Sain eksän takaisin! Tässä paras vinkki muille!

Ap tässä..

Pääsin vasta nyt koneelle lukemaan kommentteja. Voi että kuinka moni on nyt ymmärtänyt aivan väärin tämän jutun :/. En todellakaan alkanut näytellä jotain seireeniä ja kulkea pitsialusvaatteilla samalla manipuloiden miestäni ympäri vuorokauden :D.

Tavallaan siinä kävi niin, että huomasin kirjan kautta, että minä olin muuttunut. En ollut enää nainen, johon mies rakastui, olin vain ja ainoastaan äiti ja kotiapulainen. Ja aivan omasta tahdostani. Koskaan ei miehen kanssa riidelty juuri mistään, joten mitkään riidatkaan eivät eroamme aiheuttaneet.

Mieheni nimenomaan haluaa olla MINUN kanssani, itse minä olin itseni hukannut ja lakannut olemasta minä. Itseasiassa, kun tajusin eroopn johtaneet syyt tarkemmin, oli jotenkin vaikeaa muistaa kukas minä olinkaan ennen lapsia. Ja jos sitä ei itsekään muista kuka on, mikä elämässä kiinnostaa, ei ole omia juttuja, omia intressejä, niin miten se mieskään voi muistaa. Olen varmaan teidän mielestänne säälittävä, mutta näin oli päässyt käymään. Äidin rooli, koti, perhe, velvollisuudet ja vastuu olivat imaisseet minut kitaansa kokonaan. Piti tavallaan opetella taas olemaan erillinen ja itsenäinen ihminen. Tämä nyt kuulostaa liioitellulta ja ehkä onkin, mutta pääpiirteittäin näin oli päässyt käymään. Haukkukaa vaan säälittäväksi.

Ei minun tarvinut opetella manipuloimaan miestäni ja alkaa pelaamaan jotain likaista peliä, aivopesemään jne. Minun piti opetella olemaan minä taas, keskittyä itseeni, tavata ihan minun omia ystäviäni ja tehdä omia juttujani ja saada taas pilke silmäkulmaan. Ja nyt, kun olen taas löytänyt sen naisen, joka oikeasti olen äitiyteni lisäksi, voin todella hyvin ja olen onnellinen. Onnellisuus tulee oman pään sisältä, ei muiden ihmisten taholta. Minun piti siis oppia myös, että voin olla onnellinen myös vain itseni kanssa, minä ja lapset.

Ei tämä kaikille varmaan toimikaan. Mutta voi sanoa, että rukoileminen, aneleminen, itkeminen, raivoaminen ja tarrautuminen ovat sellaisia asioita, ettei niistä seuraa mitään hyvää erotilanteessa. Mikään noista ei ole houkutteleva piirre. Kokeilin niitä kaikkia onnistumatta, eksä vain loittoni yhä kauemmas joka kerta kun räkä poskella itkin naama turvoksissa ja rukoilin takaisin epätoivoisena. Vielä kauemmas hän loittoni, kun huusin hänelle raivon vallassa, ettei hän VOI tehdä näin lastensa äidille.

Sanokaa mitä sanotte, kyllä olen todella tyytyväinen, että lapsillamme säilyi ehjä koti, löysin taas itseni ja tajusin, miten voin olla hyvä kumppani. Mieheni oli sitä minulle jo aikaisemmin. Hän huomioi minua aina, minä en huomioinut kun lapsemme.

Ap

Ihme porukkaa täällä. Jos ap olisi tullut ruikuttamaan tänne, että miksi miehen rakkaus loppui, niin eipä olisi tullut kannustusta lapsiin ja äitiyteen keskittymiselle. Varmasti olisi tullut ilkeitäkin vastauksia siitä kuinka naisen pitää olla muutakin kuin äiti ja huolehtia itsestään.

Kas, kun jotkut saattaa eksyä matkan varrella ja kokea  sitten herätyksen. Miksi nyt on niin paha, jos mies on onnistunut rakastumaan uudelleen? Miksi siihen silloin kannustetaan, jos joku valittaa rakkauden loppuneen? 

