Lue keskustelun säännöt.
Mä en ymmärrä riitelyä. Eikö asioista voi keskustella?
Mikä on homman idea? Nostaa adrenaliinitasoa joten siitä saa jotain säväreitä? En tiedä, ei toimi mulla, minusta se tuntuu vain ja ainoastaan pahalta. Joskus voi kinastella mutta mitään karjumisriitoja en suostu käymään kenenkään kanssa, niistä sain tarpeekseni jo lapsuudenperheessä. Minusta aikuisena kuuluu olla sen verran tunnesäätelykykyä ja itsehillintää ettei raivoa päättömästi. Se oleellinen ero kinasteluun on äänen volyymissa ja siinä että kinastelussa on vielä järki mukana ja se on luonteeltaan keskustelevaa, riitely taas ei.
Kommentit (354)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo tuossa aloituksessa sanoitkin "Mä en ymmärrä riitelyä". Etpä näköjään ymmärräkään. Miksi tätä ketjua pitäisi sitten edes jatkaa. Jutut menee vaan harakoille.
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Osaan keskustella asioista, ei minun tarvitse ruveta riitelemään asioista. Jos toinen on eri mieltä asiasta niin en väitä vastaan ja sama toisin päin.
Miten keskustelet asioista, jos sinua kohtaan tehtiin väärin, eikä toinen korjaa asiaa? Mitään riitaa ei tarvita, toinen saa toimia niin väärin kuin huvittaa?
No miten se riita homman ratkaisee? Mikä tuollainen tilanne voi olla?
Etkö ihan oikeasti keksi yhtäkään asiaa, joka pitää puhua läpi ja esim pyytää anteeksi ja sopia, miten jatkossa toimitaan? Missä hiton tyhjiössä te elätte?
Jos asia pitää jokatapauksessa puhua läpi, miksei sitä voi tehdä heti vaan ensin pitää pää punaisena karjua? -eri
No kai sulla joku nollatoleranssi joillekin asioille on. Mites jos oletetaan, että sinä tai kumppanisi/tai molemmat saatte hyvän työtarjouksen eri kaupungeista. Lapsia ei ole.
Molemmilla oma kaveripiiri ja vaikkapa vanhemmatkin samassa kaupungissa.
Mites menee? Mä uskoisin, että asiasta käydään aika kiivassanaistakin keskustelua, eikä hyväntahtoisina vaan hymyillä ja saada sovittua tuosta noin vain. Kumpikaan ei halua antaa periksi, mitä tehdään? Eikö yhtään alkaisi pinna kiristyä?
Ja onhan muitakin vastaavia esimerkkivaihtoehtoja, missä joutuu kovien valintojen eteen. ohis
Auttaako se huutaminen sitten jollain tavalla? Toinen antaa periksi, jos toinen riittävän lujaa karjuu? Tarvitseeko heitellä astioita tms, jotta saa oman tahtonsa läpi? Senkö takia huudetaan, että toinen kyllästyy karjumiseen ja luovuttaa? Kuinka tyytyväinen toinen osapuoli sitten on, että olet huutamalla saanut oman tahtosi läpi?
Jos kumpikaan ei anna periksi eli mitään kompromissiratkaisua ei löydy, silloinhan joko laitetaan lusikat jakoon tai eletään etäsuhteessa. Sori, mutta mä en oikein ymmärrä, mitä muita vaihtoehtoja se huutaminen tuohon toisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai se ole tärkeintä, huudetaanko vai ei. Joissakin ihmissuhteissa riidellään välillä railakkaasti ja sitten taas sovitaan ja kaikki on hyvin. Ja hyvinkin sivistyneet ja kohteliain äänenpainoin käydyt kiistat voivat päättyä välien katkeamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos esim. olisin laittanut ruokaa ja mieheni tulisi kotiin ja alkaisi huutaa, että mitä hirveää p*skaa olen hänen lautaselleen laittanut, niin se ei ois mulle riita. Naurattais vaan, että saa olla urpo nälässä tai nähdä vaivaa omiin ruokiinsa sitten, jos noin kokee. Oishan se toki surullista, mutta ei riita.
