Lue keskustelun säännöt.
Olen rakastumassa toiseen vaikka olen onnellisesti naimisissa!
18.03.2019 |
Takana pitkä ja varsin onnellinen liitto: karikoita, uudelleen rakastumista, lapsiperhearkea, arkista kumppanuutta, riitoja ja sopimista, pitkiä keskusteluita yömyöhään, yhteisen ajan puutetta, tylsistymistä, intohimoa ja seksiä tai molempien puutetta... Tavallista parisuhde-elämää siis. Mieheni on huipputyyppi, ei millään tavalla täydellinen mutta luotettava, hauska ja sitoutunut minuun ja perheeseen. Rakastamme toisiamme, suhteemme ei ole väljähtänyt missään vaiheessa vaikka välillä on ollut vaikeaa ja tietyistä asioista riidellään aika ajoin tuloksetta.
Mutta nyt olen tavannut toisen miehen ja olen auttamatta ihastunut häneen. Mies on yhtä hyvä tyyppi kuin aviomieheni, paitsi vielä parempi: en ole koskaan tullut yhtä hyvin toimeen kenenkään toisen ihmisen kanssa. Hän on analyyttinen, puhuu tunteistaan ja osaa reflektoida niitä eikä pelkää antaa positiivista huomiota, ja näitä molempia ominaisuuksia olen toivonut omalta mieheltäni koko suhteemme ajan. Meillä on valtavasti samoja mielenkiinnon kohteita ja se on todella hämmentävää. Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta muuta välillämme ei ole tapahtunut - vielä.
Nyt en sitten tiedä, mitä tehdä. Jos omassa suhteessa menisi huonosti, valinta olisi helppo ja ihastuminen antaisi varmasti puhtia eroon, joka olisi tarpeen ja viisasta joka tapauksessa. Nyt ei kuitenkaan ole niin. Mutta tämän uuden miehen kanssa olen löytänyt henkisen yhteyden ja vetovoiman, jollaisesta olen voinut vain haaveilla aiemmin. Minulla on deittailukokemusta ajalta ennen aviomieheeni tutustumista, enkä ole koskaan tuntenut mitään tähän verrattavaa kenenkään kanssa. Jos uskoisin sielunkumppani-höpönlöpöön, väittäisin tavanneeni juuri sellaisen.
Omankin mieheni kanssa jäin aikoinaan suhteeseen lähinnä siksi, että viihdyin hänen seurassaan enkä varsinaisesti koskaan keksinyt syytä erota. Tyydyin aina nuorena niihin miehiin, jotka ylipäänsä tykkäsivät minusta. Oli meilläkin mieheni kanssa alkuhuumamme, ihastumisen ja rakastumisen huuma, joka tuntui syvällä sydänpohjia myöten, mutta tällaista sielujen sympatiaa ei koskaan ollut. On kuin olisin tuntenut tämän toisen miehen jo koko ikäni, vaikka olemme tunteneet vain hetken. Me olemme hyvin samanlaisia ja ymmärrämme toisiamme ihan käsittämättömällä tavalla. Jotain erityistä tässä on.
En ole hyppäämässä sivusuhteeseen tämän miehen kanssa enkä hylkäämässä perhettäni lemmenhuumassa. Tiedän, että hormonit laittavat pään sekaisin ja tämä uusi mies on todennäköisesti jollain tavalla ärsyttävä ja puutteellinen joka tapauksessa. Kaiken lisäksi suhde olisi mahdoton myös muista syistä. Silti sattuu sydämeen ajatella, että minun täytyy päästää hänestä irti ja tavallaan vain tyytyä suhteeseen aviomieheni kanssa, niin ihana ja rakas kuin hän onkin.
Onko muilla ollut vastaavia kokemuksia? Miten selvisitte?
Kommentit (64)
Vierailija kirjoitti:
Ap ja muutama keskustelija puhuvat mielestäni hyvin tästä vaikeasta aiheesta. Eihän se ole pettämistä, jos miettii tunteitaan ja vaihtoehtojaan. Mutta palstalla ollaan niin tuomitsevia näissä tapauksissa aivan heti. Se on jotain pelkoa oman parisuhteen puolesta, ajatellaan, ettei minulle tai miehelleni voisi koskaan käydä noin koska olemme uskollisia ja moraalisia ihmisiä. Silti puolet avioliitoista päättyy eroon. Väitän, että näin ei tapahtuisi jos ihmiset olisivat rehellisempiä näistä vaikeista tuntemuksista ja niiden tunteminen olisi kulttuurisesti hyväksyttyä ilman tuomitsevan kanalauman kotkotusta.
No ehkä olen sitten kanalauma. Mutta tunnen muutaman naisen, jotka ovat herkkiä ihastumaan ja rakastuvatkin useasti niin syvästi, että tekevät ihan päättömiä tekoja. Koko ajan pitää olla mies elämässä, koska yksin eläminen on tyhjää ja turhaa.