Ap, tsemppiä ja muistathan pysyä itsenäsi jatkossakin!

Hyvä että asianne ovat nyt mallillaan; toivottavasti näin myös jatkuu. Tosiasiahan on että et voi tietää kauanko tämä "huuma" kestää.. kaikki arkistuu ja vasta silloin nähdään, kestääkö tämä liitto todella. Elämässä voi tulla myös sairautta ym. jolloin romantiikka jää sivuun ja toinen on enää vaikkapa omaishoitaja. Itse haluan että puolisoni on rinnallani silloinkin. Sisimmissäni olen kuitenkin se sama nainen johon hän rakastui.

Olen myös kokenut saman. Eli mies palasi luokseni takaisin.

Ensin varmasti sorruin ruikuttamiseen, itkemiseen ja aneluun. Kunnes väsyin, luovutin ja lopetin. Enkä tehnyt tätä sen takia, että nytpä alan vaikeasti tavoiteltavaksi. Halusin vain asennoitua jatkamaan elämääni ilman häntä.

Hän on sanonut, että etääntymällä ja hiljenemällä annoin miehelle tilaa ajatella ja laittaa asioita päässään järjestykseen. Näin ollen hän näki asiat selvemmin ja halusi palata takaisin.

Nyt asiat ovat todella hyvin ja uskon, että olemme toisillemme tarkoitetut, koska olemme niin kovan mankelin läpi menneet, ja yhä yhdessä!! :) Tähän eivät kaikki pysty! :)

Pääsin tästä kaikesta sellaiseen lopputulemaan, että naisen yksin pitää huolehtia avioliiton onnistumisesta, ettei se kultamussukka kyllästy jä lähde lätkimään. Naisen pitää muuttua kaikilta osin, eli esittää jotain roolia, jos tulee kyllästymisen merkkejä. Pelko perseessä tehdä kaikkensa sen luomakunnan kruunun eteen. Mies on vain statisti näytelmässä nimeltä avioliitto.

siis rakastaako se miehesi nyt sinua?

Ok, ymmärrän tuon pointin, että ap - eron uhan alla - ikään kuin tiedostui siitä, miten arki ja parisuhteen ottaminen itsestäänselvyytenä oli häntä muuttanut ja että hän halusi sitten ikään kuin palata itsekseen, naiseksi ja siksi ihmiseksi, johon mies oli aikoinaan rakastanut. Se on hienoa, ja itse uskon, että juuri näin parisuhteessa kuuluukin toimia: pitää huolta myös itsestään ja liiton romanttisesta ja eroottisesta osa-alueesta. Jollekin se voi tarkoittaa pitsihepeneitä ja korkokenkiä, toisille vaikka säännöllistä treffi-iltaa miehen kanssa jossain lätkämatsissa tai olutbaarissa...

Mutta sitä en ymmärrä, missä tässä ap:n yhtälössä on miehen vastuu? Kun mies huomasi tunteittensa kuolleen, hän oli valmis heti lähtemään, vaikka on avioliiton kautta sitouduttu ja lapsiakin yhteistuumin tehty. Miksei mies puhunut asiasta vaimolleen: kertonut tunteiden viilenemisestä ja mahdollisesti syistä (=nainen ei enää ollut se oma itsensä, johon mies rakastui)? Miksei YHDESSÄ yritetty pelastaa liittoa ja herätellä niitä kuolleita tunteita: luettu parisuhdeopuksia ja käyty pariterapiassa ja yritetty molemmat, yhteisellä päätöksellä, muuttaa toimintamalleja ja palata entiseen? Minusta jokainen perheellinen ja aviossa oleva ihminen on tämän YRITYKSEN velkaa perheelleen ja kumppanilleen. Sitten, jos tunteet eivät kaikkien yritystenkään avulla lämpene eikä liitto parane, on ANSAINNUT tiensä pois liitosta; tietää, ettei mitään olisi enää voinut tehdä enempää liiton pelastamiseksi.

