Kaverilla ollut nyt 8 kk kiireitä, ei ehdi tavata.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut useiden vuosien ajan läheinen ystävä. Aikoinaan tapasimme viikoittain ja soittelimme lähes päivittäin. Elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat. Olemme nykyisin eri työtehtävissä, perhetilanteemme on muuttunut, emme enää tapaa ilman että sitä varten pitää järjestää aikaa kalenterissa. Ei se meidän yhteinen historiamme minnekään ole hävinnyt, mutta juuri nyt kummallakin on elämässä ihan muut kuviot ja muut ihmisetkin. Ei ole mitään syytä yrittää väkisin pitää yllä kiinteää yhteydenpitoa, kun se verottaa voimavaroja sen sijaan että antaisi niitä.

Komppaan tätä kirjoittajaa. Olen myös ollut kiireinen yhdelle ystävälleni. Elämän tilanteemme ovat erillaiset ja tapaamisen järjestäminen tarkoittaisi erityisiä ponnisteluja minulta (matkustaminen toiseen kaupunkiin joka on kyllä melko lähellä jne). Tällä hetkellä en vaan jaksa nähdä vaivaa näiden tapaamisten aikaansaamiseksi kun kun polkumme ei enää kohtaa arkielämässä. Olen itse huomannut että ihmiset piristyvät kesällä ja tapaamisia järjestetään silloin enemmän. Myös itse liikun silloin helpommin muualle tuttuja tapaamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap palaa linjoille.

En ole kärttänyt seuraa saati kysellyt perään niin kuin osa tuntuu kuvittelevan. En painosta. Kiireistä hän on maininnut ja minä vastaavasti pyytänyt häntä ottamaan sitten yhteyttä kun aikaa löytyy. Omassa päässäni näitä ajatuksia vain pyörittelen.

Hän tykkää sopia tapaamisia nopeissa sykleissä, minä taas pidän siitä, että tiedän ajoissa etukäteen milloin teen mitäkin. Kiireistä arkea se minäkin elän. Hyvin tuttua on kiireinen lapsiperhearki mihin joku tuolla viittasi. En halua ketään tapaamisellani kuormittaa, mutta jännä on kuinka toisille aikaa riittää, mutta minulle ei. :(

Itse koen arvostavani ystäviäni hyvin paljon ja huomioin ja näen paljon vaivaa heidän eteensä. Tämä ei kuitenkaan ole aina vastavuoroista ja mietinkin onko kyse vain persoonallisuuseroista vai siitä, ettei toista vaan kiinnosta/ei arvosta. Ja miksi vaivautuisin enää kun eivät muutkaan sitä tee?

Ymmärrän niin hyvin kenellä oli samankaltaisia kokemuksia.

Ap

Mistä sä ap tiedät, että hän ehtii nähdä muita ystäviä mutta sinua ei? Stalkkaatko häntä jotenkin somesta vai mistä saat tämän käsityksen? Mainitset tästä aloituksessa ja tässä viestissä. 

Sanoit myös, että ystäväsi tykkää suunnitella tapaamisia nopeissa sykleissä, sinä et. Ehkä tässä on yksi syy, mikset tapaa ystävääsi. Kerroin tuolla aiemmin, että jos joku kysyy milloin tavattaisiin, saatan hyvin katsoa kalenteria ja sanoa että en ehdi nyt muutamaan kuukauteen tavata, koska on lasten harrastuskuskausta ym. arki-illat, viikonloppuisin opiskelua, isovanhempien luona vierailua ja perheen kanssa olemista. Silti saattaa yks kaks tulla esim. lauantai-iltaan tilanne, että olenkin yksin kotona. Jos jaksan, soitan ystävilleni. Kuka ehtii lyhyellä aikavälillä tapaamaan, niin ihan tosi ihana nähdä. Jos joku ei ehdi, ymmärrän senkin. Mutta minusta on karmeaa ajatella, että joku ystävistäni tutkisi vaikka someani ja katsoisi että ahaa, nyt se on käynyt tuon kanssa syömässä, vaikka minulle sanoi ettei ehdi tavata. 

