En enää rakasta vaimoani, mitä teen??

Oon pahoillani, mutta en jaksanut lukea kaikkia vastauksia. Luin ekan sivun ja tuntui mammat heti nousevan takajaloilleen, ehkä ketju loppua kohden on muuttunut rakentavampaan suuntaan.

Sellaisen omakohtaisen kokemuksen haluaisin jakaa, kun itse menin todella nuorena naimisiin ja sitten tehtiin tietysti se lapsi jne.. Jossain vaiheessa tosiaan suhteeseen tuli arki vastaan, tuntui ettei mitään tunteita puolisoa kohtaan enää ole. Vaikenin kuin simpukka, tuntui liian vaikealta ja lopulliselta sanoa niitä tunteita ääneen, vaikka päässä se ajatus pyöri koko ajan, että irti tästä on päästävä.
Lopulta pudotin sen pommin ja erohan siitä tuli.

Nyt olen ns. toisella kierroksella ja yllätys yllätys, ei tämä elämä mitään tunteiden ilotulitusta ole tälläkään kertaa. Mutta, nyt kun on ikää enemmän ja olen käyttäny aikaa myös sen pohtimiseen mitä virheitä tuli ensimmäisellä kerralla tehtyä ja yrittänyt ottaa niistä opiksi. Meilläkin on pieniä lapsia ja joskus keskellä sitä kaikkea tuntuu, että se puoliso on jossain valovuoden päässä. Nykyisin teen asioita vaikka ei tuntuisikaan siltä, eli jos huomaan, että välimatka kasvaa, kuron sen kiinni ja joka kerta se on kannattanut.
Välillä meillä on jaksoja, että esim. seksi ei kiinnosta pätkääkään ja kumma kyllä, mutta ilman seksiä tuppaa jäämään kaikki muukin fyysinen läheisyys vähiin, lipuu äkkiä sellaiseen kaveritilaan ja eletään kun kämppikset.

Kun huomaan, että ollaan siihen tilaan lipsahdettu, alan ihan tietoisesti virittelemään tunnelmaa takaisin ja vaikka se saattaa aluksi tuntua vähän teeskentelyltä, niin aika pian ollaan kun vastarakastuneita taas, vihjaillaan katseilla ja karataan vessaan pussailemaan pikkukakkosen aikana. Muutenkin juttu ja huumori lentää ihan eri tavalla muuallakin arjessa. Ei se ole vaan höpö höpöä, että parisuhteen eteen pitää tehdä töitä, joskus ihan hartiavoimin. Sen olen huomannut, että fyysinen puoli on todella tärkeää, se nimenomaan erottaa parisuhteen muista suhteista. Tietysti toista pitää muutenkin huomioida ja pyrkiä omilla teoilla helpottamaan toisen arkea ja jaksamista. Kun molemmat niin toimii, niin siinä on molemmilla aika hyvä olla.

Tuli semmonen ajatus, että mitä jos antaisit parisuhteellesi vielä yhden mahdollisuuden ja yrittäisit kaikkesi. Aloittaisit vaikka puhumalla vaimosi kanssa ja sitten vaan työstät parisuhdetta parempaan tilaan. Jos esim. puolen vuoden päästä vielä tuntuu samalta, eikä tilanne ole muuttunut, olet ainakin yrittänyt. Eikä puoli vuotta ole niin pitkä aika, että elämä olisi kerennyt vielä lipumaan ohi.

Haluan kertoa omakohtaisen kokemukseni tähän liittyen. Me erosimme mieheni kanssa pari vuotta sitten ja juurikin siksi, koska miehen tunteet olivat minua kohtaan täysin kuolleet. Piti minua kaverina. Kävimme pariterapiassa, mutta miehellä oli siellä ihme asenne päällä joka kerta, ettei siitä oikeastaan tullut mitään. Hän oli sitä mieltä, että terapeutti oli minun puolellani, vaikka hyvin neutraali ja puolueeton hän kyllä minun mielestäni oli, minustakin löytyi "vikoja" ja paljon parannettavaa. Mies vain jankutti koko ajan, että rakkaus on kuollut, eikä se koskaan enää herää, ei hänellä ole mitään halua yrittää mitään, aikaa vaan menee hukkaan jne jne. Olin niin rikki, pienet lapset meilläkin ja elämä muuten mallillaan. Olimme tointemme nuoruudenrakkauksia, paljon olimme kahden nähneet maailmaa ennen lapsia ja nauttineet toisistamme. Oli vaan niin käsittämätöntä, että yhtäkkiä mies ei edes halunnut katsoa sitä korttia, että jospa tästä vielä rakkaus yhdessä löydettäisiin. Tahtoa ei riittänyt.