Miksi tässä kuviossa ap oli ainoa, joka teki töitä liiton pelastamiseksi, ja eikö se, ap, pelota sinua? Kuten joku ylempänä sanoikin, et sinä voi yksin sitä liittoa vuosien ja vuosikymmenten aikana pystyssä pitää. Eikö sinua harmita, että mies oli valmis luovuttamaan ja sinä ainoa, joka oli valmis muuttumaan ja tekemään töitä liittonne eteen? Mites sitten, kun teille tulee seuraava aviokriisi? Onko mies taas pakkaamassa kamojaan ja sinä mietit yksin, miten tämä tilanne selvitetään?

Ja miksi muuten tämä liiton pelastamisyritys piti tehdä "salaa"? Miksi esimerkiksi piti pelata jotain peliä lopettamalla yhteydenpito ja antamalla miehen ihmetellä sitä jne.? Olen siis sitä mieltä, että liiton eteen täytyy ajoittain tehdä "töitä", mutta minusta niitä "töitä" pitää tehdä avoimesti ja molempien halusta. Keskustellen ja niin, että molemmat tekevät muutoksia. Muuten kysymys ON pelin pelaamisesta ja toisen manipuloinnista. Oletko, ap, kertonut MIEHELLESI tästä ihmeellisestä kirjasta, joka pelasti liittonne?

Palstamamma raivoisasti puolustaa oikeuttaan maata sotanorsuna sohvalla, tukka paskaisena ja puhua vain vauvan vaipoista. Jos mies uskaltaa vihjaista, että olisi kiva jos olisi edelleen kotona se sama hoikka ja ihana nainen kuin alussa, palstamamma huutaa heti, että häntä ei miehet alista, vaan häntä täytyy rakastaa sellaisena kuin hän on.

sitten itketään kun mies vaihtaa nuoremaan ja kauniimpaan

[quote author="Vierailija" time="13.03.2013 klo 08:16"]

Ok, ymmärrän tuon pointin, että ap - eron uhan alla - ikään kuin tiedostui siitä, miten arki ja parisuhteen ottaminen itsestäänselvyytenä oli häntä muuttanut ja että hän halusi sitten ikään kuin palata itsekseen, naiseksi ja siksi ihmiseksi, johon mies oli aikoinaan rakastanut. Se on hienoa, ja itse uskon, että juuri näin parisuhteessa kuuluukin toimia: pitää huolta myös itsestään ja liiton romanttisesta ja eroottisesta osa-alueesta. Jollekin se voi tarkoittaa pitsihepeneitä ja korkokenkiä, toisille vaikka säännöllistä treffi-iltaa miehen kanssa jossain lätkämatsissa tai olutbaarissa...

Mutta sitä en ymmärrä, missä tässä ap:n yhtälössä on miehen vastuu? Kun mies huomasi tunteittensa kuolleen, hän oli valmis heti lähtemään, vaikka on avioliiton kautta sitouduttu ja lapsiakin yhteistuumin tehty. Miksei mies puhunut asiasta vaimolleen: kertonut tunteiden viilenemisestä ja mahdollisesti syistä (=nainen ei enää ollut se oma itsensä, johon mies rakastui)? Miksei YHDESSÄ yritetty pelastaa liittoa ja herätellä niitä kuolleita tunteita: luettu parisuhdeopuksia ja käyty pariterapiassa ja yritetty molemmat, yhteisellä päätöksellä, muuttaa toimintamalleja ja palata entiseen? Minusta jokainen perheellinen ja aviossa oleva ihminen on tämän YRITYKSEN velkaa perheelleen ja kumppanilleen. Sitten, jos tunteet eivät kaikkien yritystenkään avulla lämpene eikä liitto parane, on ANSAINNUT tiensä pois liitosta; tietää, ettei mitään olisi enää voinut tehdä enempää liiton pelastamiseksi.

