Lue keskustelun säännöt.
Kaverilla ollut nyt 8 kk kiireitä, ei ehdi tavata.
19.03.2019 |
Oliko tämä nyt tässä? Olen yrittänyt tavata kaveriani kohta 8 kk. Ja hänellä on oikeastikin perustellusta syystä ollut kiireitä, mutta tuskinpa sentään on kuitenkaan ollut tapaamatta ketään tänä aikana. Minulle sitä aikaa ei vain tunnu järjestyvän. Onko tulkittava, että tämä homma oli nyt tässä? En viitsi enää kysellä kun aina vastaus on, että "käykö silloin ja tällöin sitten kun..." Ja sitten kun tämä "sitten kun" -ajankohta on saavutettu, ei kuulu sieltäpäin mitään. Ihan hauskaa ja kivaa on ollut silloin kun nähdään, mutta pahalta tuntuu tällainen täysi arvostuksen puute ja aloitteettomuus tapaamisen suhteen.
Kommentit (67)
Mun mielestä se seuran kärttäminen on vihonviimeinen niitti, joka katkaisee ystävyyden. itsellä oli läheinen ystävä nuorempana. Oltiin tekemisissä lähes päivittäin mutta sitten elämäntilanteet muuttuivat jne. Minulla oli muutamia vastoinkäymisiä joita hän ei suostunut ymmärtämään. Kaiken keskellä oli todella rasittavaa kuunnella sitä hiton mankumista että millon ja missä ja koska, ja kun sä et koskaan ja minä aina ja sinä et ikinä. Koska minä!! Hän latasi niin jumalattomat odotukset siihen yhteydenpitoon. Nykyään ei olla tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos oikeasti on kiireitä 8 kk ei ole aikuisen elämässä kovin pitkä aika, aika vaan kuluu huomaamatta.
Itselläni on ollut nyt jo yli vuoden todella kiireistä, siis niin kiireistä että olen uupunut fyysisesti ja henkisesti. Tottakai olen halunnut tavata ystäviäni, mutta ei sinne ystävienkään luokse aina voi mennä ihan uupuneena, niin olen yleisemmin perunut tapaamisia, vaikka oikeasti olen halunnut tavata.
Parasta varmasti olisi ilmoittaa ystävälle, että tavataan kun kerkeää ja antaa olla siinä. Ei välttämättä tapaus ole 100% ettei ystävä halua tavata, vaan että oikeasti voi sitä kiirettä olla.
Ap palaa linjoille.
En ole kärttänyt seuraa saati kysellyt perään niin kuin osa tuntuu kuvittelevan. En painosta. Kiireistä hän on maininnut ja minä vastaavasti pyytänyt häntä ottamaan sitten yhteyttä kun aikaa löytyy. Omassa päässäni näitä ajatuksia vain pyörittelen.
Hän tykkää sopia tapaamisia nopeissa sykleissä, minä taas pidän siitä, että tiedän ajoissa etukäteen milloin teen mitäkin. Kiireistä arkea se minäkin elän. Hyvin tuttua on kiireinen lapsiperhearki mihin joku tuolla viittasi. En halua ketään tapaamisellani kuormittaa, mutta jännä on kuinka toisille aikaa riittää, mutta minulle ei. :(
Itse koen arvostavani ystäviäni hyvin paljon ja huomioin ja näen paljon vaivaa heidän eteensä. Tämä ei kuitenkaan ole aina vastavuoroista ja mietinkin onko kyse vain persoonallisuuseroista vai siitä, ettei toista vaan kiinnosta/ei arvosta. Ja miksi vaivautuisin enää kun eivät muutkaan sitä tee?
Ymmärrän niin hyvin kenellä oli samankaltaisia kokemuksia.
Ap
Totuus=haluaa pistää välit poikki. T. itse samaa ghostaustaktiikkaa käyttänyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
älä nyt hetkeen ota yhteyttä. Ja sitten kun seuraavan kerran olette tekemisissä, niin älä vaan aloita mitään mankumista, että "kun sulla on aina niin kiire, kun et ehdi, antaa olla" jne. Kyselet sitten ihan normaalisti että mitä kuuluu. Ehkä tapaatte, ehkä ette.
Sun tapaaminen ei ole hanelle ykkosprioriteetti. Jos aikaa on vahan, taytyy priorisoida ystavatapaamisia.
Mulla on kanssa "kiireita" eli olen viikolla kokopaivatoissa, ja toitten jalkeen on kaikkea taloudenhoitoon liittyvaa puuhaa kuten pyykinpesua, ruuanlaittoa ym, ja harrastuksia, eli en halua nahda ystavia viikolla.
