väsymys

hei. olen kohta 17 vuotta täyttävä tyttö. Halusin tulla kirjoittamaan henkisestä väsymyksestäni jota kukaan ei tunnu huomaavan...tai ehkä huomaavatkin mutta eivät sano mitään.

olin ennen kouluikää melko villi lapsi, ainakin näin äitini ja tarha-tätini ovat minua kuvailleet. tutustuin ihmisiin helposti ja minulla oli aina paljon kavereita (en tosin muista yhdenkään nimeä enää nykyään). isäni oli siihen aikaan mukava mies (jos ei pienia vihan hallinta ongelmia lasketa mukaan).muuten oikein mukava ja hauska mies mutta suvussa periytyvä agressiivisuus näkyi silloin tällöin pää punaisena karjumisena tai äidin hakkaamisena. kerran oli niin kova meno päällä että äiti kiskoi kattolampun irti ja huusi isälleni..seurauksena äiti lentää suurinpiiteen huoneen toiseen päähän ja poskessa on pieni haava ja huuto kilpailu senkun jatkui...itseäni 3 vuotta vanhempi enoni oli paikalla mutta oli niin kauhusta jäykkänä ettei saanut edes suutaan avatuksi...ymmärtäähän sen, mutta se että minä olen pikkutyttönä kahden aikuisen välissä ja yritän puolustaa äitiäni yksin oli jo vähän liikaa. jännityksen seurauksena silloin 4 vuotias pikkuveljeni oksensi voimakkaasti ja naapurissa asuva setäni saapui paikalle. että sellanen tarina se. ja tämän tapauksia kohtauksia jatkui kunnes isäni pisti yrityksen pystyyn ja riidoista tuli ei-niinväkivaltaisia mutta hirveän ahdistavia ja niitä on jatkunut tähän päivään asti.

minä,kuten moni muukin ikäiseni nuori on ollut koulukiusattu. sitä jatkui lähes koko ala-aste elämäni. joskus voimakkaammin joskus hiljattain. syyinä olivat se että olin huomattavasti tukevampi kuin muut luokkani luuviulut ja nimeni jonka jätänkin mainitsematta. sinä aikana irttaannuin voimakkaasti pois ikäisteni joukosta ja viihdyin paljon joko itseäni nuorempien kanssa tai omillani. minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus joten olin harvoin oikeastaan yksinäinen, en kuitenkaan keksinyt mitään mielikuvitus kavereita vaan keksin tarinoita melkein mistä tahansa.minulla oli ollut kuitenkin yksi läheinen ystävä luokallani. hän oli kuulo-jakävely vammainen jonka takia häntäkin kiusattiin aika paljon...en ollut itse häntä koskaan ajatellut mitenkään tavallisesta poikkeavana, mutta sitten alkoi 3 luokka jolloin kuulin muiden luokkani tyttöjen puhuvan hänestä pahaa...minä menin mukaan...ystäväni ei vieläkään tiedä siitä..hän vaihtoi koulua 3 luokan lopulla.... 6 luokalla kiusaaminen oli vähentynyt ja lähes kadonnut kokonaan, vietin enemmän aikaa luokkani tyttöjen kanssa ja nautin siitä omalla tavallani. mutta sitten..saapui elämäni synkin aika...isosiskoni sairastu syöpään... samana talvena rakas 16 vuotias kissamme karkasi....

ennenkuin huomasinkaan olin jo 7 luokalla ja tuntui kuin jotkin kahleet olisivat oistuneet. sain ensimmäisten kuukausien aikana elämäni tärkeimmät ystävät jotka ovat tukenani vielä tänäpäivänäkin. onnea ei kuitenkaan kestänyt kauaa...sillä sairastunut isosiskoni kuoli eräänä perjantai iltana sairaalassa. en ole koskaan itkenyt niin kovaa. kissammekaan ei koskaan palannut kotiin. keväällä otimme koiran pennun se on vielä nykyäänkin aivan ihana hupsu koira. ylä aste meni kuin kuolan sisällä oli hauskaa, oli tylsää, oli ahdistavaa, oli onnellista, oli seurustelua, oli ihmissuhde ongelmia... asioita jotka kuuluvat teinitytön eämään. 8 luokalla äidilläni tuli mittä täyteen ja muutimme pois isän luona; minä, pikkusiskoni ja äiti isä ja pikkuveli jäivät vanhaan kotiin koiran kanssa.

en oikein jaksa selittää kaikkia yksityiskohtia mitä elämässäni tapahtui mutta voin sanoa että sekavaa on ollut. liian paljon kaikkea paskaa on tapahtunut elämässäni liian lyhyessä ajassa...tällä hetkellä..meidän koko perhe on väsynyt....hyvin väsynyt...äitini ei osaa päästää irti isästäni ja itkee lähes joka ilta....isäni on riippuvainen työstään ja muutenvaan kysipää....pikkuveljeni on peliriippuvainen ja ylipainoinen...pikkusiskoni on ihana mutta siitä ei ota välillä selkoa...mummo on alkanu dementikoks ja hourailee kokoajan kuinka pikkusiskoni on kuolleen isosiskomme näköinen... huokaus....

päätin kirjoittaa tänään koska tänään kaikki tuntuu todella väsyttävältä...olen hyvin positiivinen ihminen ja olen koko pienen elämäni hokenut kuinka elämä on ihanaa ja rakastan elämää....nyt minua väsyttää...ja elämä on perseestä. muidenki kavereideni vanhemmat ovat eronneet, mutta jo silloin kun he ovat olleet ihan pienia joten he eivät ymmärrä väsymystäni tai suruani...

olen myös viimeisen 2 vuoden ajan nähnyt outoja unia..kuten että siskoni olisi yhä elossa mutta että hänen pitäisi pysyä piilossa ettei jokin/joku löytäisi häntä, ja olen jo moneen kertaan nähnyt unia että isäni tappaa koko perheeni jonka seurauksena minä tapan unessa isäni..ne ovat kauheita unia..varsinkin siksi että tunnut unessa saavan jonkinlaista mielenrauhaa isäni surmaamisesta...olen myös huomannut että isäni agressiivisuus on periytynyt minulle. olin kerran käydä käsiksi ystävääni kun hän korotti hieman ääntään...löydän itseni usein kuvittelemasta kuinka hakkaan jonkun tai taitan koirilta niskoja poikki....se on pelottavaa..

lopetin tänään lukion...kävin kaksoistutkintoa. mutta nyt olen vain ammattikoulussa. lisäksi tänään minun piti olla taas lohduttamassa itkevää äitiäni.

en halua kuulostaa säälin kerjääjältä, mutta joskus sitä vaan löytää positiivisen itsensä puoliksi hirtettynä omassa sydämmessään. toivot että asiat alkaisivat menemään parempaan suuntaan.....alan olla aika väsynyt...

kitos kun jaksoit lukea tämän viestin loppuun...jos sinulla on samantapainen elämänvaihe päällä kuuntelisin mielelläni.

hyvää yötä