Kiireisessä elämäntilanteessa, kuten minulla nyt, on vain priorisoitava asioita. Perhe on minulle ehdottomasti tärkein, ja uskon myös tällä 40+ elämänkokemuksellani, että oikeat ystävät ovat ystäviäni vielä tämän elämänvaiheen helpottaessa, kun minulla on aikaa heitä tavata. He, jotka eivät tätä vaihetta kestä, kun en ehdi tavata kuin ehkä kerran kesässä ja joskus ex tempore, saavat poistuakin elämästäni. En nimittäin usko, että saisin heistä tukea muihinkaan elämäni vaikeisiin tilanteisiin, jos ystävyys on heille tuollaista vaatimista kuin se ap sinulle tuntuu olevan. 

t. nro 20, töiden ohessa opiskeleva  kiireinen äiti ja vaimo

Ne kaverit jotka eivät sinusta kuule/ et kerkeä tapaamaan ymmärtävät kyllä että ovat prioreetissasi viimeisiä ja astuvat vapaaehtoisesti takavasemmalle ja katoavat pois elämästäsi. Näin se vaan menee. Jossain vaiheessa sun  kaveriporukasta ei ole kuin yksi jäljellä. Kannattaa sitten yrittää pitää siitä yhdestä kiinni mutta kuten aikaisemmin on todettu, ystävyys on kahden kauppaa ja yksin sen elossapidosta ei voi päättää jos kaveri päättää jättää sut kuin nallin kalliolle. Sulla voi sitten olla kaveriton vanhuus tiedossa.  Fiksuimmat kyllä yrittää pitää yllä kaverisuhdetta vaikka ei kerkeisi näkemään kuin pari kertaa vuodessa. Varsinkin nykyisin somessa on helppo pitää yhteyttä.

Mitä väliä sillä on, vaikka olisittekin ollut 25 vuotta ystäviä? Joskus ihmiset vaan kasvaa erilleen. Uusi elämäntilanne, uudet ystävät.

Jos ap:n kaveri oikeasti tapaa muita ihmisiä mutta ei ap:ta, Sherlock voisi kyllä ihan vetää johtopäätökset itse. Ap ei enää sovi kaverinsa elämään. Vaikka kaverin kiireet joskus helpottaisikin, vanhaa velliä on turha ruveta lämmittelemään.

Ap kuulostaa itse aika masentuneelta ja marttyyriltä. Kannattaa hankkia uusia ystäviä.

Minua on aina uuvuttanut hirveästi tuollaiset "ikivanhat ystävät", joiden mielestä pitää olla iän kaiken ystäviä ja muistella kouluaikoja ja ja ja kun kerran oltiin yhdessä ala-asteella/lukiossa/yliopistossa. Jos ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen historia jostain ties miten kaukaa, ei se pitkälle kanna.

Tuttua. Valitettavasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun yhdellä kaverilla on ollut kiirettä jostain vuodesta 2013 saakka. Ollaan tavattu viimeksi syksyllä 2017 ja mun puolesta tää oli nyt tässä.

En mä mitään välejä ”laita poikki”, mutta olen antanut olla kokonaan. En ole laittanut viestejä, en ehdottanut tapaamista. En jotenkin edes viitsi! Harmi!

Meillä on yhteistä kaveruutta takana kohta 30 vuotta. Mutta JOTAIN VASTAVUOROISTA sitä pitää olla. Ei se voi mennä niin, että toinen vain laittaa viestiä.

Olen huomannut että tämä kaveri etääntyi yhtäkkiä. Ymmärrän että on ollut vaikeita elämäntilanteita. Hän ei ole tarjonnut mahdollisuutta myötäeloon, ei minkäänlaista. Ei kerro asioitaan, ei edes puoliksi. Tai ei edes raota sen verran, että antaisi ymmärtää, että on tässä pidellyt.