Viikonloppuisin sitten taas olen mun miesystavan kanssa, silla me nahdaan vaan viikonloppuisin ja suhde on sen verran tuore, etta haluan ehdottomasti nahda hanta (ja han minua) joka viikonloppu pe-su (joskus jopa pe-ma).
Kavereita naen sitten lahinna vaan miesystavani kanssa tai en ollenkaan.
Haluan mieluummin nahda miesystavaani kuin kavereitani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap palaa linjoille.
En ole kärttänyt seuraa saati kysellyt perään niin kuin osa tuntuu kuvittelevan. En painosta. Kiireistä hän on maininnut ja minä vastaavasti pyytänyt häntä ottamaan sitten yhteyttä kun aikaa löytyy. Omassa päässäni näitä ajatuksia vain pyörittelen.
Hän tykkää sopia tapaamisia nopeissa sykleissä, minä taas pidän siitä, että tiedän ajoissa etukäteen milloin teen mitäkin. Kiireistä arkea se minäkin elän. Hyvin tuttua on kiireinen lapsiperhearki mihin joku tuolla viittasi. En halua ketään tapaamisellani kuormittaa, mutta jännä on kuinka toisille aikaa riittää, mutta minulle ei. :(
Itse koen arvostavani ystäviäni hyvin paljon ja huomioin ja näen paljon vaivaa heidän eteensä. Tämä ei kuitenkaan ole aina vastavuoroista ja mietinkin onko kyse vain persoonallisuuseroista vai siitä, ettei toista vaan kiinnosta/ei arvosta. Ja miksi vaivautuisin enää kun eivät muutkaan sitä tee?
Ymmärrän niin hyvin kenellä oli samankaltaisia kokemuksia.
Ap
Mistä sä ap tiedät, että hän ehtii nähdä muita ystäviä mutta sinua ei? Stalkkaatko häntä jotenkin somesta vai mistä saat tämän käsityksen? Mainitset tästä aloituksessa ja tässä viestissä.
Sanoit myös, että ystäväsi tykkää suunnitella tapaamisia nopeissa sykleissä, sinä et. Ehkä tässä on yksi syy, mikset tapaa ystävääsi. Kerroin tuolla aiemmin, että jos joku kysyy milloin tavattaisiin, saatan hyvin katsoa kalenteria ja sanoa että en ehdi nyt muutamaan kuukauteen tavata, koska on lasten harrastuskuskausta ym. arki-illat, viikonloppuisin opiskelua, isovanhempien luona vierailua ja perheen kanssa olemista. Silti saattaa yks kaks tulla esim. lauantai-iltaan tilanne, että olenkin yksin kotona. Jos jaksan, soitan ystävilleni. Kuka ehtii lyhyellä aikavälillä tapaamaan, niin ihan tosi ihana nähdä. Jos joku ei ehdi, ymmärrän senkin. Mutta minusta on karmeaa ajatella, että joku ystävistäni tutkisi vaikka someani ja katsoisi että ahaa, nyt se on käynyt tuon kanssa syömässä, vaikka minulle sanoi ettei ehdi tavata.
Kiireisessä elämäntilanteessa, kuten minulla nyt, on vain priorisoitava asioita. Perhe on minulle ehdottomasti tärkein, ja uskon myös tällä 40+ elämänkokemuksellani, että oikeat ystävät ovat ystäviäni vielä tämän elämänvaiheen helpottaessa, kun minulla on aikaa heitä tavata. He, jotka eivät tätä vaihetta kestä, kun en ehdi tavata kuin ehkä kerran kesässä ja joskus ex tempore, saavat poistuakin elämästäni. En nimittäin usko, että saisin heistä tukea muihinkaan elämäni vaikeisiin tilanteisiin, jos ystävyys on heille tuollaista vaatimista kuin se ap sinulle tuntuu olevan.
t. nro 20, töiden ohessa opiskeleva kiireinen äiti ja vaimo
Mulle kävi ihan kuin ap:lle.... laittelin muutaman viestinkin, viimeisiin ei edes kaveri vastannut...välimatka alle 10km niin ei siitäkään kiinni. Kai se ei seura kiinnostanut vaikka useita kertoja kutsuin, niin helpompi on nyt ollut olla kun ei tarvitse tyhjää odotella. Ja ihmiset muuttuu 25 vuodessa, en itsekään ole todellakaan sama ihminen kuin silloin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun yhdellä kaverilla on ollut kiirettä jostain vuodesta 2013 saakka. Ollaan tavattu viimeksi syksyllä 2017 ja mun puolesta tää oli nyt tässä.
En mä mitään välejä ”laita poikki”, mutta olen antanut olla kokonaan. En ole laittanut viestejä, en ehdottanut tapaamista. En jotenkin edes viitsi! Harmi!
Vierailija kirjoitti:
Mun yhdellä kaverilla on ollut kiirettä jostain vuodesta 2013 saakka. Ollaan tavattu viimeksi syksyllä 2017 ja mun puolesta tää oli nyt tässä.