No omituisessa suhteessa olet, jos tuolle vain kohauttaisit olkiasi ja jatkaisit vain tyynenä eteenpäin. Useimmille tuo osoittaa kunnioituksen puutetta ja kiittämättömyyttä, mutta sinulle tällaiset asiat eivät ilmeisesti ihmissuhteessa ole kovin tärkeitä.
En ymmärrä, miksi olisi jotenkin jaloa naureskella ja haukkua urpoksi, mutta sitten heti perään myöntää, että olisihan se surullista. Miksi ihmeessä se ei saisi olla surullista nimenomaan siinä tilanteessa ihan avoimesti? Miksi pitää peittää pahaa oloa johonkin nauruun ja piittaamattomuuteen?
Se ei olisi ennenkään tuottanut tulosta.
En ole elänyt vapaaehtoisesti tuollaisessa suhteessa, mutta kiitos äitisuhteeni osaan eläytyä tilanteeseen, jossa joku eläisi siinä (jostain syystä pakosta).Miten niin ei tuota tulosta? Mitä tulosta sen sitten pitäisi tuottaa ja miten sitä tulosta sitten syntyy tuolla naureskelulla ja peittelyllä? Mitä häviät, jos sen naurun sijasta olet ihan aidosti vain surullinen?
Tietenkin sitä tulosta, ettei loukkaa jos on laitettu ruokaa. Ja miksi olisin surullinen, jos toinen ei arvosta hyvää elettä? Hänhän se siitä tulee elämässään kärsimään, en minä. (Itse siis jättäisin tuollaisen tyypin mutta lapsena se ei ollut mahdollista). Paljon mieluummin olen hyvällä tuulella.
Kysytkö tosissasi? Oletko robotti? Jos et ymmärrä, miksi tuollaisesta moni tulisi surulliseksi, miksi sitten ylipäätään jättäisit tämän tyypin? Kyllä sinäkin tajuat, että tuo on huonoa käytöstä ja se loukkaa ja tuntuu pahalta. Jostain syystä et nyt vain halua /pysty sitä myöntämään. Tässä juuri kiteytyy tämä riitelemättömyyden ydin. On ihan ok loukkaantua. On ihan ok olla surullinen. Tuokin kertoo jotain, että se pitää peittää ja esittää hämmästynyttä (miksi muka olisin surullinen). On pitänyt kasvattaa kova kuori jostain syystä.
Miksi olisi hyvä, että antaisi sen loukata? Esimerkissä oli tilanne, jossa henkilö ei pääse toisesta eroon. Toivottavasti hypoteettista, mutta itse olen elänyt äidin kanssa, josta ei päässyt eroon, vaikka hän satuttikin minua, ja olen ymmärtänyt, että moni elää aikuisenakin sellaisisa suhteissa, joissa toinen ei osaa olla loukkaamatta.
Miksi ihmeessä siitä PITÄÄ pahoittaa mielensä? Eikö ole hienompaa, jos oma hyvä fiilis ei ole toisen mielipiteistä riippuvainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo tuossa aloituksessa sanoitkin "Mä en ymmärrä riitelyä". Etpä näköjään ymmärräkään. Miksi tätä ketjua pitäisi sitten edes jatkaa. Jutut menee vaan harakoille.
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Osaan keskustella asioista, ei minun tarvitse ruveta riitelemään asioista. Jos toinen on eri mieltä asiasta niin en väitä vastaan ja sama toisin päin.
Miten keskustelet asioista, jos sinua kohtaan tehtiin väärin, eikä toinen korjaa asiaa? Mitään riitaa ei tarvita, toinen saa toimia niin väärin kuin huvittaa?
No miten se riita homman ratkaisee? Mikä tuollainen tilanne voi olla?
Etkö ihan oikeasti keksi yhtäkään asiaa, joka pitää puhua läpi ja esim pyytää anteeksi ja sopia, miten jatkossa toimitaan? Missä hiton tyhjiössä te elätte?