Olen tuntenut oloni jälkikäteen idiootiksi, kun olen ottanut yhteyttä, kertonut henkilökohtaisia asioita ja pitänyt ystävänä. Mutta hän ei pitänyt minua itsensä arvoisena. Se on sääli.

odottaako ihmiet oikeasti, että jos heillä on tapana vuodattaa surunsa ja elämäntarinansa, toisen pitää vastikkeeksi tehdä sama heille

Hei ap, teeppä vain niin, että et itse enää ota yhteyttä. Eli jätät yhteydenoton kaverin harteille. Voi olla että hän ottaa yhteyttä yhtäkkiä vuoden päästä, tai ettei ota enää koskaan, mutta joka tapauksessa ei nyt kannata tehdä oikeastaan mitään muuta kuin olla tekemättä ja sanomatta mitään. Mulla oli kolmekymppisenä 1.5v katkolla yksi ystävyys, ja parikymppisenä pari vuotta, mutat molempien kanssa ollaan taas tekemisissä paljon, kun elämäntilanteet on yhteneväisemmät siihen. Jos nyt et ala sekoilemaan, niin kaverin on helppo ottaa yhteyttä sitten kun kerkeää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun yhdellä kaverilla on ollut kiirettä jostain vuodesta 2013 saakka. Ollaan tavattu viimeksi syksyllä 2017 ja mun puolesta tää oli nyt tässä.

En mä mitään välejä ”laita poikki”, mutta olen antanut olla kokonaan. En ole laittanut viestejä, en ehdottanut tapaamista. En jotenkin edes viitsi! Harmi!

Meillä on yhteistä kaveruutta takana kohta 30 vuotta. Mutta JOTAIN VASTAVUOROISTA sitä pitää olla. Ei se voi mennä niin, että toinen vain laittaa viestiä.

Olen huomannut että tämä kaveri etääntyi yhtäkkiä. Ymmärrän että on ollut vaikeita elämäntilanteita. Hän ei ole tarjonnut mahdollisuutta myötäeloon, ei minkäänlaista. Ei kerro asioitaan, ei edes puoliksi. Tai ei edes raota sen verran, että antaisi ymmärtää, että on tässä pidellyt.

Olen tuntenut oloni jälkikäteen idiootiksi, kun olen ottanut yhteyttä, kertonut henkilökohtaisia asioita ja pitänyt ystävänä. Mutta hän ei pitänyt minua itsensä arvoisena. Se on sääli.

odottaako ihmiet oikeasti, että jos heillä on tapana vuodattaa surunsa ja elämäntarinansa, toisen pitää vastikkeeksi tehdä sama heille

Jotkut odottavat. Mä olen lapsesta lähtien tottunut siihen, että vaikeina aikoina apu, tuki ja turva sekä haetaan että saadaan perheeltä ja suvulta. Sen vuoksi mulla ei ole mitään tarvetta rasittaa ystäviäni omilla murheillani enkä tosin edes jaksaisikaan puida omia ongelmiani monen ihmisen kanssa. 

Mä jättäisin pallon hänelle. Jos ei mitään kuulu niin se oli sitten siinä. Minusta sinä olet jo kaiken mahdollisen tehnyt.

Jos kaverisi on hiljattain saanut lapsia/eronnut/mennyt naimisiin/rakentanut taloa/toiminut yrittäjänä, hänellä voi ihan oikeasti olla kiire.

Jos olet *aska ihminen, hänellä voi olla kiire siksi.

Mun kaverilla on ollut kiire pian kymmenen vuotta, mutta siitä huolimatta lähetän hänelle käsin tehdyn joulukortin. Pieni syyllistäminen on aina paikallaan.

Sehän on selvää pässinlihaa. Ei muka aikaa 8 kuukauteen. 

Itse olen juuri tuollainen tyyppi, joka ei jaksa/ehdi tavata kavereitaan ja koen siitä jatkuvasti huonoa omatuntoa. Valmistuin ja aloitin kokopäivätyön viime kesänä ja sen jälkeen olen tavannut kavereitani yhteensä alle 5 kertaa. Olen todella introvertti ja töissä on pakko olla sosiaalinen meluisassa avokonttorissa ja se imee kaiken energian minusta. Lisäksi tarvitsen aikaa parisuhteen ylläpitoon, sukulaisten tapaamiseen, satunnaiseen urheiluun ja todellakin myös yksinoloon. Vasta näiden jälkeen prioriteettilistalla on ystävät ja ei niille vaan enää jää aikaa. Eikä noita prioriteetteja voi uusiksikaan pistää, kun töissä on pakko käydä ja parisuhde ja sukulaiset menevät joka tapauksessa ystävien edelle.