En mä mitään välejä ”laita poikki”, mutta olen antanut olla kokonaan. En ole laittanut viestejä, en ehdottanut tapaamista. En jotenkin edes viitsi! Harmi!
Meillä on yhteistä kaveruutta takana kohta 30 vuotta. Mutta JOTAIN VASTAVUOROISTA sitä pitää olla. Ei se voi mennä niin, että toinen vain laittaa viestiä.
Olen huomannut että tämä kaveri etääntyi yhtäkkiä. Ymmärrän että on ollut vaikeita elämäntilanteita. Hän ei ole tarjonnut mahdollisuutta myötäeloon, ei minkäänlaista. Ei kerro asioitaan, ei edes puoliksi. Tai ei edes raota sen verran, että antaisi ymmärtää, että on tässä pidellyt.
Olen tuntenut oloni jälkikäteen idiootiksi, kun olen ottanut yhteyttä, kertonut henkilökohtaisia asioita ja pitänyt ystävänä. Mutta hän ei pitänyt minua itsensä arvoisena. Se on sääli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tutulta kyllä kuulostaa,mutta vuosien päästä kuulin,että ystävälläni oli oikeasti ollut kiire tai oikeastaan elämään poli tullut masennus eikä hän sitä halunnut näyttää. No joka tapauksessa en enää ottanut yhteyttä eikä hän enää ottanut yhteyttä.Nykyään ollaan hyvänpäivän tuttuja.30vuoden ystävyys hiipui tuttuiluksi mutta hyvä näin.
No ei mun mielestä 8kk ole aikuisen ruuhkavuosia elävän ihmisen elämässä erityisen pitkä aika. Joskus vain on sellaisia elämäntilanteita, että yhteisen ajan löytäminen on tosi vaikeaa. Jos on perhettä, työ, lasten harrastuksia jne jne, niin ei sitä aikaa vaan ole. Jos teidän vapaat vielä eri aikaan, niin siinäpä se.
Mikään edellä mainituista syistä ei tarkoita, ettei toisesta välittäisi. Ehkä voisit itsekin miettiä, onko omissa toiveissasi jotain, mitä muuttamalla teidän ajanvietto voisi onnistua. Teidän tilannetta sen tarkemmin tuntematta, annan ihan hypoteettisen esimerkin. Jos toisella on pieniä lapsia ja sinä haluaisit tavata lounasaikaan kahdestaan kahvilassa, niin kaverillesi on todennäköisesti hyvin hankala järjestää lapsille hoitajaa, mikäli lasten isä on töissä. Tai jos haluat nähdä pitkän kaavan mukaan viikonloppuna, mutta se on toisaalta viikon ainoa mahdollisuus kaverillesi viettää vapaa-aikaa perheensä kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se kertoo juurikin arvostuksesta. Ei pitkäaikainen ystävä yhtäkkiä ghostaa tuollain.
Eräs ”kaveri” laittoi vanhat ystävyydet poikki sen jälkeen kun keskittyi kaksoiselämään eli miehensä pettämiseen kollegansa kanssa. En tuominnut, mutta hänellä taisi olla huono omatunto. Kai. Tuli siitä muutenkin outo.
Samaan aikaan täytyy sanoa, että jotkut ystävyydet ovat pysyneet siksi, että aina on hetkiä että toinen on aktiivisempi ja sitten taas toinen. Se ei ole ikinä vain se sama ihminen. Silloin voi välissä olla vaikka vuosia, mutta on jotain mihin palata.
Kuka ihan oikeasti haluaisi kuulla vakavasti masentuneen horinoita?
Yhdelle miehelle yritin kertoa, joka vuosia vonkasi minua parisuhteeseen... johan loppui sekin, kun kuuli kuinka heikossa hapessa olen. Pimpandeeri mielessä tahtoi sitouttaa minua, mutta koko paketti ei kelvannutkaan, ei edes ystävänä. Kuinka uskaltaisi kavereille kertoa synkästä mielenlaadusta? Sellainen karkottaa aika monet. Facebookissa on kulissi pystyssä, kun mukamas sinne joskus päivittää jotakin. Ei minun kavereista kukaan ole ainoa, johon en ole ollut yhteydessä. Olen tietääkseni aina vastannut kyselyihin. Kiitos niille, jotka ovat jaksaneet olla yhteydessä, vaikka ei olla nähty. Sellaisten ansiosta olen elossa. Ehkä vuosien jälkeen esitän kiitokseni vielä. Nyt en kehtaa, koska asiasta on vielä niin lyhyt aika. Eivätkä he siis tiedä kuinka synkissä vesissä sitä on oltu.