Jos asia pitää jokatapauksessa puhua läpi, miksei sitä voi tehdä heti vaan ensin pitää pää punaisena karjua? -eri
No kai sulla joku nollatoleranssi joillekin asioille on. Mites jos oletetaan, että sinä tai kumppanisi/tai molemmat saatte hyvän työtarjouksen eri kaupungeista. Lapsia ei ole.
Molemmilla oma kaveripiiri ja vaikkapa vanhemmatkin samassa kaupungissa.
Mites menee? Mä uskoisin, että asiasta käydään aika kiivassanaistakin keskustelua, eikä hyväntahtoisina vaan hymyillä ja saada sovittua tuosta noin vain. Kumpikaan ei halua antaa periksi, mitä tehdään? Eikö yhtään alkaisi pinna kiristyä?
Ja onhan muitakin vastaavia esimerkkivaihtoehtoja, missä joutuu kovien valintojen eteen. ohis
Nollatoleranssi? :D Kenellä on nollatoleranssi sille, että puoliso saa samaan aikaan hyvän työtarjouksen kuin itse? :DDDD
Mitä se huutaminen asiassa auttaa? ??????? Aika itsekäs on, jos siinä alkaa huutaa. Mä huudan, jos minua kohtaan tehdään väärin, eikä asiaa huomauttamisista huolimatta pahoitella, eikä korjata. En, jos jollain toisellakin on tarpeita itseni ohella.
Entä kun toinen ei puhu mitään.
On täysin hiljaa. Päiväkausia.
Joka hetkessä.
Ihan sama jos itken, puhun, kysyn, kuuntelisin, huudan, raivoan tai olen itse vain hiljaa odotellen toiselta edes sanaa.
Sitä ei tule.
Ihmissuhde kestänyt jo vuosia ja aina, ihan aina joka tilanteessa sama käyttäytyminen.
Menee järki.
On aiemmissakin liitossaan käyttäytynyt samoin. Kaikki ongelmat ja ristiriidat päätyvät puhumattomuuteen.
Olen ihan loppu vaikka rakastan mielettömästi.
Yksin ei voi asioita käsitellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myyys kirjoitti:
Entä kun toinen ei puhu mitään.
On täysin hiljaa. Päiväkausia.
Joka hetkessä.
Ihan sama jos itken, puhun, kysyn, kuuntelisin, huudan, raivoan tai olen itse vain hiljaa odotellen toiselta edes sanaa.
Sitä ei tule.
Ihmissuhde kestänyt jo vuosia ja aina, ihan aina joka tilanteessa sama käyttäytyminen.
Menee järki.
On aiemmissakin liitossaan käyttäytynyt samoin. Kaikki ongelmat ja ristiriidat päätyvät puhumattomuuteen.
Olen ihan loppu vaikka rakastan mielettömästi.
Yksin ei voi asioita käsitellä.
Jos päiväkausia on puhumatta niin se on yhtä epäkypsää kuin huutaminen päin naamaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo tuossa aloituksessa sanoitkin "Mä en ymmärrä riitelyä". Etpä näköjään ymmärräkään. Miksi tätä ketjua pitäisi sitten edes jatkaa. Jutut menee vaan harakoille.
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Osaan keskustella asioista, ei minun tarvitse ruveta riitelemään asioista. Jos toinen on eri mieltä asiasta niin en väitä vastaan ja sama toisin päin.
Miten keskustelet asioista, jos sinua kohtaan tehtiin väärin, eikä toinen korjaa asiaa? Mitään riitaa ei tarvita, toinen saa toimia niin väärin kuin huvittaa?
No miten se riita homman ratkaisee? Mikä tuollainen tilanne voi olla?
Etkö ihan oikeasti keksi yhtäkään asiaa, joka pitää puhua läpi ja esim pyytää anteeksi ja sopia, miten jatkossa toimitaan? Missä hiton tyhjiössä te elätte?
Jos asia pitää jokatapauksessa puhua läpi, miksei sitä voi tehdä heti vaan ensin pitää pää punaisena karjua? -eri
No kai sulla joku nollatoleranssi joillekin asioille on. Mites jos oletetaan, että sinä tai kumppanisi/tai molemmat saatte hyvän työtarjouksen eri kaupungeista. Lapsia ei ole.