Ero tuli ja mies muutti pois. Elin aivan sumussa seuraavat 6 kk, ystävät ja sisarukseni auttoivat päivittäin, en olisi jaksanut pienten lasten kanssa. Sairaslomalla olin liki 3 kuukautta, masennus puhkesi ja sain lääkityksen, paniikkihäiriökin nosti päätään ja pääsin onneksi terapiaan. Ajatella, oma aviomieheni, tukeni ja turvani, sai minut syöstyä tällaiseen syöksykierteeseen. No, tästä kuitenkin nousin jollain voimilla, lapset pitivät pääni pinnalla. Miehen muutettua hän pikaisesti sisusti uuden kämppänsä, piti tuparit ja biletti minkä jaksoi (hän oli silloin 30 vuotias). Lapsia otti joskus luokseen, mitään pysyvää emme sopineet, koska nuorin lapsista oli todella pieni silloin. Lähinnä arkisin mies touhusi jotain lasten kanssa. Minulla ei ollut voimia lähteä sovittelemaan tapaamisia ennen kun olin suostani noussut.

Mies juhli aika rankasti heti eron jälkeen, alkoholia paloi ja oli kuulemma niin ihanaa olla vapaa. No, nyt on pari vuotta erosta ja mies on edelleenkin yksin, ei olekaan naisia riittänyt, kuten vissiin kuvitteli. Kovin ikävöi lapsiaan. Nyt toki näkee heitä säännöllisemmin, mutta vuorotyönsä vuoksi ei voi ottaa arkena lapsia yöksi, joten yleensä näkee lapsia vain joka toinen vkonloppu. Lapset ovat hänestä vieraantuneet jossain määrin. Lähettelee minulle viestejä, mitä olette tekemässä?, olis kiva olla teidän kanssa. Raivostuttavaa. Kun käy hakemassa lapsia minun kotini ovelta, saattaa kommentoida että ompa ihana lasagnen tuoksu, sun lasagne on maailman parasta.. Mies myös näyttää reissussa rähjääntyneeltä, näyttää lihoneenkin. Ei kovin onnelliselta ja auvoiselta tuo vapautensa näytä.

Minulla sen sijaan pyyhkii yllättävän hyvin :). Lasten kanssa touhutaan paljon, vanhempieni ansiosta pääsen tuulettumaan esim teatteriin ja ulos syömään ystävieni kanssa, jos haluan. Olen muuttanut hiustyylini, päivittänyt vaatekaappini sisältöä ja löytänyt terveellisemmät elämäntavat (laihtunut olen 10 kg!). Vanhan intohimoni olen myös jälleen löytänyt, käyn ratsastustunneilla. Keäsällä lähden lasten, vanhempieni ja sisareni perheen kanssa lomailemaan Sisiliaan. Olen myös vaihtanut työpaikkaa ja alaa täysin, nautin nyt työstäni ja olen saanut sitä kautta paljon uusia ystäviä. Miestä minulla ei vielä ole, eikä minulla ole sen suhteen ollenkaan kiire. Nyt tuntuu ihanalta ja onnelliselta vain lasten kanssa. Elokuvissa olen käynyt parin kundin kanssa, mutta ihan kaveripohjalta. Mutta tosi virkistävää kuitenkin :).

Mies on käyttäytynyt todella mustasukkaisesti kuullessaan näistä elokuvatreffeistäni.. Silminnähden häntä ahdistaa ajatus minusta jonkun muun kanssa. Mutta se on voi voi. Minä tulen vielä nauttimaan rakkaudestakin tässä elämässä. Minulla on vihdoin asiat ihan hyvin.

