Miksi jotkut haluavat viettää elämänsä vapaaehtoisesti ilman kumppania?

Jotkut viihtyy yksin. Oliko tämä oikeasti yllätys jollekin?

Olen merkittävästi onnellisempi ilman puolisoa kuin olin puolison kanssa. 

Koska en juuri usko hyviin parisuhteisiin. Tai uskon, mutta ne ovat hyvin harvassa. Ilo mielin ryhdyn sellaiseen, jos hyvä mies sattuu kohdalle, mutta jos ei, viihdyn paremmin yksin kuin huonossa suhteessa.

Minulla on äärimmäisen realistinen kuva ihmisistä. Esim. monet ystäväni, jotka omien kuvitelmiensa mukaan ovat hyvässä suhteessa, ovat minun silmiini yhdessä esim sovinististen miesten kanssa, mutta nämä naiset vain pitävät sitä jotenkin normaaliina, eivätkä edes ajattele sen olevan huono juttu, vaikka sitten kyllä valittavat siitä juontuvista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen aito introvertti ja viihdyn paremmin kirjojen kuin ihmisten kanssa. En silti ymmärrä miksi joku haluaisi olla lopun ikää yksin sillä tuo on musta kammottava kohtalo. Yksinäisyys on mulle usein epätoivoa ja tuskaista olo tuijottaessa tyhjän kämpän seiniä.

Yksin asuminen ei ole sama asia kuin yksinäisyys!

Olen keskimääräistä itsenäisempi ja vapaudenkaipuisempi luonne, mutta tottakai haluaisin kumppanin jos sopiva tulisi elämääni.

En vaan jaksa etsiä enkä kaipaile parisuhdetta, olen onnellinen näinkin.

Seksin puute tietysti syö naista, mutta senkin kanssa pärjää.

Lapsi minulla jo on (muutaman kuukauden romanssin tuotos), ja haluaisin lisääkin mutten niin paljoa, että sen takia alkaisin väkisillä pariutumaan.

Minusta kumppanuus tulee ensin, sitten lapset.

Ei niin, että otetaan joku kumppaniksi jotta saisi lapsia.

Onneksi on tuo yksi lapsi edes, kun en välttämättä edes tapaa koskaan sopivaa miestä.

Vierailija kirjoitti:

Olen merkittävästi onnellisempi ilman puolisoa kuin olin puolison kanssa. 

Sama. Mulla on muutama pidempi parisuhde ja vaikka miehissä ei ollut vikaa, yhdessä asuminen ei sopinut mulle ollenkaan. Tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa. Mun kotona ei pelata pleikkaa koko päivää, kuunnella huonoa musiikkia tai katsoa urheilun mölinää telkkarista. En myöskään siivoa toisen sotkuja ja miesten kanssa elämä on sellaista lähes aina. Sellaiseen suhteeseen voisin alkaa jossa ei asuta yhdessä eikä muutenkaan nyhjätä jatkuvasti kiinni toisessa. 

Jotenkin särähti korviin tuo että "siinä vaiheessa on jo liian myöhäistä". Haloo, jopa kahdeksankymppiset rakastuvat ja menevät naimisiin. Koskaan ei ole liian myöhäistä löytää kumppania. Ihme provo taas.

Miehet eivät halua olla jakamassa yhtään mitään. Itse toki nyyhkivät, kun joku vaikeus tulee. Naisen tukeminen ei kiinnosta.

En siis halua ketään, jolle olen vain reikä.

Kun ei saa tarpeeksi hyvää kumppania (ja huonoista on jo kokemusta)?

Minulla ei ole kumppania eikä tule. Olen seurustellut monesti, mutta en kyllästyn todella nopeasti, koska oikeanlaista ei löydy.

Olen katsonut parhaaksi jatkaa yksin, koska viihdyn kuitenkin parhaiten näin. En voisi sietää ketään sorkkimassa asioihini ja kotiini ja elämääni. 

Tapa jolla voisin olla jonkinlaatuisessa parisuhteessa olisi se, että molemmat asuisivat visusti omillaan. Kummallakin oma elämä, oma talous ja määräysvalta kodissaan. Tapaamiset silloin kun se molemmille sopii. Ei sitomista, kontrollia, mustasukkaisuutta, ripustautumista. Tällaiseen suhteeseen ei miestä löydy. Sitäpaitsi minulla on aika korkeat kriteerit, esim. ei alkoholistia, ei ihmistä jolta puuttuu terve kunnianhimo. Ei mielenterveysongelmaa. Avarakatseinen ja turvallinen omana itsenään. Hyvä itsetunto.

Ulkonäön suhteen ei suuria vaatimuksia, mutta ei todellakaan mikään seinästä reväisty ja hoitamaton otus. Taloudellisesti olisi oltava omillaan toimeen tuleva, miljonääriä en tavoittele koska elätän itse itseni. Pituus ja hiuksilla tai ilman, sama se. Omaani osuva huumori, positiivinen elämänasenne. Valmis eks tempore juttuihin kuten äkkilähtöihin jonnekin maailmalle jne. 

Siksi minulla ei siis ole kumppania. Ei ole olemassa sellaista joka täyttäsi kriteerini, ja huonompaa en huoli. Erittäin hyvä ja läheinen lapsuudesta asti tuntemani ystävä on. On sisar ja muutama hyvä kaveri. Yksin en ole jos en halua. 

Ihmiset on erilaisia mutta mun mielestä kunnolla toimiva suhde luotettavan ihmisen kans johon on koko sydämestään rakastunut on elämässä ihan parasta😁 itse mä viihdyn yksinkin kyl ja tarviin omaakin tilaa välillä paljon. Sinkkuilussakin on ollut puolensa mutta oon myös tosi seksuaalinen ja irtoseksi randomien kanssa tai mikään pelkkä seksisuhde ei sekään nappais yhtää.

Olen kauhean laiska ja joustamaton ihminen. Kai sellainenkin voi jostain löytyä, joka tämmöistä kestää, niin että sitten voin seurustella, jos niin sattuu. Enpä ole kumminkaan viitsinyt hirveästi lähteä kumppania etsiskelemään eikä tällä sos.kontaktien määrällä ole kovin todennäköistä sellaista tavata.

Tarvitsen omaa rauhaa tai muuten elämä muuttuu sietämättömäksi. Kenenkään ihmisen kanssa en halua asua samassa asunnossa. Koti on kotini, jossa minä määrään, ei kukaan muu. Jos haluan fyysistä seuraa, sitä saa. Jos haluaa keskustella hankalista asioista, mieluummin netissä anonyyminä.

Koska en jaksa etsimällä etsiä kumppania, jonka kanssa olisi kivempaa kuin itsekseni ollessa. Helpointa on yksin. Mutta jos löytyisi tosi nappi tyyppi jostain joskus, tervetuloa. On kokemusta yhdestä hyvin tasapainoisesta parisuhteesta, jossa olin onnellinen. Oli helppo ja hyvä olla. Mutta nyt on hyvä olla yksinkin

Ystäviä ja perhettä voi tavata tarvittaessa. Töissäkun on tosi nastat työkamut.

Mä en oikein edes ymmärrä, miksi kenenkään sinkkuutta ihmetellään tai pidetään valintana?

Eihän se ole mikään valinta! Sopivan ihmisen tapaaminen on ihan tuuripeliä, eikä kaikki tapaa sellaista koskaan.

Luuletko, että se kumppani vain otetaan, jos sitä ei ole? Kuka vain vastaantulija, otetaan vaan, pelkästään siksi että olisi joku, ettei tarvitsisi olla yksin? Vaikkei se ihminen sytyttäisi yhtään?