Molemmilla oma kaveripiiri ja vaikkapa vanhemmatkin samassa kaupungissa.
Mites menee? Mä uskoisin, että asiasta käydään aika kiivassanaistakin keskustelua, eikä hyväntahtoisina vaan hymyillä ja saada sovittua tuosta noin vain. Kumpikaan ei halua antaa periksi, mitä tehdään? Eikö yhtään alkaisi pinna kiristyä?
Ja onhan muitakin vastaavia esimerkkivaihtoehtoja, missä joutuu kovien valintojen eteen. ohis
Auttaako se huutaminen sitten jollain tavalla? Toinen antaa periksi, jos toinen riittävän lujaa karjuu? Tarvitseeko heitellä astioita tms, jotta saa oman tahtonsa läpi? Senkö takia huudetaan, että toinen kyllästyy karjumiseen ja luovuttaa? Kuinka tyytyväinen toinen osapuoli sitten on, että olet huutamalla saanut oman tahtosi läpi?
Jos kumpikaan ei anna periksi eli mitään kompromissiratkaisua ei löydy, silloinhan joko laitetaan lusikat jakoon tai eletään etäsuhteessa. Sori, mutta mä en oikein ymmärrä, mitä muita vaihtoehtoja se huutaminen tuohon toisi.
No en tarkoittanut, että revitään silmät päästä ja lopuksi kiskaistaan puukko silmään. Tarkoitus oli kysyä, että onko ihan oikeasti totta, että pystyy ihan joka tilanteessa kumppanin kanssa söpösti istumaan ja keskustelemaan viilipyttymäisen rennosti ja täysin tuskastumatta.
Mutta koska ratkaisu on lusikat jakoon, niin eipä siinä tarvitsekaan enää mitään sen kummempaa filosofiaa.
Onko mitään mikä ärsyttää niin, että kiukku kasvaa ja tulee sanottua ikävästi. Kyllä jokaisella joku raja tai kipupiste tulee vastaan. Ihan ystävälliseen henkeen kysyn, ei tarvitse sen kummemmin miettiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinkertaiset riitelee, niknhän se menee. Älykkäät menestyjät luovii, sopii, kiertää, vaikuttaa taustalta jne ja saa haluamansa:)
Vierailija kirjoitti:
Yksinkertaiset riitelee, niknhän se menee. Älykkäät menestyjät luovii, sopii, kiertää, vaikuttaa taustalta jne ja saa haluamansa:)
Avioerotilastot kertovat aika korutonta tarinaa. Ja taitaa olla täysin statuksesta riippumatonta. Yhtä lailla wt-porukat tekevät ahkerasti lapsia aina eri kumppaneille kuin rikkaat luovijatkin vaihtavat niitä. Jälkimmäiset eivät fiksuuttaan kuitenkaan heti parin viikon tuttavuuden jälkeen odota perheenlisäystä.
Vai tarkoitatko esim. yritysmaailmaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myyys kirjoitti:
Entä kun toinen ei puhu mitään.
On täysin hiljaa. Päiväkausia.
Joka hetkessä.
Ihan sama jos itken, puhun, kysyn, kuuntelisin, huudan, raivoan tai olen itse vain hiljaa odotellen toiselta edes sanaa.
Sitä ei tule.
Ihmissuhde kestänyt jo vuosia ja aina, ihan aina joka tilanteessa sama käyttäytyminen.
Menee järki.
On aiemmissakin liitossaan käyttäytynyt samoin. Kaikki ongelmat ja ristiriidat päätyvät puhumattomuuteen.
Olen ihan loppu vaikka rakastan mielettömästi.
Yksin ei voi asioita käsitellä.