Minä kehottaisin kysymään ystävältä itseltään eikä täältä. Kaikilla ei ole selkärankaa. Mutta paras tapa on selvittää asiat henkilökohtaisella tasolla. Te tunnette historianne ja te vain voitte päättä miten menette eteenpäin.
Minä en ole uskaltanut esim. ottaa yhteyttä useampiin niistä ystävistä joiden kanssa välit hiljeni vakavan masennuksen aikana. Se johtuu siitä, koska otin yhteyttä joihinkin sosiaalisen median kautta ja vastaanotto oli torjuva. Viestiini ei vastattu tai painettiin vain peukkua, eikä kysymykseen kommentoitu sen enempää.
Vierailija kirjoitti:
Mulle kävi ihan kuin ap:lle.... laittelin muutaman viestinkin, viimeisiin ei edes kaveri vastannut...välimatka alle 10km niin ei siitäkään kiinni. Kai se ei seura kiinnostanut vaikka useita kertoja kutsuin, niin helpompi on nyt ollut olla kun ei tarvitse tyhjää odotella. Ja ihmiset muuttuu 25 vuodessa, en itsekään ole todellakaan sama ihminen kuin silloin
Tämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun yhdellä kaverilla on ollut kiirettä jostain vuodesta 2013 saakka. Ollaan tavattu viimeksi syksyllä 2017 ja mun puolesta tää oli nyt tässä.
En mä mitään välejä ”laita poikki”, mutta olen antanut olla kokonaan. En ole laittanut viestejä, en ehdottanut tapaamista. En jotenkin edes viitsi! Harmi!
Meillä on yhteistä kaveruutta takana kohta 30 vuotta. Mutta JOTAIN VASTAVUOROISTA sitä pitää olla. Ei se voi mennä niin, että toinen vain laittaa viestiä.
Olen huomannut että tämä kaveri etääntyi yhtäkkiä. Ymmärrän että on ollut vaikeita elämäntilanteita. Hän ei ole tarjonnut mahdollisuutta myötäeloon, ei minkäänlaista. Ei kerro asioitaan, ei edes puoliksi. Tai ei edes raota sen verran, että antaisi ymmärtää, että on tässä pidellyt.
Olen tuntenut oloni jälkikäteen idiootiksi, kun olen ottanut yhteyttä, kertonut henkilökohtaisia asioita ja pitänyt ystävänä. Mutta hän ei pitänyt minua itsensä arvoisena. Se on sääli.
Veit sanat suustani. On minullakin vaikeita elämäntilanteita, mutta ei se estä minua antamasta vaikka yhtä tuntia aikaa puhelimessa vuodessa. Siskolleni sekin oli jo liikaa vaatimista ja olen itsekäs. Olin myös itsekäs, kun selitin kuinka ystävyyssuhteissa on oltava yhtälaiset oikeudet ja vastavuoroisuus, tasa-arvo. Mutta aika alisteisessa roolissa olisi pitänyt pysyä, jopa mielipiteitä ei olisi saanut ilmaista, vaikka hän olisi osoittanut asian suoraan minulle. Hän käänsi asian niin että suuttui itse. On vain valintoja ja tekosyitä. Jotkut esittävät ystävää, mutta todellisuudessa taitavat vain haluta jonkun esittämään sitä osaa. Jotkut narrit uskovat tämän ja pettymys itseen on sitten jälkikäteen karvasta. Kun olisin tajunnut jo aiemmin arvostaa itseäni enemmän. Onneksi minulla on ihania sydänystäviä. Hänellä ei taida olla yhtäkään...enkä ihmettele enää.
Vierailija kirjoitti:
Selvä. Kiitos kommenteista. Näin vähän ajattelinkin. 25v yhteinen matka vaan on painanut repussa.
Ap
No kai sinä tunnet henkilön luonteenlaadun noin pitkän historian jälkeen. Onko henkilö omissa oloissaan viihtyvä vai superseurallinen? Se kertoo paljon. Jos on superseurallinen, ei näemmä kaipaa seuraasi enää. Jos on introvertti, vähän kuin minä, ja oikeasti kiireinen, niin tuossa ei ole mitään kovin kummallista.
Masennus on sellainen sairaus jota moni peittelee viimeiseen asti. Se saa välillä aikaan sen ettei muista mitä on luvannut ja ei tule nähtyä kavereita. Itse olin yli vuoden melkein tapaamatta kuin yhtä ystävääni jonka luona olin asunut masennukseni aikana, joten hän tiesi missä mennään. Muiden kohdalla masis jopa katkaisi välit.
Aikuinen +30 vuotiaiden ystävyys kestänee tauot tapaamisissa ja yhteydenotoissa. Parhaita ovat ne ihmissuhteet missä toiselta ei vaadita mitään ja on keskinäinen kunnioitus.