Lisäksi lähes kaikki ystäväni ovat kovia puhumaan itsestään ja vastavuoroisen keskustelun aikaansaaminen tuntuu toisinaan olevan mahdotonta, joten sekin toki vaikuttaa. En millään jaksa käyttää vapaa-aikaani kuuntelemalla toisen ihmisen monologia, energiat ei kerta kaikkiaan riitä.

En stalkkaa somessa, eikä hän juurikaan siellä ole jos ei sitten jossain ryhmissä, jotka ei muille näy.

Joskus laittaa viestiä ja kertoo tulemisistaan ja menemisistään. Siitä tiedän, että ehtii muita tavata kuitenkin. Tekee myös lähes päällekkäisiä tapaamisia minun ja jonkun muun kanssa silloin kun on vielä tavattu. On siis aika sosiaalinen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla on ollut kiire pian kymmenen vuotta, mutta siitä huolimatta lähetän hänelle käsin tehdyn joulukortin. Pieni syyllistäminen on aina paikallaan.

No kiitos niistä. Olenkin ihmetellyt miksi lähetät. En kuitenkaan ymmärrä miksi haluat syyllistää ihmistä, joka ei halua enää olla kanssasi tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilla on ollut kiire pian kymmenen vuotta, mutta siitä huolimatta lähetän hänelle käsin tehdyn joulukortin. Pieni syyllistäminen on aina paikallaan.

:D En kyllä tajuaisi että tarkoituksena olisi syyllistää. Ajattelisin "Onpa suloista, että haluaa lähetellä näitä jopa etäisemmille kavereilleen." Laittaisin ehkä jääkaapin oveen.

Jos on kovin passiivis-agressiivinen niin saattaa koko aggressiivisuus jäädä huomaamatta. :D

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä sillä on, vaikka olisittekin ollut 25 vuotta ystäviä? Joskus ihmiset vaan kasvaa erilleen. Uusi elämäntilanne, uudet ystävät.

Jos ap:n kaveri oikeasti tapaa muita ihmisiä mutta ei ap:ta, Sherlock voisi kyllä ihan vetää johtopäätökset itse. Ap ei enää sovi kaverinsa elämään. Vaikka kaverin kiireet joskus helpottaisikin, vanhaa velliä on turha ruveta lämmittelemään.

Ap kuulostaa itse aika masentuneelta ja marttyyriltä. Kannattaa hankkia uusia ystäviä.

Minua on aina uuvuttanut hirveästi tuollaiset "ikivanhat ystävät", joiden mielestä pitää olla iän kaiken ystäviä ja muistella kouluaikoja ja ja ja kun kerran oltiin yhdessä ala-asteella/lukiossa/yliopistossa. Jos ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen historia jostain ties miten kaukaa, ei se pitkälle kanna.

Jos oikein käsitin, ap on 30v. Eli kyseessä on kaveri, jonka kanssa ollaan oltu tekemisissä 5 vuotiaasta asti.

Minulla hiljeni välit moneen lapsuudenkaveriin tuossa iässä. Oltiin ns. kasvettu erilleen ja ei ollut enää mitään yhteistä. Ihan jo perhesuhteet vei aikaa ja toisilla oli pieniä lapsia, toisilla ei vielä ollenkaan. Poliittiset mielipiteet alkoi vahvistua ja olivat erilaisia. Moni muukin käsitys elämästä oli erilainen ja vei eri teille.