Juuri tällaisen käytöksen takia (+ miehen pettäminen) minä otin eron. Mies ei vaan kyennyt puhumaan asioista, pakeni paikalta aina kun vaikeista asioista olisi pitänyt puhua, vältteli, piti mykkäkoulua ja saattoi pahimmillaan karata päiviksi johonkin eikä ilmoittanut mitään itsestään. Lopulta ihan todella väsyin. Yritin ensin puhua nätisti, auttaa häntä keskustelemaan, lähestyä erilaisilla tavoilla ja lopulta huusin kun hermo meni, mutta mikään ei auttanut. Todella yksin ei voi asioita käsitellä, ja jos toinen ei vain ole kykenevä puhumaan mistään säätä vakavammasta, on ehkä hyvä erota.
Ollaan oltu kohta kymmenen vuotta naimisissa eikä vielä ole tarvinnut riidellä mistään. Siis ei huutoa tai taistelua, mykkäkoulua, nalkuttanista tai mitään muutakaan versiota riitelystä. Ehkä meidän elämä on vaan niin helppoa (ei ole) tai sitten ei vaan olla riiteleviä ihmisiä. Meistä kumpikaan ei edes sietäisi puolisoa joka huutaa. Näin on hyvä olla.
En riitele kyllä muidenkaan kanssa. Joskus äidille korotan ääntä hieman jos ei vaan lopeta vääntämistään. Hän on persoona joka yrittää vääntää väkisin riidan jos muuten on liian hiljaiseloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo tuossa aloituksessa sanoitkin "Mä en ymmärrä riitelyä". Etpä näköjään ymmärräkään. Miksi tätä ketjua pitäisi sitten edes jatkaa. Jutut menee vaan harakoille.
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Osaan keskustella asioista, ei minun tarvitse ruveta riitelemään asioista. Jos toinen on eri mieltä asiasta niin en väitä vastaan ja sama toisin päin.
Miten keskustelet asioista, jos sinua kohtaan tehtiin väärin, eikä toinen korjaa asiaa? Mitään riitaa ei tarvita, toinen saa toimia niin väärin kuin huvittaa?
No miten se riita homman ratkaisee? Mikä tuollainen tilanne voi olla?
Etkö ihan oikeasti keksi yhtäkään asiaa, joka pitää puhua läpi ja esim pyytää anteeksi ja sopia, miten jatkossa toimitaan? Missä hiton tyhjiössä te elätte?
Jos asia pitää jokatapauksessa puhua läpi, miksei sitä voi tehdä heti vaan ensin pitää pää punaisena karjua? -eri
Eli kuka on heti pää punaisena karjunut? Kai käsität, että riidellä voidaan ilman karjumistakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo tuossa aloituksessa sanoitkin "Mä en ymmärrä riitelyä". Etpä näköjään ymmärräkään. Miksi tätä ketjua pitäisi sitten edes jatkaa. Jutut menee vaan harakoille.
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Osaan keskustella asioista, ei minun tarvitse ruveta riitelemään asioista. Jos toinen on eri mieltä asiasta niin en väitä vastaan ja sama toisin päin.
Miten keskustelet asioista, jos sinua kohtaan tehtiin väärin, eikä toinen korjaa asiaa? Mitään riitaa ei tarvita, toinen saa toimia niin väärin kuin huvittaa?
No miten se riita homman ratkaisee? Mikä tuollainen tilanne voi olla?
Etkö ihan oikeasti keksi yhtäkään asiaa, joka pitää puhua läpi ja esim pyytää anteeksi ja sopia, miten jatkossa toimitaan? Missä hiton tyhjiössä te elätte?
Jos asia pitää jokatapauksessa puhua läpi, miksei sitä voi tehdä heti vaan ensin pitää pää punaisena karjua? -eri
No kai sulla joku nollatoleranssi joillekin asioille on. Mites jos oletetaan, että sinä tai kumppanisi/tai molemmat saatte hyvän työtarjouksen eri kaupungeista. Lapsia ei ole.
Molemmilla oma kaveripiiri ja vaikkapa vanhemmatkin samassa kaupungissa.
Mites menee? Mä uskoisin, että asiasta käydään aika kiivassanaistakin keskustelua, eikä hyväntahtoisina vaan hymyillä ja saada sovittua tuosta noin vain. Kumpikaan ei halua antaa periksi, mitä tehdään? Eikö yhtään alkaisi pinna kiristyä?