Ap, kuten moni on täällä sanonut jo aikaisemminkin. Mieti vielä kerran, kaksi tai kolme, ennen kun teet ratkaisusi! Suurella todennäköisyydellä nuori nätti vaimosi kyllä löytää jonkun arvoisensa kumppanin. Sinäkin ehkä toki löydät jonkun kivan. Mutta onko olemassa fiksua, empaattista ja rakastavaa naista, jolle on ihan ok se seikka, että olet kävellyt ulos perheestäsi, jossa ihan pienet lapset? Että olet jättänyt vaimosi pyörittämään yksin arkea pienten lasten kanssa, itse nauttien vapaudesta ja poikamieselämästä. Jokainen järkevä, itseään kunnioittava nainen kiertää kaukaa tuollaiset miehet. Miten ihmeessä kukaan voisi sinuun luottaa? Kuka voisi uskaltaa mennä kanssasi naimisiin ja ehkä tehdä vielä lapsiakin? Mikä takaa sen, ettei tekisi uudellekin naisellesi tätä samaa temppua, jos hauskuus liitossa vähenee. Ja jos naista ei tämmöiset seikat ja menneisyytesi haittaa, hän on samanlainen. Hänestä tekosi on ok ja se kertonee aika paljon sellaisesta naisesta..

[quote author="Vierailija" time="01.03.2013 klo 12:12"]

 Kai tämä nyt on vaan tällaista yhteiseloa, mitään romanttisia fiiliksiä minulla ei ainakaan enää todellakaan ole. Eikä varmaan ole mitään kiinnostusta yrittää kaivaakaan niitä jostain. Olisikohan niin, että kun sitä tunteenpaloa ei enää ole, ei sitä kai usko enää että sitä voisi saavuttaakaan? En tiedä.

[/quote]

Voi vaimoparkaa! Jo on aviomiehellä flegmaattinen asenne:(

uskon että vaimo ei ole sen tyytyväisempi tilanteeseen kuin mieskään. Naisilla vaan on enemmän taistelukuntoa näissä asioissa.

Vierailija kirjoitti:

Haluan kertoa omakohtaisen kokemukseni tähän liittyen. Me erosimme mieheni kanssa pari vuotta sitten ja juurikin siksi, koska miehen tunteet olivat minua kohtaan täysin kuolleet. Piti minua kaverina. Kävimme pariterapiassa, mutta miehellä oli siellä ihme asenne päällä joka kerta, ettei siitä oikeastaan tullut mitään. Hän oli sitä mieltä, että terapeutti oli minun puolellani, vaikka hyvin neutraali ja puolueeton hän kyllä minun mielestäni oli, minustakin löytyi "vikoja" ja paljon parannettavaa. Mies vain jankutti koko ajan, että rakkaus on kuollut, eikä se koskaan enää herää, ei hänellä ole mitään halua yrittää mitään, aikaa vaan menee hukkaan jne jne. Olin niin rikki, pienet lapset meilläkin ja elämä muuten mallillaan. Olimme tointemme nuoruudenrakkauksia, paljon olimme kahden nähneet maailmaa ennen lapsia ja nauttineet toisistamme. Oli vaan niin käsittämätöntä, että yhtäkkiä mies ei edes halunnut katsoa sitä korttia, että jospa tästä vielä rakkaus yhdessä löydettäisiin. Tahtoa ei riittänyt.

Ero tuli ja mies muutti pois. Elin aivan sumussa seuraavat 6 kk, ystävät ja sisarukseni auttoivat päivittäin, en olisi jaksanut pienten lasten kanssa. Sairaslomalla olin liki 3 kuukautta, masennus puhkesi ja sain lääkityksen, paniikkihäiriökin nosti päätään ja pääsin onneksi terapiaan. Ajatella, oma aviomieheni, tukeni ja turvani, sai minut syöstyä tällaiseen syöksykierteeseen. No, tästä kuitenkin nousin jollain voimilla, lapset pitivät pääni pinnalla. Miehen muutettua hän pikaisesti sisusti uuden kämppänsä, piti tuparit ja biletti minkä jaksoi (hän oli silloin 30 vuotias). Lapsia otti joskus luokseen, mitään pysyvää emme sopineet, koska nuorin lapsista oli todella pieni silloin. Lähinnä arkisin mies touhusi jotain lasten kanssa. Minulla ei ollut voimia lähteä sovittelemaan tapaamisia ennen kun olin suostani noussut.