Esim. minulla oli lapsuuden hyvä ystävä, jonka kanssa leikimme lapsina ja vietimme hurjaa nuoruutta ja vaikka muutimme eri paikkakunnille, pidimme yhteyttä vielä edelleen. Mutta kumpikin oli perusluonteeltaan kuitenkin ihan erilaisia ja huomasimme, ettei meillä ollut mitään yhteistä. Minä olen ns. nuiva ja hän vietti aikaa erilaisissa ryhmissä, missä kotutettiin muualta tulleita. Hän on voimakkaasti sitä mieltä, että lihansyönti pitää kieltää, kuten autotkin. Kutsuu lastani sukupuolettomaksi, vaikka minulle hän on poika.

Emme siis koskaan suuttuneet toisillemme eri mielipiteistä, vaan pikkuhiljaa vain tuli etäisyyttä, kun huomasimme ajautuvamme erillemme ajatuksissamme. En tiedä hänestä, mutta itse ainakin ajattelen häntä vieläkin hyvällä, koska meillä on hauskoja muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Mutta elämme niin eri elämäntilanteessa ja erilaisilla elämänkäsityksillä, että jos nyt tapaisimme, emme edes kaverustuisi. Joten emme ole olleet pitkään aikaan tekemisissä ja se on minusta ihan luonnollista.

Minultakin on ystävyyssuhde hiipumassa juuri kiireiden vuoksi, lähettelin aluksi viestejä mutta niihin ei tullut vastauksia niin olen antanut yhteydenpidon hiipua. Kiireisen jakson jälkeen elämäntilanteemme tulevat muuttumaan aika perinpohjin eikä yhteisiä asioita enää ole yhtä paljon kuin ennen, siksi olen päättänyt antaa tämän henkilön poistua takavasemmalle. Meillä ei oikeastaan koskaan ollutkaan yhteistä kovin paljoa mutta ystäväni halusi uskoa niin joten annoin asian olla. Joskus elämässä käy niin että joku kulkee elämänpolkua vähän aikaa samaa matkaa kanssasi ja sitten jatkaa taas omalla polullaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitä väliä sillä on, vaikka olisittekin ollut 25 vuotta ystäviä? Joskus ihmiset vaan kasvaa erilleen. Uusi elämäntilanne, uudet ystävät.

Jos ap:n kaveri oikeasti tapaa muita ihmisiä mutta ei ap:ta, Sherlock voisi kyllä ihan vetää johtopäätökset itse. Ap ei enää sovi kaverinsa elämään. Vaikka kaverin kiireet joskus helpottaisikin, vanhaa velliä on turha ruveta lämmittelemään.

Ap kuulostaa itse aika masentuneelta ja marttyyriltä. Kannattaa hankkia uusia ystäviä.

Minua on aina uuvuttanut hirveästi tuollaiset "ikivanhat ystävät", joiden mielestä pitää olla iän kaiken ystäviä ja muistella kouluaikoja ja ja ja kun kerran oltiin yhdessä ala-asteella/lukiossa/yliopistossa. Jos ei ole muuta yhteistä kuin yhteinen historia jostain ties miten kaukaa, ei se pitkälle kanna.

Yök mitä dissaamista. Olet varmasti inhottava ''ystävä''. Oo

Ensinnäkin 25 vuotta ystävyyssuhde on vähän eri kuin ''oltiin joskus samalla ala-asteella'' kaveruus. Niiku mitä vit?

Hei mäkin lähetän joulukortteja ihan vaan syyllistääkseni viitsimättömiä! On menny elämä joillain kyllä vaikeeksi kun eivät edes joulukorttia jaksa lähettää! Oikeen laiskuuden huipentuma! Ja sitten laitetaan some täyteen, että "tänä vuonna ei lähetetty kortteja ja hyvää joulua sitten vaan ja lässynlässynlää".

Ei ole enään  ystävä jos ei 8 kk edes viestiä ole laittanut. Minulla on pari sellaista tuttavaa joille minä joskus soitan ja aina he sanovat että just ajattelin sulle soittaa. Eli omivat sen yhdeyden oton tavallaan itselleen. Toinen sanoi kerran kun soitin että olen ajatellut soittaa mutta luulin että jos sinä haluat olla rauhassa. Outo selitys,sillä olen virkeä ja sosiaalinen ihminen.