Miksi tässä kuviossa ap oli ainoa, joka teki töitä liiton pelastamiseksi, ja eikö se, ap, pelota sinua? Kuten joku ylempänä sanoikin, et sinä voi yksin sitä liittoa vuosien ja vuosikymmenten aikana pystyssä pitää. Eikö sinua harmita, että mies oli valmis luovuttamaan ja sinä ainoa, joka oli valmis muuttumaan ja tekemään töitä liittonne eteen? Mites sitten, kun teille tulee seuraava aviokriisi? Onko mies taas pakkaamassa kamojaan ja sinä mietit yksin, miten tämä tilanne selvitetään?

Ja miksi muuten tämä liiton pelastamisyritys piti tehdä "salaa"? Miksi esimerkiksi piti pelata jotain peliä lopettamalla yhteydenpito ja antamalla miehen ihmetellä sitä jne.? Olen siis sitä mieltä, että liiton eteen täytyy ajoittain tehdä "töitä", mutta minusta niitä "töitä" pitää tehdä avoimesti ja molempien halusta. Keskustellen ja niin, että molemmat tekevät muutoksia. Muuten kysymys ON pelin pelaamisesta ja toisen manipuloinnista. Oletko, ap, kertonut MIEHELLESI tästä ihmeellisestä kirjasta, joka pelasti liittonne?

[/quote]

Mietipä sitä, että pitkissä parisuhteissa tulee tilanteita, että miettii lähtemistä ja sitä onko tunteet kuolleet. Veikkaan, että aika moni vuosikymmeniä yhdessä pysynyt pariskunta on tätä kokenut, kerran tai useammin!

Kyllä ap:tä varmasti harmittaa, että mies lähti. Mutta tulevaisuudessa tilanne saattaa olla toisinpäin, että ap lähtee! Mitäs sitten tapahtuu?? Mies tekee kaikkensa pelastaakseen liiton!

Elämä ei ole niin mustavalkoista, että joko-tai! Minkä ikäisiä te oikein olette ja kuinka kauan parisuhteenne on kestäneet?? Hyvänen aika!!

Pitkissä parisuhteissa tulee vaikka mitä tilanteita eteen, ei niitä voi etukäteen allekirjoittaa. Siinä kohtaa sitten mitataan se tahto pelastaa kaikki!

Ei ole ihme, että eroja on niin paljon, jos tahtominen ja yrittäminen on tätä tasoa! Mitä sitten jos joutuu yksin yrittää pelastaa liittoa, tekeekö se ihmisestä jotenkin huonomman?

Itse kannattelin lähes 2 vuotta meidän liittoa, kun mies epäröi. Olemme edelleen onnellisesti yhdessä, eli kannatti, vaikka raskasta olikin!

44: olen 36-vuotias, esiteini-ikäisen äiti ja oma liittoni on kestänyt yli 10 vuotta, kiitos kysymästä. Kriisejäkin on ollut. Myös tilanne, jossa mies oli toinen jalka ovesta ulos (katseli jo asuntoja) on koettu. Silloin minäkin katsoin itseäni tarkkaan peilistä ja tietoisesti muutin toimintamallejani. En kuitenkaan tehnyt sitä "salaa" antaen miehen ihmetellä, että mistä nyt tuulee, vaan ihan yhteisten keskustelujemme perusteella, yrittäen huomioida sen, mistä mies sanoi liitossamme kärsivänsä niin paljon, että harkitsi eroa. Oleellista mielestäni kaikissa liitoissa on kuitenkin nimenomaan avoimuus ja rehellisyys! - Olisi mielenkiintoista tietää, mitä ap:n mies tuumaisi, jos kuulisi ap:n lukeneen tämän kyseisen teoksen ja sen perusteella lopettaneensa yhteyden pidon jne. (tarkoituksena kuitenkin nimenomaan saada mies takaisin). Minusta se on pelaamista ja manipulointia.

