Saat lapseltasi takaisin (vain) sen, mitä hänelle annat.

[quote author="Vierailija" time="06.03.2013 klo 10:08"]

Järkyttävää, ettei tytär käynyt katsomassa äitiään sairaalassa!! En tajua.

[/quote]

Niinpä! Täytyy olla jotenkin vinksahtanut äiti-tytär-suhde, jos tytär ei yhtään välitä.

En minäkään usko noin suoraan yhteyteen. Ihmiset ovat erilaisia.

Miksi tyttö ei tullut katsomaan äitiä sairaalaan? Pyysikö äiti edes? 20 vuotias voi hyvin ajatella, että hyvin äiti pärjää ja saa hoitoa, miksi minä sairaalaan menisin, ehtiihän sitä jutella kun palaa takaisin. Jos ei ole itse ollut sairaana ja sairaalassa, ei ehkä osaa kuvitella miten tärkeää läheisen vierailu siellä voi olla.

[quote author="Vierailija" time="07.03.2013 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="06.03.2013 klo 10:08"]

Järkyttävää, ettei tytär käynyt katsomassa äitiään sairaalassa!! En tajua.

[/quote]

Niinpä! Täytyy olla jotenkin vinksahtanut äiti-tytär-suhde, jos tytär ei yhtään välitä.

[/quote]

Jos minä olisin sairaalassa kaksi viikkoa, parikymppinen tyttäreni olisi minusta tosi huolissaan ja kävisi useammankin kerran katsomassa! Ei häntä tarvitsisi pyytää eikä vääntää rautalangasta, että sairaalassa on tapana vierailla.

Kyllä tässä jotain perää on. Tuttavapiirissä on useampikin parikymppinen kotona loisiva ikuisteini, jotka odottavat - ja saavat - täyttä palvelua ilman mitään vastinetta. Vanhemmat valittavat, kärsivät ja väsyvät. Eikä tästä ole kovinkaan montaa vuotta, kun nämä samat vanhemmat olivat sitä mieltä, että ei meidän Mussukalta voi vaatia kotitöihin osallistumista, koska hänellä on pitkät koulupäivät ja paljon läksyjä ja harrastuksia. Tai lasten osallistuminen kotitöihin on "lapsityövoiman" väärinkäyttöä. Tai, ettei Niko-Petterin tarvitse ansaita itse senttiäkään mopoa tai ajokorttia varten. Ja nyt sitten ihmetellään, mikä on, kun Niko-Petteri aina vaan odottaa palvelua. 

No, jos minun äitini olisi sairaalassa, menisin ehkä käymään velvollisuudesta. Huolissani en olisi enkä oikeasti välittäisi juurikaan.

Minuun täsmää täysin se, että annan, mitä olen äidiltäni saanut. Koskaan en ole ajatellut sitä noin, enkä toimi näin kostaakseni, vaan siksi, että minun elämäni pelastus on ollut, että ymmärsin katkaista äitini pois jokapäiväisestä elämästäni.

Mä ainakin kammoan sairaaloita niin paljon, että siellä olen käynyt vain velvollisuuden tunteesta. Mikä ei takuulla tarkoita, ettenkö välittäisi.

Kotona asuvat kakskymppiset on ihan kakaroita vielä, ja itsenäistyminen kesken. Oma äitini kertoi jostain lukeneensa ja koki itsekin asian niin, että murrosiän jälkeinen aika on vaikeinta äidille ja tyttärelle.

Emme aina kyllä saa läheisimmiltä sitä mitä itse annamme takaisin. Esim. voin hoitaa kodin, lapset, ruuan, rakastaa miestäni, helliä häntä ja ottaa hänen tarpeensa huomioon mm. seksuaaalisesti, silti toinen voi olla välinpitämätön, itsekäs, laiska ja itsekeskeinen. Sama juttu lasten kanssa, kaikki ihmiset nyt ei vain ole reiluja tai rakkaudellisia.

Enpä minäkään ole käynyt katsomassa äitiäni sairaalassa. Ensimmäisen kerran kun siellä makasi olin menossa. Ja matkalla tuli puhelu, ettei sinne haluta. Seuraavat kerrat on saanut siellä sitten olla rauhassa. Jos mut sinne tahtoo, pyytäköön.

Mulla on jo oma perhe, omat lapset. Ollut jo vuosia. En odota vanhemmiltani mitään, mutten koe olevani mitään velkaakaan. Olen sisarussarjani vanhin, hoitanut kodin ja sisarukseni vanhempieni tehdessä milloin mitäkin Tärkeitä Asioita. Koen, että olen osani auttamisesta tehnyt jo. Minun puolestani sisarukseni voivat nyt omatoimisesti vanhempiani avustaa, siihen en enää ryhdy. Silti olen täällä ja menen avuksi varmasti pyydettäessä. Mutta pyytää täytyy, jos apuani kaipaa.