Ja onhan muitakin vastaavia esimerkkivaihtoehtoja, missä joutuu kovien valintojen eteen. ohis
No tuota... minulla oli oma hyvä työpaikka. Mies sai loistotarjouksen toisesta maasta. Lapsia oli. Se tarkoitti sitä, että minun olisi pakko jäädä kotiin ulkomaan komennuksen aikana. Tai jäädä Suomeen ja hoitaa lapset yksin työni ohessa. Tai miehen jäädä Suomeen ja hylätä loistava tarjous.
Arvaa riideltiinkö? No ei. Asia keskusteltiin perusteellisesti, laitettiin vaakakuppiin eri puolille plussat ja miinukset. Ei tarvinnut ääntä korottaa. Minä lähdin miehen matkaan ulkomaille lasten kanssa. Ei tarvinnut katua.
Nollatoleranssi minulla olisi väkivaltaan. Tuskin silloinkaan huutaisin, paitsi tietysti kivusta, jos päälle käytäisiin, mutta silloin se myös olisi viimeinen kerta ja lähtisin ovesta ulos enkä palaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ihan sama kuin ap:lla. Karjuminen lähinnä ahdistaa, sitä tehtiin paljon lapsuudenkodissani ja sain siitä tarpeekseni siellä. Kyllähän me miehen kanssa loukkaannutaan toisillemme ja vähän kinastellaan, ja minä varsinkin saatan välillä mököttää. Mutta mieheni on hyvin rauhallinen ja rationaalinen, eikä hänkään pidä riitelystä, ja niinpä selvitämmekin erimielisyydet puhumalla. Huutamiseen ei ole ikinä ollut tarvetta.
Tuli tästä joskus puhetta erään kaverin kanssa, ja hän sanoi vähättelevästi, ettei se ole parisuhde eikä mikään missä ei välillä karjuta ja paiskota tavaroita. Kuulemma se puhdistaa ilmaa paremmin kuin mikään. Minusta kuulostaa lähinnä huolestuttavalta - lapset ja teinit voivat käyttäytyä noin, aikuisten ei luulisi tarvitsevan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos esim. olisin laittanut ruokaa ja mieheni tulisi kotiin ja alkaisi huutaa, että mitä hirveää p*skaa olen hänen lautaselleen laittanut, niin se ei ois mulle riita. Naurattais vaan, että saa olla urpo nälässä tai nähdä vaivaa omiin ruokiinsa sitten, jos noin kokee. Oishan se toki surullista, mutta ei riita.
No omituisessa suhteessa olet, jos tuolle vain kohauttaisit olkiasi ja jatkaisit vain tyynenä eteenpäin. Useimmille tuo osoittaa kunnioituksen puutetta ja kiittämättömyyttä, mutta sinulle tällaiset asiat eivät ilmeisesti ihmissuhteessa ole kovin tärkeitä.
En ymmärrä, miksi olisi jotenkin jaloa naureskella ja haukkua urpoksi, mutta sitten heti perään myöntää, että olisihan se surullista. Miksi ihmeessä se ei saisi olla surullista nimenomaan siinä tilanteessa ihan avoimesti? Miksi pitää peittää pahaa oloa johonkin nauruun ja piittaamattomuuteen?
Se ei olisi ennenkään tuottanut tulosta.
En ole elänyt vapaaehtoisesti tuollaisessa suhteessa, mutta kiitos äitisuhteeni osaan eläytyä tilanteeseen, jossa joku eläisi siinä (jostain syystä pakosta).Miten niin ei tuota tulosta? Mitä tulosta sen sitten pitäisi tuottaa ja miten sitä tulosta sitten syntyy tuolla naureskelulla ja peittelyllä? Mitä häviät, jos sen naurun sijasta olet ihan aidosti vain surullinen?
Tietenkin sitä tulosta, ettei loukkaa jos on laitettu ruokaa. Ja miksi olisin surullinen, jos toinen ei arvosta hyvää elettä? Hänhän se siitä tulee elämässään kärsimään, en minä. (Itse siis jättäisin tuollaisen tyypin mutta lapsena se ei ollut mahdollista). Paljon mieluummin olen hyvällä tuulella.