Mistä muuten päättelet, että ap:n mies tekisi kaikkensa tulevaisuudessa sellaisessa tilanteessa, jossa ap olisi lähdössä? Kertooko tämä nykyinen tilanne jotenkin muka siitä, että mies olisi kovastikin valmis taistelemaan liiton puolesta? Minusta ei. Ja miksi ylipäätään jotain tehdään vasta, kun toinen on lähdössä? Lähteminen ei mielestäni koskaan saisi olla uhkaus, vaan vasta se lopullinen teko, kun kaikki on jo yritetty. Miettikää nyt lapsiakin perheessä, jossa isä ja äiti ovat säännöllisesti lähtemässä kodista ja liitosta ja tulevat sitten takaisin...

42

Tämä sama taktiikka toimii miehiin yleensä, ei pelkästään eksiin. Vaan esim. salarakkaiden saamiseen kokonaan omaksi. Ruikuttaminen ei auta, vaan mies on laitettava valitsemaan.

[quote author="Vierailija" time="12.03.2013 klo 10:47"]Olen ymmärtänyt todella syytä, miksi mies lähti, kirjan ansiosta siis olen ymmärtänyt.[/quote]Anna kun arvaan: ne ovat sinuun liittyviä syitä. Miehessä sen sijaan ei ollut mitään vikaa.

[quote author="Vierailija" time="12.03.2013 klo 10:47"]Ne keinot, joilla sain miehen takaisin on myös niitä keinoja, joilla liitto pysyy hyvänä ja mies perheessä[/quote]Muutit itseäsi, pienensit itsesi, ja mies tuli takaisin. Kun pidät itsesi pienenä etkä esitä miehelle mitään vaatimuksia, hän pysyy luonasi. Se on se hinta.

Ap, minulle kävi hiukan samoin. Mies lähti. "Ymmärsin", että olin "ajanut hänet pois". Kaduin katkerasti, kun en ollut aikaisemmin tajunnut käytöstäni. Minäkään en ollut mielenkiintoinen tyyppi. Minulla ei ollut koskaan edes mitään kiinnostavaa sanottavaa. Kun minut jätettiin, muutin ja pienensin itseni. Kerroin miehelle muuttuvani. Aioin jatkossa pitää mölyt mahassa ja olla sanomatta mitään vaikkapa siitä, että mies juoksi baareissa joka viikonloppu. Mies palasi.

Ja lähti uudestaan, heti kun oli saanut katseltua uuden tilalleni.

Miehet ovat vain nyt sellaisia, että ne haluavat metsästää ja valloittaa naisensa. Tämä vietti asuu heidän geeniperimässään, se pitäisi meillä naisilla muista.

Minun ystävälläni oli vastaava tilanne muutama vuosi sitten. hän rakasti miestään, mutta miehen mielenkiinto oli sammunut. Samantyyppisillä metodeilla kuin ap:kin, ystäväni sai valloitettua miehensä takaisin. He elävät tällä hetkellä onnellisina yhdessä.

[quote author="Vierailija" time="13.03.2013 klo 08:23"]

Palstamamma raivoisasti puolustaa oikeuttaan maata sotanorsuna sohvalla, tukka paskaisena ja puhua vain vauvan vaipoista. Jos mies uskaltaa vihjaista, että olisi kiva jos olisi edelleen kotona se sama hoikka ja ihana nainen kuin alussa, palstamamma huutaa heti, että häntä ei miehet alista, vaan häntä täytyy rakastaa sellaisena kuin hän on.

sitten itketään kun mies vaihtaa nuoremaan ja kauniimpaan

[/quote]

Näin juuri se menee. Naisen pitää olla nainen miehelleen eikä mikään norsuna makaava äiti. Toki äitikin, mutta nainen miehelleen, edes ajoittain.

minä olen tiennyt tuon jo ilman kirjaakin. Miehet on niin yksinkertaisia, että haluavat aina sen mitä eivät saa. Jos ex ruikuttaa perään, niin se on vaan totaalinen turn off. Mutta jos ex osoittaa jatkavansa elämää ja selviää ilman miestäänkin, niin kyllä muuttuu ääni kellossa. Näin olen minäkin saanut kaikki minut jättäneet harmittelemaan sitä, että jättivät minut. Yhtäkään en ole takaisin ottanut...paitsi yhden, joka on nykyinen mieheni ja lasteni isä.