En ole katkera, mutten oman perheeni lisäksi jaksa enää huolehtia vanhemmistani. Eivät hekään olleet minua ja murheitani varten, kun minä sitä pienenä tarvitsen, eivät hekään kantaneet vastuuta. Tämä sopii mulle, ja tilanteen korjaamiseksi on syytä aloitteen tulla vanhemmiltani. Hekään eivät ole vanhuksia, vaan työvuosia heilläkin vielä ainakin kymmenen jäljellä.

Mun äiti on melko itsekäs, me lapset saimme tulla toimeen aika pienistä ihan itse. Ehkä joku ei pidä sitä niin pahana kun pienten lasten äiti syventyy kirjaan moneksi tunniksi, lapset leikkivät yksikseen ja kun peloltaan uskaltaa viimein sanoa että äiti mulla on nälkä sieltä tulee vihainen murahdus että "mitä nyt taas!"  Kun koko lapsuus toimii tällä tavalla niin aikuisena olen ajatellut että olkoon rauhassa. En ole kaivannut äitini seuraa koko aikuisikänä kun en sitä saanut lapsenakaan. Nykyään äidit surffailevat koneillaan jota pidän ihan yhtä kamalana dissaamisen muotona kuin lasten jättämisen kokonaan yksin kotiin. Lapset eivät taatusti kaipaa vanhempana näitä vanhempia elämäänsä.

Ilona Rauhalan vastaus on mielestäni hyvä! Viisas psykologi. Aikuisia lapsia hyystätään ihan liian pitkään kotona, vanhemmat kärsivät eikä nuorella itselläänkään varmaan ole kovin kivaa, vaikka palvelu pelaakin ja asuminen on ilmaista.

Viisaasti sanottu, sillä läheinen rakkaudellinen suhde saadaan vain vaivaa näkemällä ja hoivaamalla pikkuista. Tätä voitaisiin kutsua tunnemuistiksi, joka ei petä!

Joskus mietin kun ihmiset valittavat etteivät lapset käy katsomassa tai auttamassa, no siinä voi tietysti olla monenmoista syytä mutta yksi voi olla juuri tämä alusta asti puuttuva rakkaus! Kuka hoivasikaan pikkuistasi tai piti häntä sylissä kun itketti??

Tämä pätee ainakin minun suhteeseeseeni molempiin vanhempiini ja lapsiini. Yh-äitini hoiti minua yksin ja oli läsnä elämässäni, niin minäkin hänen elämässään aina hänen kuolemaansa asti. Isä taas on aina ollut etäinen, enkä käy häntä juurikaan katsomassa. Viihdyin lasteni kanssa, tein lyhennettyä työviikkoa, kun he olivat pieniä ja pidin myöhemminkin pitkät kesälomat jne. Olin paljon lasteni kanssa. Nyt molemmat ovat muuttaneet kotoa, mutta meillä on yhä tiiviit välit ja tapaamme usein.

Toisaalta yksinhuoltajaäidin itsenäisenä tyttärenä kannustin ehkä vähän liikaakin (tai liian varhain?) lapsiani itsenäistymään. Ehkä siksi toinen lähti harjoitteluun ulkomaille ja toinen osti oman asunnon 21-vuotiaana?

Aika monet käyvät katsomassa ikääntyviä vanhempiaan velvollisuudentunnosta. Onko tämä heijastus siitä että vanhemmat hoitivat lapsiaan velvollisuudentunnosta? En oikoisi mutkia noin suoriksi kuin tämä psykologi. Ihmissuhteet ovat muuttuvia ja joustavia ja pelkkä rakkaus ei riitä suhteen ylläpitämiseen.

Hoidettu on ja sylissä pidetty, rakastettu ehdoitta, silti en usko tuohon, että tuo toimii noin.

Järkyttävää, ettei tytär käynyt katsomassa äitiään sairaalassa!! En tajua.

Minä en ole saanut vanhemmiltani läheskään niin paljon kun olen jo heille ehtinyt antaa ja tulen antamaan. Mutta ei ole tapana miettiä menneitä ja katkeroitua, itse voin olla parempi omille lapsilleni, mutten silti vaadi/oleta heidän minua hoitavan kun vanhenen. Omasta tahdostaan toivon heidän sen tekevän..

Pitää varmasti ainakin "karkealla tasolla" paikkansa. Lapsi, joka on saanut rakkautta ja hellyyttä, oppii rakastamaan ja välittämään muista (ainakin paljon suuremmalla todennäköisyydellä kuin lapsi, josta ei ole välitetty).

Toki sitten varmaan ei-rakastavat vanhemmat voivat manipuloida lapsiaan esimerkiksi syyllistämällä tekemään asioita puolestaan, mutta eihän velvollisuudentunnosta tai pakosta tehdyt asiat osoita oikeaa lapsen rakkautta vanhempaansa kohtaan. Eli aitoa rakkautta saa lapseltaan vain ensin antamalla rakkautta.

Olen eri mieltä. Olen saanut jo nyt lapseltani kymmen- tai satakertaisesti sen, mitä olen hänelle antanut. Hän on tuonut niin paljon iloa elämääni.