Lue keskustelun säännöt.
Usein sanotaan, että elämä on elämisen arvoista, mutta onko oikeasti? Mitä mieltä?
09.03.2019 |
Mitä arvoa sillä elämisellä oikeasti on ja kuka sen määrittää? Näin keski-ikäisenä ja väsyneenä työn orjana on pakko kyseenalaistaa ajatus elämän elämisenarvoisuudesta. Kuolleena ei tarvitsisi raataa, katsella typeryyksiä päivästä toiseen, ja ainakin perheellä olisi henkivakuutusrahat törsättävinä. Ja kukapa sen tietää, vaikka olotila jopa paranee kun siirtyy ns. toiselle puolelle.
Kommentit (39)
Jos ei ole tietoa paremmasta, niin silloin kannattaa tyytyä olemassa olevaan. Ja pieni lähdekritiikki kannattaa pitää mielessä, kun kuuntelee vaihtoehtoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku joskus kuvasi asiaa minulle näin:
Elämä imee, ja sitten sitä menee naimisiin sellaisen kanssa, joka ei.
Revi siitä sitten.
Toii fiiilis tulee silloin kun hiiihtolenkillä olet nousssut mäen harjalle kaikkensa antaneeena. Ei se aina niin voi ollla, elämä on vuoristorataa mutta alamäesssä ei tulee ajatellla etttä se olisi ikuista.
Aika kultaa muistot, sanonta ei pidä paikkaansa.
Muistan ikäviäkin juttuja, en silti allekirjoita etteikö ollut elämisen arvoista vaikka ihmiset pitivät vankina omassa asiassaan. Sanoisin vanhempana on onnellisempi koska muut ovat hiukan väsähtäneet opettamiseen.
Kokonaisuutena sanoisin, että olisin voinut jättää tämän elämän väliinkin. On toki hyviä hetkiä ollut, ja osaan mielestäni nauttia pienistä iloista. Mutta jos olisi ollut mahdollisuus kieltäytyä, niin olisin. Eniten elämänhaluun vaikuttaa hankalat ihmissuhteet, joihin en itse koe pystyväni vaikuttamaan. Ei haittaisi yhtään, vaikka arki on rutiineja ja puurtamista, ei edes raha- tai terveyshuolet (niitäkin on), jos vain lähimmät tukisi toisiaan, eikä koko ajan draamailisi ja uhkailisi ties millä. Ja voisihan tämä olla helpompaa, jos en itse olisi näin herkkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen sitä kun mietin tulevaisuutta ja lasten tekemistä... On niin paljon ikäviä asioita. Läheisten tai oma sairastuminen, vanhempien kuolema, muiden läheisten kuolema... Asioita jotka jokainen kokee.
Vierailija kirjoitti:
Suurimman osan aikaa elämä on elämisen arvoista.
Itse olen käynyt niin pohjalla että harkitsin itsemurhaa. Siitä suosta selvittyäni todellakin ymmärsin että aina paskan jälkeen paistaa aurinko. Joten ymmärrän niitä, jotka eivät pääse suosta ylös, siellä ei elämäminen ole elämisen arvoista.
No, minä en ole harkinnut itsemurhaa, mutta haaveilin kuolemasta, kauan sitten.
Kyllähän aina on valoa pimeyden jälkeen, mutta olis kiva, jos se olis rakkauden valoa. Masentaa kun ei vielä keski-ikäisenä ole kokenut molemminpuolista rakkautta. Sitä kyllä, että rakastan ihmistä, joka ei välitä musta. Ja sitä että joku rakastaa mua, muttem minä sitä. Olis ihanaa rakastaa molemmin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos mielenkiintoisista mielipiteistä! Sitä joskus miettii näin sunnuntaiaamuna pääkivuissaan (ei itseaiheutettu), köyhänä ja kaikkien hyväksikäyttämänä, että johtuuko tämä vaan tyhmyydestä, että ei odota tätäkään päivää innolla. Ja huomenna taas töihin, joista saa just ja just niin paljon rahaa, että pakolliset laskut saa maksettua.
Vierailija kirjoitti:
Olen samoilla linjoilla ap:n kanssa. Eläminen on yliarvostettua.
Lainaisin tähän Matti Nykästä " Elämä on ihmisen parasta aikaa"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäis olla jotain kivaa odotettavaa, mutta kun ei ole. Lähin ilon aihe on eläkeikä, johon on aikaa vielä 20 vuotta. Ja eläkettä on odotettavissa alle tonni kuussa, joten vaikka aikaa silloin olisi, ei ole rahaa mihinkään. Noh, ehkä se kuitenkin on elämisen arvoista. Ja kirkkaamman kruunun saa.
Vierailija kirjoitti:
Onko elämä elämisen arvoista - siinäpä kysymys pohdittavaksi.
Kummasti sen kuitenkin huomaa, miten jumalattoman rakas ja tärkeä se on, kun sen on oikeasti menettämässä!