Täällä moni negatiivinen vastaus johtuu taatusti siitä, että omasta avioliitosta on lähdetty liian helposti. Vaikka eron hetkellä on varmasti tuntunut ettei muuta ratkaisua olekaan, niin sitten ajan myötä nähdään asiat hieman eri perspektiivistä ja ymmärretään, että tilanne olisikin ehkä ollut korjattavissa. Tai ainakin olisi voinut yrittää enemmän. 

Ap, älä välitä soraäänistä. Onnea teille ja hyvää jatkoa.

Mitenkäs ne lapset tässä kuviossa? Onko se nyt niin, että ap joutuu tasapainoilemaan sen välillä että on äiti, vaimo ja itsenäinen ihminen. Miehen siis ei ole tarvinnut muuttua? Ap:n paineetko vaan kasvaa, koska ei kelpaa miehelle kuin tietynlaisena? Hoitaako mies lapsia tasa-arvoisesti? Voisi kuvitella, että pidemmän päälle siihen väsyy, kun joutuu miettimään onko hyvä äiti, entä vaimo ettei mies taas lähde.

[quote author="Vierailija" time="13.03.2013 klo 09:28"]

44: olen 36-vuotias, esiteini-ikäisen äiti ja oma liittoni on kestänyt yli 10 vuotta, kiitos kysymästä. Kriisejäkin on ollut. Myös tilanne, jossa mies oli toinen jalka ovesta ulos (katseli jo asuntoja) on koettu. Silloin minäkin katsoin itseäni tarkkaan peilistä ja tietoisesti muutin toimintamallejani. En kuitenkaan tehnyt sitä "salaa" antaen miehen ihmetellä, että mistä nyt tuulee, vaan ihan yhteisten keskustelujemme perusteella, yrittäen huomioida sen, mistä mies sanoi liitossamme kärsivänsä niin paljon, että harkitsi eroa. Oleellista mielestäni kaikissa liitoissa on kuitenkin nimenomaan avoimuus ja rehellisyys! - Olisi mielenkiintoista tietää, mitä ap:n mies tuumaisi, jos kuulisi ap:n lukeneen tämän kyseisen teoksen ja sen perusteella lopettaneensa yhteyden pidon jne. (tarkoituksena kuitenkin nimenomaan saada mies takaisin). Minusta se on pelaamista ja manipulointia.

Mistä muuten päättelet, että ap:n mies tekisi kaikkensa tulevaisuudessa sellaisessa tilanteessa, jossa ap olisi lähdössä? Kertooko tämä nykyinen tilanne jotenkin muka siitä, että mies olisi kovastikin valmis taistelemaan liiton puolesta? Minusta ei. Ja miksi ylipäätään jotain tehdään vasta, kun toinen on lähdössä? Lähteminen ei mielestäni koskaan saisi olla uhkaus, vaan vasta se lopullinen teko, kun kaikki on jo yritetty. Miettikää nyt lapsiakin perheessä, jossa isä ja äiti ovat säännöllisesti lähtemässä kodista ja liitosta ja tulevat sitten takaisin...

42

[/quote]