Kysytkö tosissasi? Oletko robotti? Jos et ymmärrä, miksi tuollaisesta moni tulisi surulliseksi, miksi sitten ylipäätään jättäisit tämän tyypin? Kyllä sinäkin tajuat, että tuo on huonoa käytöstä ja se loukkaa ja tuntuu pahalta. Jostain syystä et nyt vain halua /pysty sitä myöntämään. Tässä juuri kiteytyy tämä riitelemättömyyden ydin. On ihan ok loukkaantua. On ihan ok olla surullinen. Tuokin kertoo jotain, että se pitää peittää ja esittää hämmästynyttä (miksi muka olisin surullinen). On pitänyt kasvattaa kova kuori jostain syystä.
Miksi olisi hyvä, että antaisi sen loukata? Esimerkissä oli tilanne, jossa henkilö ei pääse toisesta eroon. Toivottavasti hypoteettista, mutta itse olen elänyt äidin kanssa, josta ei päässyt eroon, vaikka hän satuttikin minua, ja olen ymmärtänyt, että moni elää aikuisenakin sellaisisa suhteissa, joissa toinen ei osaa olla loukkaamatta.
Miksi ihmeessä siitä PITÄÄ pahoittaa mielensä? Eikö ole hienompaa, jos oma hyvä fiilis ei ole toisen mielipiteistä riippuvainen?
Koska yleensä parisuhteeseen ja muihin läheisiin suhteisiin suhtaudutaan sellaisella luottamuksella, että tulee samalla myös haavoittuvaksi. Et voi saada oikeasti läheistä suhdetta ellet laita itseäsi tunnepuolella likoon siten, että toinen pystyy myös loukkaamaan. Mitä ihmettä teet parisuhteella, jossa toisen loukkaus ei tunnu miltään? Ei kukaan sano, että on pakko pahoittaa mielensä vaan että se on ihmiselle erittäin tyypillistä. Tokihan siinä voi järkeillä, ettei ole järkeä tunteilla, mutta ei ne tunteet pelkästään järkeilemällä poistu.
Uskomatonta, että tällaista pitää edes selittää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten jo tuossa aloituksessa sanoitkin "Mä en ymmärrä riitelyä". Etpä näköjään ymmärräkään. Miksi tätä ketjua pitäisi sitten edes jatkaa. Jutut menee vaan harakoille.
Olen ap:n kanssa samaa mieltä. Osaan keskustella asioista, ei minun tarvitse ruveta riitelemään asioista. Jos toinen on eri mieltä asiasta niin en väitä vastaan ja sama toisin päin.
Miten keskustelet asioista, jos sinua kohtaan tehtiin väärin, eikä toinen korjaa asiaa? Mitään riitaa ei tarvita, toinen saa toimia niin väärin kuin huvittaa?
No miten se riita homman ratkaisee? Mikä tuollainen tilanne voi olla?
Etkö ihan oikeasti keksi yhtäkään asiaa, joka pitää puhua läpi ja esim pyytää anteeksi ja sopia, miten jatkossa toimitaan? Missä hiton tyhjiössä te elätte?
Jos asia pitää jokatapauksessa puhua läpi, miksei sitä voi tehdä heti vaan ensin pitää pää punaisena karjua? -eri
No kai sulla joku nollatoleranssi joillekin asioille on. Mites jos oletetaan, että sinä tai kumppanisi/tai molemmat saatte hyvän työtarjouksen eri kaupungeista. Lapsia ei ole.
Molemmilla oma kaveripiiri ja vaikkapa vanhemmatkin samassa kaupungissa.
Mites menee? Mä uskoisin, että asiasta käydään aika kiivassanaistakin keskustelua, eikä hyväntahtoisina vaan hymyillä ja saada sovittua tuosta noin vain. Kumpikaan ei halua antaa periksi, mitä tehdään? Eikö yhtään alkaisi pinna kiristyä?