Mies juhli aika rankasti heti eron jälkeen, alkoholia paloi ja oli kuulemma niin ihanaa olla vapaa. No, nyt on pari vuotta erosta ja mies on edelleenkin yksin, ei olekaan naisia riittänyt, kuten vissiin kuvitteli. Kovin ikävöi lapsiaan. Nyt toki näkee heitä säännöllisemmin, mutta vuorotyönsä vuoksi ei voi ottaa arkena lapsia yöksi, joten yleensä näkee lapsia vain joka toinen vkonloppu. Lapset ovat hänestä vieraantuneet jossain määrin. Lähettelee minulle viestejä, mitä olette tekemässä?, olis kiva olla teidän kanssa. Raivostuttavaa. Kun käy hakemassa lapsia minun kotini ovelta, saattaa kommentoida että ompa ihana lasagnen tuoksu, sun lasagne on maailman parasta.. Mies myös näyttää reissussa rähjääntyneeltä, näyttää lihoneenkin. Ei kovin onnelliselta ja auvoiselta tuo vapautensa näytä.

Minulla sen sijaan pyyhkii yllättävän hyvin :). Lasten kanssa touhutaan paljon, vanhempieni ansiosta pääsen tuulettumaan esim teatteriin ja ulos syömään ystävieni kanssa, jos haluan. Olen muuttanut hiustyylini, päivittänyt vaatekaappini sisältöä ja löytänyt terveellisemmät elämäntavat (laihtunut olen 10 kg!). Vanhan intohimoni olen myös jälleen löytänyt, käyn ratsastustunneilla. Keäsällä lähden lasten, vanhempieni ja sisareni perheen kanssa lomailemaan Sisiliaan. Olen myös vaihtanut työpaikkaa ja alaa täysin, nautin nyt työstäni ja olen saanut sitä kautta paljon uusia ystäviä. Miestä minulla ei vielä ole, eikä minulla ole sen suhteen ollenkaan kiire. Nyt tuntuu ihanalta ja onnelliselta vain lasten kanssa. Elokuvissa olen käynyt parin kundin kanssa, mutta ihan kaveripohjalta. Mutta tosi virkistävää kuitenkin :).

Mies on käyttäytynyt todella mustasukkaisesti kuullessaan näistä elokuvatreffeistäni.. Silminnähden häntä ahdistaa ajatus minusta jonkun muun kanssa. Mutta se on voi voi. Minä tulen vielä nauttimaan rakkaudestakin tässä elämässä. Minulla on vihdoin asiat ihan hyvin.

Ap, kuten moni on täällä sanonut jo aikaisemminkin. Mieti vielä kerran, kaksi tai kolme, ennen kun teet ratkaisusi! Suurella todennäköisyydellä nuori nätti vaimosi kyllä löytää jonkun arvoisensa kumppanin. Sinäkin ehkä toki löydät jonkun kivan. Mutta onko olemassa fiksua, empaattista ja rakastavaa naista, jolle on ihan ok se seikka, että olet kävellyt ulos perheestäsi, jossa ihan pienet lapset? Että olet jättänyt vaimosi pyörittämään yksin arkea pienten lasten kanssa, itse nauttien vapaudesta ja poikamieselämästä. Jokainen järkevä, itseään kunnioittava nainen kiertää kaukaa tuollaiset miehet. Miten ihmeessä kukaan voisi sinuun luottaa? Kuka voisi uskaltaa mennä kanssasi naimisiin ja ehkä tehdä vielä lapsiakin? Mikä takaa sen, ettei tekisi uudellekin naisellesi tätä samaa temppua, jos hauskuus liitossa vähenee. Ja jos naista ei tämmöiset seikat ja menneisyytesi haittaa, hän on samanlainen. Hänestä tekosi on ok ja se kertonee aika paljon sellaisesta naisesta..

tämä

Uskon, että vika on siinä, ettet kestä arkea. Ihastumisvaiheen jälkeinen rakkausvaihe on aika tavista. Mitä kuvittelit?