Muutama asia, jotka eivät sinunkaan neuvoissasi 42 välttämättä päde: Kaikki ihmiset eivät ratko asoitaan, edes yhteisiä, ensisijaisesti keskustelemalla. Toisille se keskusteleminen on se aino ja oikea tapa, toisen sekin ajaa pois. Kas kummaa, mutta niin erilaisia me olemme! Toiset tarvitsevat omaa tilaa ajatella, ja niinkuin joku jo mainitsikin, niin tuo yhteydenpidon lopettaminen voi olla juuri sitä, mitä toinen tarvitsee: tilaa ajatella itse, tai miten nyt työstääkään, mutta tilaa, rauhaa! Kun tilanne rauhoittuu, voi nähdä sellaista, mitä ei aiemmin ole nähnyt, koska on ollut liian lähellä, tai jotakin häiritsevää on tullut liian silmille. Ehkä sinun miehesi ihmettelisi hiljaisuudesta, että mistä tuulee, mutta sekin on vain yksi tapa reagoida. Jos keskustelu toimii teillä, hyvä, mutta olen myös seurannut useampiakin suhteita, joissa nimenomaan miesten tapa käsitellä asioita tai elää elämää ei ole keskustelu. Ja silloin naisen halu keskustella kaikesta pohjia myöten, voi olla ahdistavaa ja viedä oman tilan tunnun mieheltä. Ja vinkki niille, jotka ovat näin miehestään tunnistaneet, ja haluatte silti keskustella miestenne kanssa: keskustelkaa ilman katsekontaktia, vieretysten, lenkillä tai omia puuhaten tms. Naiselle katsekontakti keskustellessa on usein tärkeä, miehelle se voi olla alitajuisesti jopa uhkaava. Ilman sitä, on helpompi tuoda omat jutut sanallisestkin esille. (näin tutkitusti ja vähän stereotypioidenkin, mutta kokeilkaa ja hämmästykää!) Niinkin erilaisia olemme! 

En ymmärrä, miksi ap:n pitäisi jotenkin "tunnustaa" miehelleen lukeneensa kirjaa ja oppineensa jotakin??!! Pitäisikö muutenkin tunnustaa, että enhän mä oikeasti ole tällainen, mutta nyt ymmärrän vaan vähän enemmän, sorry? Kaikkihan toivottavasti kasvamme eteenpäin jatkuvasti, eikös se ole toivottavaa, mikä sitten milloinkin on sysäävänä tai auttavana tekijänä? Eihän sitä paikoilleen ole tarkoitus jäädä: en muutu, en muuta ajatteluanikaan kysymättä sinulta? 

Kyllä siihen äitiyteen voi ikään kuin upota, niin että unohtaa olla MYÖS oma itsensä ja kumppani puolisolleen. Uskon, että ap on ihan oikeasti onnellisempi ja täydempi ihminen (miehestä riippumatta), kun muistaa myös huomioida itsensä. Olla nainen ja ystävä ja eroottinen/romanttinen olento, ei vain äiti ja "kotihirviö". Että sinänsä varmasti tällaisesta elämäntapojen tsekkauksesta olisi hyötyä monelle perhe-elämään jymähtäneelle ihmiselle - ja heidän liitoilleen!

Mutta se tosiaan ihmetyttää ja arveluttaa, miksei mies halunnut yrittää keskustelun ja muutoksen kautta pelastaa liittoa. Miksi miehen ratkaisu oli lähteä ennen kuin muutokselle edes annettiin mahdollisuutta? Ja eikö muka vikaa liiton väljähtymisessä ole aina molemmissa? Eikö miehen pitänyt muuttua ollenkaan? Itseäni varmasti satuttaisi se, että mies oli valmis eroamaan, niin paljon, etten haluaisikaan enää sitä miestä takaisin. Ajattelisin aina, että minä rakastin enemmän ja olin valmis taistelemaan liiton eteen, mies ei.

Mitä tässä kitistään miehen vastuusta? Eikös se nyt ole niin että kukaan ei voi muuttaa muita kuin itseään. Jos haluat esimerkiksi nyt vaikka pelastaa avioliittosi, niin sinähän muutat omia toimintamallejasi, mietit mitä SINÄ voit tehdä. Et voi pättää toisen puolesta mitä hänen täytyy tehdä ja jäädä odottelemaan sitä.

Peiliin katsominen ja omien toimintamallien muuttaminen ei tarkoita mitään itsensä pienentämistä ja miehen miellyttämistä, vaan omien, vahingollisten tapojen korjaamista ja itsestä huolehtimista, esimerkiksi. Sellaisia juttuja jotka koituvat myös minun itseni hyväksi siitä huolimatta pelastuiko avioliitto vai ei. Tyhmyyttä on jäädä kitisemään sen toisen vastuun perään ja jumittua tähän "olen tällainen ja jos en tällaisena kelpaa niin ei sitten".