta sekään ei poista sitä surua ja tuskaa kun joudut elämään elämäsi yksin suvun ulkopuolisena.
Mulla ei kyllä ole mitään katkeruutta siitä että ei ole paljon sukulaisia ympärillä. Joskus käytännön asioissa voisi olla tietenkin mukavampi esim. lapsille olisi kiva jos olisi samanikäisiä serkkuja lähellä. Oma perhe on ja hyvät välit vanhempiin, joista toista kuitenkin näen harvoin pitkän välimatkan takia. Onhan sitä niitä , joilla on enoa ja serkkua ja pikkuserkkua, mutta so what. Kamalampaa olisi, jos olisi huonot välit esim. omiin vanhempiin.
Minulla ei ole enää vanhempia ja olin ainoa lapsi. Isällä veli, kuollut ja lapseton. Äidin veli muistisairas ja serkkupojat juroja renttuja. Toisin sanoen ei yhtään ketään. Mies on ja kaksi lasta.
Ei ketään jota kutsuisin lasten juhliin, ei ketään joka auttaisi tiukan paikan tullen. Ystäviä on mutta elävät ruuhkavuosiaan, hyvä kun itse selviävät omasta arjestaan.Mutta pahinta on se, että ei ole sitä omien vanhempien antamaa hyväksyntää ja rakkautta. Miehen suvun piirissä mulle on näytetty paikkani, kun taas omia sukulaisia siellä ihaillaan ja puolustellaaan vaikka olisivat mitä taukkeja. Minulta ne ihmiset joille kelpasin ilman ehtoja ovat jo kuolleet. Toki parisuhteenikin on ihan hyvä. Silti elämässä on iso aukko. Ja on pakko jotenkin vähän kovettaakin itseään kun kukaan ei ole minun puolellani.
Miehen suvun kanssa olen ihan ok väleissä, vaikkakin minulle on tehty selväksi että olen kuitenkin eri kuin oma lapsi. Tokihan asia varmaan onkin näin, mutta että se pitää vielä erikseen alleviivata, tuntuu tietysti kurjalta tässä tilanteessa. Tämä tehtiin selväksi tietyn erimielisyyden yhteydessä kun sanoin suorat sanat mieheni vanhemmille (mitä minulla ei olisi ollut varaa tehdä), on kuulemma aivan eri asia jos oma lapsi sanoo asiasta. Kun taas jos minä sanon niin se on todella loukkaavaa, pöyristyttävää, mitälie... Että näin. Ja kyllä mieheni vanhemmat ovat meitä myös auttaneet lastenhoidossa joskus, tosin heillä myös oman tyttären lapset ovat lapsenlapsista läheisimpiä. Niitä on useita ja ovat mummolassa jatkuvasta hoidossa, joten eipä sinne oikein voi omia lapsia viedä.
Juurettomuuden tunne on tullut tutuksi ja tuntuu myös siltä että sellainen aukko olisi jäänyt elämään. Nuorimmaisen vauvavuotena olin todella yksinäinen, eipä juuri kukaan koskaan kysellyt kuulumisiani. Toki minulla jotain tuttuja ja kavereitakin, mutta heillä on kuitenkin omat perheet ja omat elämät, en samalla tavalla voi olla osa niitä kuin mitä olisin omaa sukua ja perhettä (jos sellainen olisi).
Ja vaikka mieheni kohtuullisen hyvä mies onneksi onkin, en voisi kuvitellakaan eroa hänestä, koska tietäisin jääväni todella yksin. T. Ap
Hmm, "olen yksin paitsi siis on mies ja liuta lapsia"... ymmärrän kyllä mitä tarkoitatte mutta entäs ne jotka on kokonaan yksin? Miten heidän pitäisi kutsua itseään?
Oletko kysynyt tältä vanhemmalta suoraan, miksi ei yhteydenpito kiinnosta. Vai voiko olla masennusta tms.