Vierailija kirjoitti:

Ei se MIES kuule vaihtamalla parane! Sinulla on nyt ehkä jokin kriisi menossa, mut ota huomioon, et ero ei ole mikään järkevä ratkaisu. Voi olla ,et myöhemmin katuisit sitä raskaasti ja sitä en Sinulle toivo.

Huolehdi omasta ajasta, yhteisestä ajasta vaimosi kanssa ja hommatkaa lasten hoitoapua please! Käykää vko.n lop. joskus kahdestaan pikkulomalla vaik kylpylässä tms.

Kyllä ne pikkulapsi vuodet hurahtaa nopeasti ja veikkaampa ,että vanhempana sanot, et se oli PARASTA AIKAA ELÄMÄSSÄ :). Ihan tosi niin ne vanhemmat ihmiset sanoo.

Mut älä ihmeessä RIKO PERHETTÄSI , LAPSILLE SE ON TOSI KOVA PALA! Aurinkoista jatkoa Sinulle ja perheellesi pysykää yhdessä!

Olet oikeassa, ja hienosti lyhennetty viikonloppu! Käytän itse: vklp.

Ei-ap

Ei siinä mitään, kerrot vaimolle että et rakasta häntä enää.

Tietysti sanot että hänen ei tarvitse huolehtia lapsista, nyt on isän vuoro hoitaa seuraavat vuodet. Vaimosi voi sitten lähteä etsimään rakastavaa miestä, joka toivon mukaan ajattelee muutakin kuin itseään.

Kun sitten olet muutaman vuoden hoitanut lapsia aamusta iltaan, laittanut ruokaa, pyykännyt, siivonnut, pessyt astiat, käynyt kaupassa jne. niin ehkä sitten helvetti soikoon ymmärrät miksi entinen vaimosi ei aina jaksanut tarjota romantiikkaa ja jumaloiden pönkittää onnetonta egoasi.

Oikeasti, olen mies ja viiden nyt jo täysi-ikäisen lapsen isä. Vaippoja olen vaihtanut sen verran kuin keskiverto perheenäiti ja tehnyt kaikkea muutakin mikä ei mielestäni kuulu yksinomaan naiselle. Siksi nämä nillittäjät, jotka itkevät kun vaimo ei hemmottele kaiken aikaa niin kuin äiti teki, tympivät todella joskus. Googlettaa voi myös mitä sana vastuu tarkoittaa.

Vaimoni kanssa sovimme jo kauan kauan sitten, että se, joka lähtee tästä parisuhteesta, ottaa lapset.hoitaakseen. Suosittelen sopimaan ennen kuin ruvetaan lapsentekoon.

Ap, miten ratkaisit asian?

Hanki salarakas. Ei harmita sen jälkeen mikään.

Lapsille ei kannata antaa sellaista esimerkkiä, että toisen kanssa pitää olla onnettomassa ja rakkaudettomassa suhteessa. Eroa.

Kannattaa erota. Täällä on vain yksi elämä ja se täytyy elää täysillä. Lapset kyllä sopeutuu ja sinähän olet huolehtimassa heistä joka tapauksessa. Huono parisuhde on huono kaikille. Työlle, kodille, uralle ja lapsille. Ihan kaikille. Parisuhteen pitää olla kunnossa ja se tukee onnistumisissa muuallakin elämässä. Monesti pikkulasten äidit katsoo, että mitään muuta kehitystä ei tarvitse elämässä saavuttaa, kun lapset on tehty. Sellaiseen pilttiarkeen ja tasapaksuun kehittymättömään arkeen puutuu yksi jos toinenkin. Vaihda menevämpään naiseen, sellaiseen joka sopii sinulle paremmin. Vaimosi löytää taas hänelle paremman miehen ja kaikki ovat lopulta onnellisia.