Itselläni kokemus hiuskarvan varassa olosta, kummalle puolen kaatuu. Muutama vuosi sitten sairaalasängyssä jouduin tosiasian eteen että ei voi taata selviänkö enää. Kyllä sen elämänsä arvon tajusi. Kun kukaan ei voinut luvata eikä edes arvata kestääkö elimistöni vai onko tämä nyt loppu. Sitä ajattelee että lääkäri korjaa ja lupaa että selviät, mutta kun sitä ei voitu luvata.
Muistan kun siitä sitten selvisin elämän puolelle, ja otin ensimmäiset kävelyaskeleet sairaalan käytävällä. Olo oli kuin 80-vuotiaalla vanhuksella, tutiseva ja vapiseva ja heikko. Mutta se valtava kiitollisuus! Tämä kokemuksen jälkeen ole todella tajunnut miten arvokas elämä sittenkin on.
On kaikenlaista p-skaa, ja kenellä ei olisi. Aina ei ole kivaa ja mukavaa ja naurua ja tanssia, mutta sittenkin haluan nähdä vielä paljon ja kokea vielä paljon ja ELÄÄ. Elämä ei ole itsestäänselvyys. Se voi ihan oikeasti loppua aika äkkiä ja arvaamatta ja paluuta ei ole. Olet totaalisesti peruuttamattomasti poissa. Minulle elämä on mielettömän arvokas ja kallis lahja.
"
We are going to die, and that makes us the lucky ones
Most people are never going to die because they are never going to be born
The potential people who could have been here in my place
But who will in fact never see the light of day outnumber the sand grains of Sahara
Certainly those unborn ghosts include greater poets than Keats, scientists greater than Newton
We know this because the set of possible people allowed by our DNA
So massively exceeds the set of actual people
In the teeth of those stupefying odds it is you and I, in our ordinariness, that are here
We privileged few, who won the lottery of birth against all odds
How dare we whine at our inevitable return to that prior state
From which the vast majority have never stirred?"
Pistää hieman miettimään. Elän itse elämäntilanteessa, joka on henkisesti ihan mielettömän raskas. Loppua ei tälle elämäntilanteelle näy. Välillä pysähdyn miettimään, että mikä ihmeen järki omassa elämässä on? Tuntuu ihan liian raskaalta taakalta kantaa. Itsemurha ei ole kuitenkaan mikään vaihtoehto. Tulen kuolemaan joka tapauksessa. Katsotaan tämä nyt loppuun. Elämä voi päättyä vaikka huomenna. Raskas elämäntilanne ei tule siis kestämään ikuisesti. Se tulee päättymään viimeistään omaan kuolemaani.
Yritän nauttia niistä pienistä ilon hetkistä joita elämä tarjoaa. Suosittelen samaa muillekin. "Sitkun" ajattelu pitää lopettaa. Nauttikaa nyt. Siitä hyvästä kahvista, pehmeästä sängystä, hyvästä musiikista tms. Mitä ikinä eteen tuleekaan. Mikään ei ole itsestäänselvää. Maailmasta löytää aiheita ihmettelyyn ja uuden oppimiseen.
Masentuneena on vaikea löytää mistään iloa ja tiedän kokemuksesta miten vaikea on joskus löytää apua. Tutkikaa ja lukekaa. Vaihtoehtoja on olemassa ja perinteinen lääkitys ja terapia eivät ole ainoa vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Luoja on antanut elämän kaikille ihmisille. Täällä pahassa maailmassa elämään sisältyy kärsimystä, mutta ei täällä ikuisesti olla.
Minusta on hirveän säälittävää, että ihmisten elämä nojaa tuollaisiin uskonnollisiin mielikuvituksen tuotteisiin. Elämä on tässä ja nyt, kuolema tarkoittaa kaiken loppumista. Elämästä kannattaa nauttia täysillä kun vielä voi.
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan kuullut sanontaa "eläminen on elämisen arvoista" siinä mielessä että se olisi kaikille sitä ja aina. Yleensä niin sanotaan silloin kun kaikki asiat on hyvin elämässä, että nyt on eläminen elämisen arvoista, silloin kun asiat ei ole hyvin, se eläminen ei välttämättä ole elämisen arvoista, mutta siitä arvosta riippumatta on vaan jaksettava eteenpäin siihen asti kun se elämä taas alkaa olla elämisen arvoista.
Sinä et ole ap tainnut oikein ymmärtää mitä tarkoittaa se että eläminen on elämisen arvoista.
Elämä on joku hyvää tai huonoa, tai vaan tavallista, jos on hyvä hetki elämässä se tekee siitä yleisestä elämisestä ylipäätään sen arvoista, jos on pelkkiä vastoinkäymisiä niin eihän se ole sen arvoista että kannattaa elää.
Idea on siinä, että eletään sitä tasapaksua tai jopa kurjaakin elämää siinä toivossa että joku kaunis päivä se palkinto tulee ja silloin se kaikki eläminen on ollut sen arvoista.
Palkintoa ei tule, paha ei saa palkkaansa ja kärsimys ei kirkasta kruunua. Ei kannata jäädä kurjuuteen odottelemaan, että joku pelastaa.