Ja onhan muitakin vastaavia esimerkkivaihtoehtoja, missä joutuu kovien valintojen eteen. ohis
No tuota... minulla oli oma hyvä työpaikka. Mies sai loistotarjouksen toisesta maasta. Lapsia oli. Se tarkoitti sitä, että minun olisi pakko jäädä kotiin ulkomaan komennuksen aikana. Tai jäädä Suomeen ja hoitaa lapset yksin työni ohessa. Tai miehen jäädä Suomeen ja hylätä loistava tarjous.
Arvaa riideltiinkö? No ei. Asia keskusteltiin perusteellisesti, laitettiin vaakakuppiin eri puolille plussat ja miinukset. Ei tarvinnut ääntä korottaa. Minä lähdin miehen matkaan ulkomaille lasten kanssa. Ei tarvinnut katua.Nollatoleranssi minulla olisi väkivaltaan. Tuskin silloinkaan huutaisin, paitsi tietysti kivusta, jos päälle käytäisiin, mutta silloin se myös olisi viimeinen kerta ja lähtisin ovesta ulos enkä palaisi.
Oli iso päätös, onneksi kaikki meni hyvin! :) Kiitos kun vastasit.
Vierailija kirjoitti:
Mulla ihan sama kuin ap:lla. Karjuminen lähinnä ahdistaa, sitä tehtiin paljon lapsuudenkodissani ja sain siitä tarpeekseni siellä. Kyllähän me miehen kanssa loukkaannutaan toisillemme ja vähän kinastellaan, ja minä varsinkin saatan välillä mököttää. Mutta mieheni on hyvin rauhallinen ja rationaalinen, eikä hänkään pidä riitelystä, ja niinpä selvitämmekin erimielisyydet puhumalla. Huutamiseen ei ole ikinä ollut tarvetta.
Tuli tästä joskus puhetta erään kaverin kanssa, ja hän sanoi vähättelevästi, ettei se ole parisuhde eikä mikään missä ei välillä karjuta ja paiskota tavaroita. Kuulemma se puhdistaa ilmaa paremmin kuin mikään. Minusta kuulostaa lähinnä huolestuttavalta - lapset ja teinit voivat käyttäytyä noin, aikuisten ei luulisi tarvitsevan.
Kinastelette ja mökötätte, mutta et silti koe, että teillä riidellään. Tiedätkö, että tuo on aika monelle nimenomaan sitä riitelyä? Mistä ihmeestä tulee käsitys, että riitely on jotain huutoa, riehumista ja paiskomista?
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen ei ymmärrä miksi hänen tekemisensä loukkaa ja koittaa vaikkapa viitata tunteilleni tai pyynnölleni kintaalla, niin itse ainakin loukkaannun ja alan huutaa vihaisena.
kannattaisko mennä hoitoon?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos toinen ei ymmärrä miksi hänen tekemisensä loukkaa ja koittaa vaikkapa viitata tunteilleni tai pyynnölleni kintaalla, niin itse ainakin loukkaannun ja alan huutaa vihaisena.
kannattaisko mennä hoitoon?
Jospa yritetään käyttäytyä nätisti ja jätetään nuo diagnoosit tekemättä tai muuten vihjailematta. Varsinkin, kun ei tiedetä kenenkään taustoista mitään. Ja huutaa voi vaikka yksin kaukana asutuksesta. Pääasia, ettei kukaan ole kertonut murha- tai muista väkivaltaisista aikeistaan. eri
No kai sulla joku nollatoleranssi joillekin asioille on. Mites jos oletetaan, että sinä tai kumppanisi/tai molemmat saatte hyvän työtarjouksen eri kaupungeista. Lapsia ei ole.
Molemmilla oma kaveripiiri ja vaikkapa vanhemmatkin samassa kaupungissa.
Mites menee? Mä uskoisin, että asiasta käydään aika kiivassanaistakin keskustelua, eikä hyväntahtoisina vaan hymyillä ja saada sovittua tuosta noin vain. Kumpikaan ei halua antaa periksi, mitä tehdään? Eikö yhtään alkaisi pinna kiristyä?
Ja onhan muitakin vastaavia esimerkkivaihtoehtoja, missä joutuu kovien valintojen eteen. ohis