Vie rakkautta sinne missä sitä ei ole... Tee niitä asioita mitä tekisit uuden kanssa herättääksesi rakkauden...

Miksi te ihmiset menette yhteen, jos rakkaus loppuu noin helposti.

Kuka näitä vanhoja ketjuja nostelee?

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä..

Olen jotenkin ajatellut niinkin, että kyllähän se minun vaimonikin ansaitsisi miehen, joka häntä rakastaa. Tuskin haluaisi elää suhteessa, jossa ei saa vastarakkautta. Meillä on kaikki intimielämä ihan minimissä, hyvä jos halataan joskus. Sänkypuuhia ei todellakaan ole, nuorin nukkuu meidän huoneessa, kun ei mahdu muuallekaan. Juu sohvallakin voisi harrastaa seksiä, mutta entä jos isompi lapsi vaikka tulee huoneestaan vaikka vessaan kesken uniensa.. Ok, myönnän, mielikuvitusta pitäisi laittaa peliin, mutta ei vaan yksinkertaisesti huvita. Luulenpa, ettei edes viisari mulla värähtäisi. Kuulostan nyt todella raukkamaiselta ja idiootilta, tiedän, tiedän..

Kyllä minä tiedän, että pitkässä suhteessa se rakastumisen fiilis laimenee jossain vaiheessa. Mutta kai nyt jotain eroottisia tunteita sentäs pitäisi olla vuosienkin jälkeen, jos eletään onnellisessa parisuhteessa? Vai onko muka normaalia, että seksi loppuu lasten myötä kokonaan? Vielä joku aika sitten yritin tehdä seksialoitteita, mutta vaimo ei lämmennyt kovin, oli väsymystä ym. Ymmärrän toki (ehkä) häntä, lapset ovat valvottaneet ja allergioita on ollut ym rassaavaa. Että kyllä se vaimo kai ihan oikeasti on ollut väsynyt ja tiedän, ettei hän ilkeyttään torpannut yrityksiäni. Tuntuu vaan, että ei hänkään edes yhtään voinut yrittää. Haluaisikohan yrittää jatkossakaan?

Itseeni olen tietysti pettynyt. Olen huomannut itsessäni sellaisia negatiivisia piiretitä, joita toivoisin, ettei minussa olisi. Olen jotenkin luovuttaja, sitoutumiseni taso onkin ehkä heikompi kun ajattelin esim. alttarilla seisoessani. Ahdistaa suunnattomasti tämä tilanne, ja eniten ahdistaa se, että "joutuisin" jäämään tähän kuivaan liittoon loppuiäkseni..

Hah! Kyse on maailman yksinkertaisimmasta asiasta: ei seksiä niin parisuhde loppuu.

Jos ei seksiä, niin vaimosi on rikkonut alttarilla antamansa lupauksen ja sinunkaan sanasi ei enää sido sinua. Otat hänet, paitsi jos pistää kunnolla vastaan. Ero jos ei anna.

Vai että ihan useamman kuukauden on tuntunut tuolta. Porvoo?

Vierailija kirjoitti:

Ap taas tässä..

Olen jotenkin ajatellut niinkin, että kyllähän se minun vaimonikin ansaitsisi miehen, joka häntä rakastaa. Tuskin haluaisi elää suhteessa, jossa ei saa vastarakkautta. Meillä on kaikki intimielämä ihan minimissä, hyvä jos halataan joskus. Sänkypuuhia ei todellakaan ole, nuorin nukkuu meidän huoneessa, kun ei mahdu muuallekaan. Juu sohvallakin voisi harrastaa seksiä, mutta entä jos isompi lapsi vaikka tulee huoneestaan vaikka vessaan kesken uniensa.. Ok, myönnän, mielikuvitusta pitäisi laittaa peliin, mutta ei vaan yksinkertaisesti huvita. Luulenpa, ettei edes viisari mulla värähtäisi. Kuulostan nyt todella raukkamaiselta ja idiootilta, tiedän, tiedän..

