En enää rakasta vaimoani, mitä teen??

Veikkaus että naimisiinmeno "pilasi" suhteenne ja lapsiarki hoiteli loput. Töissäkin väsyy loppuun jos ei ole vastapainoksi lastenkaitsijoiksi kahdenkeskistä aikaa varten. Ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä, mutta viime kädessä eroaminen ja mahdollisesti oman asunnon hankkiminen voisi olla hyvä vaihtoehto, jos päätätte palata yhteen hoitakaa lapset yhdessä edelleen, mutta älkää eläkö yhteiskunnan odotusten mukaan parisuhdetta vaan miettikää miten voisitte palauttaa jotain hyvää suhteeseenne siitä ajasta kun vielä seurustelitte ja olitte kaksin.

Veikkaan, että ap jättää kertomatta että on olemassa kuitenkin joku, jota kohtaan on tunteita...

Noissa tilanteissa peli on yleensä menetetty. Vaimo on saanut lapset ja omakotitalon, niin parisuhteen voi lopettaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä..

Olen jotenkin ajatellut niinkin, että kyllähän se minun vaimonikin ansaitsisi miehen, joka häntä rakastaa. Tuskin haluaisi elää suhteessa, jossa ei saa vastarakkautta. Meillä on kaikki intimielämä ihan minimissä, hyvä jos halataan joskus. Sänkypuuhia ei todellakaan ole, nuorin nukkuu meidän huoneessa, kun ei mahdu muuallekaan. Juu sohvallakin voisi harrastaa seksiä, mutta entä jos isompi lapsi vaikka tulee huoneestaan vaikka vessaan kesken uniensa.. Ok, myönnän, mielikuvitusta pitäisi laittaa peliin, mutta ei vaan yksinkertaisesti huvita. Luulenpa, ettei edes viisari mulla värähtäisi. Kuulostan nyt todella raukkamaiselta ja idiootilta, tiedän, tiedän..

Kyllä minä tiedän, että pitkässä suhteessa se rakastumisen fiilis laimenee jossain vaiheessa. Mutta kai nyt jotain eroottisia tunteita sentäs pitäisi olla vuosienkin jälkeen, jos eletään onnellisessa parisuhteessa? Vai onko muka normaalia, että seksi loppuu lasten myötä kokonaan? Vielä joku aika sitten yritin tehdä seksialoitteita, mutta vaimo ei lämmennyt kovin, oli väsymystä ym. Ymmärrän toki (ehkä) häntä, lapset ovat valvottaneet ja allergioita on ollut ym rassaavaa. Että kyllä se vaimo kai ihan oikeasti on ollut väsynyt ja tiedän, ettei hän ilkeyttään torpannut yrityksiäni. Tuntuu vaan, että ei hänkään edes yhtään voinut yrittää. Haluaisikohan yrittää jatkossakaan?

Itseeni olen tietysti pettynyt. Olen huomannut itsessäni sellaisia negatiivisia piiretitä, joita toivoisin, ettei minussa olisi. Olen jotenkin luovuttaja, sitoutumiseni taso onkin ehkä heikompi kun ajattelin esim. alttarilla seisoessani. Ahdistaa suunnattomasti tämä tilanne, ja eniten ahdistaa se, että "joutuisin" jäämään tähän kuivaan liittoon loppuiäkseni..

P.S nainen ei tarvitse seksialoitteita. Hän tarvitsee tasavertaisen kumppanin ja taitavan rakastajan. Samassa pakkauksessa.

Mieskö ei tarvitse tuota?

Jahas nyt vasta huomasin että ketjun aloitus on tehty 5 vuotta sitten. Ap on varmaan ratkaisunsa jo aikaa sitten tehnyt ja tuskin enää näitä juttuja lukemassa. Kiinnostavaa olisi toki ollut tietää mihin ratkaisuun päätyi.

Niinkuin joku jo sanoikin, niin ala sinä lähivanhemmaksi.

Älä laske sen varaan, että ”perhekeskeinen” vaimosi hoitaisi lapset ja arjen. Ainakaan loputtomasti.

Useine ne perhekeskeiset, jätetyt naiset, tajuavat jossain vaiheessa myös oman oikeutensa vetää vähän happea ja saada omaa aikaa ja uusi parisuhde ja siihen kahdenkeskeistä aikaa.

Tule sitten töistä kotiin (ajoissa, koska päiväkoti) ja ala siivoamaan, laittamaan ruokaa, pyykkämään, ulkoilemaan, tekemään iltapalaa, pesemään pyllyjä ja hampaita.

Hoitamaan sairaita lapsia ilman unta. Lohduttamaan itkeviä, raivoavia ja syneitä lapsia, joiden perhe ja mieli on hajalla aikansa.

Herää aamulla taas töihin (ajoissa, jotta ehdit katsoa lasten vaatteet, pestä hampaat, tehdä aamupalan ja kuskata kaikki päivähoitoon ja kouluun)

Aloita sama alusta uudelleen. Joka päivä.

Jos olet lohduttoman onneton ja et rakasta vaimoasi tippaakaan, niin eroa. Mutta ota sitten lapset vastuullesi. Ei se arki siitä ainakaan helpota, päin vastoin.

Ja todellakin, se sun uusi ihastus häipyy kyllä.

Tapa se sika!

Voi ap. Minulla ei ole avioliitosta kokemusta, mutta elämän alamäistä sitäkin enemmän. Muutama kuukausi on vielä aika lyhyt aika. Omia tunteitaan kannattaa aina kuunnella, mutta harkiten. Minulla on esimerkiksi nyt huonompi kausi meneillään (työstressiä jne) ja saan jatkuvasti itseni kiinni ajattelemasta, että elämäni on täyttä paskaa. Se ei pidä paikkaansa, vaan elämäni on itse asiassa ihan reilassa, kunhan yleistän tuon hetkellisen ahdistuksen koskemaan myös asioita, joihin se ei liity. Sinuakin suosittelen katsomaan tilannetta mahdollisimman realistisesti. Elämäntilanteesi kuulostaa aika haastavalta, olisikohan se osasyy, miksi avioliittosikin on alkanut jurppia. Sitä joskus kohdistaa tyytymättömyytensä väärään osoitteeseen.

On myös fakta, että lapset tuovat elämään vastuun, joka ei poistu. Ethän haluaisi hätiköidysti rikkoa heiltä perhettä. Monelle eroperheen lapselle se on oikeasti trauma, kun eivät ole lapsena ymmärtäneet, miksi perhe hajoaa ja ahdistuneet sitten asiasta suunnattomasti. Tietenkään iäisyyksiä ei tarvitse kehnossa tilanteessa kärvistellä, mutta kannattaa nyt yrittää kaikkensa ennen lusikan heittämistä nurkkaan.

Voimia taisteluun!