En kaakota näille, koska mitä se hyödyttää. He ovat tehneet elämänsä aikana monenlaisia ratkaisuja ja minä olen sitten se, kenelle soitetaan, kun maailma potkii päähän ja uusi ihana intohimoinen rakkaus ei eronnutkaan vaimostaan/ollut tippaakaan kiinnostuneita heistä/paljastui pelimieheksi jne..
Olemme kohta eläkeikäisiä mummeleita ja nämä herkästi ihastuvat ja aina syvästi rakastuvat ovat vuorotellen parisuhteissa ja yksin eronneita etsimässä uutta parisuhdetta.
Siksi voisin ap.lle kirjoittaa, että odottele rauhassa, se tunne menee kyllä ohi. Ettei käy, kuten yhdelle näistä tutuista, että oli varma, että juuri tämä mies on se hänen oikea ja vuodatti koko rakkautensa miehelleen ja sitten tälle toiselle miehelle. Toinen mies oli erittäin tyrmistynyt, koska ei ollut edes ajatellut mitään suhdetta tai edes ihastumista tuttavaani. Oli ollut vain ystävällinen työkaverille, kuten on tapana.
Ja ei, en ole koskaan pelännyt oman suhteeni puolesta. Sitä on kestänyt kohta 40 vuotta. Elämää sekin vain on ollut. On saattanut olla ihastumisia tai sitten ei. Ei kauheasti miehen ihastumiset ole minua kiinnostaneet. Itselläni ei mitään isoja ihastumisia ole koskaan edes ollutkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse tapasin työpaikalla "sen oikean" ennen nykyistä miestäni. Rakastuin syvästi, mutta olin juuri eronnut edellisestä suhteesta ja mies oli kihloissa tahoillaan. Näin viikottain tätä rakkauttani ja vietin elämäni onnellisimmat kuukaudet kun yhden kesän ajan töiden jälkeen kävimme kävelyillä ja koko maailma tuntui hengittävän samaa rytmiä kanssamme. Emme koskaan edes suudelleet, mutta yhteys ja ymmärrys välillämme oli käsinkosketeltavaa. Samalla kuitenkin tajusin että tulevaisuutta hänen kanssaan en saa. Liian eri toiveita elämältä, huonosti yhteensopivia ongelmia kummallakin ja siihen päälle eron aiheuttama draama. Yhteys muuttui sietämättömäksi suruksi jota jouduin kohtaamaan päivittäin töissä. Sitten tapasin mieheni, rakastuin eri tavalla ja vaihdoin työpaikkaa. Kun muutimme ulkomaille katkaisin kaiken yhteydenpidon tähän "toiseen mieheen". Nyt jo 20 vuotta takana tätä avioliittoa mutta ajattelen saavuttamattomatonta rakkauttani edelleenkin aina välillä, ja jos joskus harvoin itken, itken sitä ettemme voi olla yhdessä. Kukaan ei tiedä tästä, ei edes tämä rakkauteni. Jos nyt yhtäkkiä kuolisin niin lapset löytäisivät täynnä surua ja kaipuuta olevat päiväkirjat. Aion polttaa ne kyllä. Mieti vakavasti ja pitkään vaikka olisitte huumassa, kaikki sielunkumppanit eivät ole tarkoitettu pidettäviksi.
Kiva olisi leskellä lukea päiväkirjoja, missä on vuosikymmeniä itketty surua ja rakkautta jotain nuoruudenrakkautta kohtaan ja huomata, että on elänyt lasten äidin kanssa valheessa koko 50vuotta.
Ap ei ole vielä pettänyt miestään. Pelkät tunteet, ihastumiset ja ajatukset toisesta miehestä ei ole mielestäni tuomittavia. Ihastus voi hyvinkin laantua ajan kuluessa. Voi olla että Ap sinulla on oma ikäkriisi menossa itsesi kanssa tai avioliitossasi ei ole asiat kuitenkaan niin mallikkaasti kuin ajattelet.
Been there, done that, not worth it.
Sitä joskus luulee, että rakastuu ja tässä se nyt on. Kunnes lähtee leikkiin ja huomaa jossain vaiheessa ettei olekaan. Enimmäkseen näin käy, jos aiemmassa suhteessa ei ole ongelmia. Niin monta kertaa on nähty, kuultu ja koettu se, että varsinkin lapsiperheessä tai pitkässä suhteessa sokaistuu tasaisen arjen hyvyydelle. Sitä ei enää huomaa, koska se on niin hyvää ja tasaista. Siksi jännän äärellä on niin jännää ja tuntee elävänsä. Mutta kun tekee ison liikun ja kuviossa on lapsia, ehkä isojakin, niin se; jälkeen usein seuraa pudotus. Ja katumus.
Mutta hyppää toki, jos ponnistuttaa. Jokainen kokemus on erilainen. Koskaan ei tiedä mitä itsellä on. Oma kokemus herätti minut ja voin sanoa siitä selvinneensä, ettei koskaan enää edes houkuttele.