Kyllä minä tiedän, että pitkässä suhteessa se rakastumisen fiilis laimenee jossain vaiheessa. Mutta kai nyt jotain eroottisia tunteita sentäs pitäisi olla vuosienkin jälkeen, jos eletään onnellisessa parisuhteessa? Vai onko muka normaalia, että seksi loppuu lasten myötä kokonaan? Vielä joku aika sitten yritin tehdä seksialoitteita, mutta vaimo ei lämmennyt kovin, oli väsymystä ym. Ymmärrän toki (ehkä) häntä, lapset ovat valvottaneet ja allergioita on ollut ym rassaavaa. Että kyllä se vaimo kai ihan oikeasti on ollut väsynyt ja tiedän, ettei hän ilkeyttään torpannut yrityksiäni. Tuntuu vaan, että ei hänkään edes yhtään voinut yrittää. Haluaisikohan yrittää jatkossakaan?

Itseeni olen tietysti pettynyt. Olen huomannut itsessäni sellaisia negatiivisia piiretitä, joita toivoisin, ettei minussa olisi. Olen jotenkin luovuttaja, sitoutumiseni taso onkin ehkä heikompi kun ajattelin esim. alttarilla seisoessani. Ahdistaa suunnattomasti tämä tilanne, ja eniten ahdistaa se, että "joutuisin" jäämään tähän kuivaan liittoon loppuiäkseni..

Seksialoite? Seksialoite?? Miten sana, joka sisältää sanan ”seksi” voi olla noin totaalisen epäseksuaalisissa?!? Hyi helkkari millainen ajatuksenjuoksu sulla on. Nyt tiedän mistä vaimosi kenkä puristaa. Muutenkin vaikutat mieheltä, jolle kaikki elämässä on tapahtunut vähän niin kuin vahingossa ja nyt sitten olet ihmeissäsi, kun pitäisi ottaa aikuisen miehen rooli elämässä. Olet niin naiivi vässykkä tuon ”vaimokin ansaitsee jonkun jota häntä rakastaa” lässyn lässyn kanssa.

P.S nainen ei tarvitse seksialoitteita. Hän tarvitsee tasavertaisen kumppanin ja taitavan rakastajan. Samassa pakkauksessa.

minä suosittelen Ap että otat aikaa miettiä asioita. voisit vaikka käydä psykologin juttusilla niin olisi joku luotettava ihminen jolle puhua joka voi antaa sinulle uusia näkökulmia. tässä saattaa vain olla sinun oma hen.koht kriisi menossa tai arki vain puuduttaa

Meillä on pitkä avioliitto ja olemme kasvaneet rakastamaan. Alussa olimme todella hurjan rakastuneita, ja se vaihe kesti vuosia, mutta vähitelle opimme rakastamaa ja siinä samalla elämään tuli "arki". Sanomme joka päivä toisimmelle kauniita sanoja, kuten: rakas, kulta, rakastan sinua, hyvää yötä, rakas; huomenta, rakas; aja varovasti, kulta jne.. Emme puhu toisillemme rumasti tai haistattele tai hauku ja kiroile. Emme pidä mykkäkoulua. Ei tapella koskaan, mutta keskustelua käydään, jos meillä on joistakin asioista erilainen näkemys. Meitä ehkä yhdistää samanlainen elämänkatsomus. Itse en ole koskaan halunnut lähteä tästä suhteesta, mutta puolison puolesta en voi puhua. En kuitenkaan ole koskaan nähnyt pientäkään merkkiä, että toinen olisi tyytymätön. Olisihan se tullut jo ilmi, sillä kaikki vapaa-ajat olemme aina yhdessä. Olemme kokeneet paljon yhdessä kaikenlaisia asioita, isojakin, enimmäkseen hyviä, mutta myös toisenlaisia.

Kannattais miettiä paria suhdetta sen parisuhteen sijaan. Kautta aikain se on mennyt niin että arkea piristetään pienillä romansseilla. Kyllä se arkinen touhu saa ihan eri kulman kun pääsee välillä vähän irti siitä.