Jokainen voi kuitenkin omalla asenteellaan tehdä elämästään elämisen arvoista pyrkimällä elämään sellaista elämää, josta nauttii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun, ruman, tissittömän ja yksinäisen naisen elämä ei ole. uskon että kauniiden, isotissisten ja seurustelevien naisten elämä on.
Ulkonäkökysymykseen en ota varsinaisesti kantaa, mutta älä luule ettei tissitön kelpaa joillekin miehille.
Eikä sitä omaa ulkonäköä kannata niin vakavasti miettiä, mukava iloinen nainen voi aivan hyvin löytää useampiakin "ottajia." Vastaavasti valittajaa en ainakaan minä kauan katselisi, edes treffeillä.
Äskettäin kuollut Tove Idström kertoi jossain takavuosien lehtihaastattelussa, miten vapauttava oivallus hänelle oli viimein tajuta, että ”Missäs mulle on muka luvattu, että olen ja pysyn onnellisena?”
Tuota yritän pitää mielessä, sekä sitä, että elämä on ainut mikä meillä on. Joko tai: elät ja otat vastaan mitä kohdallesi tulee, tai sitten et vaan ole olemassa. Kumpikin sinänsä ok, mutta itse olen kumminkin ajatellut pysyä kyydissä oman matkani päätepysäkille asti. Yritän ainakin.
Yle Areenasta löytyy hyvä ja rohkaiseva dokkari kiinnostavasta naisesta: Simone Veil, joka teini-ikäisenä joutui Auschwitziin, selviytyi ja sai perheen, kouluttautui ja nousi lopulta Ranskan hallitukseen ja EU-parlamenttiin. Arkistofilmeissä on mainio kohta, jossa äärioikeistolaiset abortin vastustajat huutelevat Veilin (joka ajoi Ranskassa läpi abortin sallivan lainsäädännön) puhetilaisuudessa ja hän kommentoi: ”Minä en teitä pelkää, olen nähnyt paljon pahempaa. Te olette pelkkä köyhän miehen SS.”
Hänellä oli sodan jälkeen siinä ja siinä, että jaksoi jatkaa elämäänsä, mutta jatkoi kuitenkin ja kuoli vasta yli 90-kymppisenä 12 lapsenlapsen isoäitinä ja valtiollisin kunnianosoituksin hautaan saateltiin.
Ihminen on siitä ihmeellinen että meillä on valta vaikuttaa ihan itse pääsääntöisesti lähes kaikkeen mitä elämässämme teemme ja miten sitä haluamme elää. Jos johonkin ei voi vaikuttaa tekemisellään niin ainakin asenteellaan sitten voi itse päättää miten se elämääsi vaikuttaa. Mun mielestä tää elämä on ihan sairaan siistiä! Joka päivä voi tehdä kaikkea kivaa ja etenkin viikonloppuisin kun aikaa on vaikka kuinka paljon.
Ei mulle anna elämä kuin vastuuta, velvollisuutta ja kärsimystä. Ei tarvitse kertoa kuin menevänsä vessaan, niin jo alkaa kiukuttelu. Peilistä katsoo ruma pallo. Liikuntaa voisi tietysti harrastaa, jos ei koko ajan olisi muita asioita niskassa.
Kuinka ollakaan, juuri totesin, että elämä ei ole elämisen arvoista, kun ei ole koskaan kukaan rakastanut. Kauan jaksoin uskoa, että asia muuttuisi, mutta nyt se on ohi. Aloitan kuolinsiivouksen ja kunhan vanhemmasta aika jättää, seuraan perässä.
Onko elämä elämisen arvoista - siinäpä kysymys pohdittavaksi.
Kummasti sen kuitenkin huomaa, miten jumalattoman rakas ja tärkeä se on, kun sen on oikeasti menettämässä!
Itselläni kokemus hiuskarvan varassa olosta, kummalle puolen kaatuu. Muutama vuosi sitten sairaalasängyssä jouduin tosiasian eteen että ei voi taata selviänkö enää. Kyllä sen elämänsä arvon tajusi. Kun kukaan ei voinut luvata eikä edes arvata kestääkö elimistöni vai onko tämä nyt loppu. Sitä ajattelee että lääkäri korjaa ja lupaa että selviät, mutta kun sitä ei voitu luvata.
Muistan kun siitä sitten selvisin elämän puolelle, ja otin ensimmäiset kävelyaskeleet sairaalan käytävällä. Olo oli kuin 80-vuotiaalla vanhuksella, tutiseva ja vapiseva ja heikko. Mutta se valtava kiitollisuus! Tämä kokemuksen jälkeen ole todella tajunnut miten arvokas elämä sittenkin on.
On kaikenlaista p-skaa, ja kenellä ei olisi. Aina ei ole kivaa ja mukavaa ja naurua ja tanssia, mutta sittenkin haluan nähdä vielä paljon ja kokea vielä paljon ja ELÄÄ. Elämä ei ole itsestäänselvyys. Se voi ihan oikeasti loppua aika äkkiä ja arvaamatta ja paluuta ei ole. Olet totaalisesti peruuttamattomasti poissa. Minulle elämä on mielettömän arvokas ja kallis lahja.