Lue keskustelun säännöt.
En enää rakasta vaimoani, mitä teen??
01.03.2013 |
Siis olen jo pidempään painiskellut tämän asian kanssa. En vaan enää rakasta tuota vaimoani. Surullistahan tämä kai on, kun lapsiakin on ja pienin vasta 1,5 v. Olen yrittänyt ajatella, että pitäisikö minun vaan lasten takia olla hiljaa ja jäädä. Mutta koko ajan suurimmassa määrin ajatuksia valtaa tunne, että kaitpa meikäläinenkin kuitenkin vielä ansaitsisi onnellisen parisuhteenkin.
Vaimossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ihan sutjakka ja nättikin edelleen, ei meillä riitojakaan juuri ole, vaimo kyllä välillä naputtaa että teen töitä liikaa tai etten osallistu kotihommiin. Tottahan hän puhuu. Kai tämä nyt on vaan tällaista yhteiseloa, mitään romanttisia fiiliksiä minulla ei ainakaan enää todellakaan ole. Eikä varmaan ole mitään kiinnostusta yrittää kaivaakaan niitä jostain. Olisikohan niin, että kun sitä tunteenpaloa ei enää ole, ei sitä kai usko enää että sitä voisi saavuttaakaan? En tiedä.
Mutta jospa täällä olisi jollain jotain järkevää kommenttia tähän, neuvoa tai vertaistukea. Miten kerron vaimolle. Hän menee varmaan shokkiin. Tosiaan kun mitään konkreettista eroon viittaavaa ei ole ilmassa. Ei vaan jaksaisi enää elää tällaisessa kaverisuhteessa. Lapsista tulen pitämään huolen varmasti ja tapaamaan heitä, rakastan heitä palavasti!
Olisi kiva saada asiallista kommenttia.
Kommentit (128)
En ole juurikaan käynyt Vauva- lehden nettisivuilla, vaikka tilaaja olenkin, mutta nyt kun kerrankin täällä käyn, niin vastaan tulee kirjoitus joka voisi olla minun käsialaani.
Meilläkin pienet lapset, 2, 5 ja 7. Yhteiseloa 9vuotta takana. Jossain vaiheessa vain huomasin jatkuvasti ajattelevani, että "sitten joskus kun emme enää ole yhdessä".
Peri kertaa olen ollut niin surullinen, että olen jo ilmoittanut puolisolleni että tämä oli nyt tässä. Kun toinen kuitenkin ihan paniikissa anelee, että älä mene, olen sitten jäänyt. Olen jäänyt lasten takia ja sillä ehdolla että minua ei painosteta mihinkään muottiin.
Meillä perusarki ihan mukavaa. Emme juurikaan riitele ja kun riitelemme, se on enemmänkin erimielisyyksien selvittelyä, ei huutamista tai ovien paukkumista. Kuitenkin ajattelen jatkuvasti, että onko tämä ihan tervettä ja missä vaiheessa lapset huomaa/kärsii siitä että elämme "kämppiksinä". Olemme käyneet pariterapiassa, mutta nekään ohjeet ei meitä pitkälle auttaneet. Kun liekki on sammunut, se on sammunut. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä että en yksinkertaisesti jaksa erota. On helpompaa vain olla tässä ja esittää että kaikki on hyvin. Laitan oman onneni sivuun, kunhan lapset vain olisivat onnellisia. =(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.03.2013 klo 14:03"]
[quote author="Vierailija" time="01.03.2013 klo 12:30"]
Ap vastaa.
Onhan tämä nyt toki aika hektistä aikaakin täällä kotona, välillä oikeasti jopa mietin, miksi tuli lapsia hommattua.. Tuntuu, että teen vaan töitä ja töiden jälkeen kotona vallitsee lapsirumba ja illalla kaadutaan sänkyyn lopen uupuneina. Kaitpa tämä tilanne lasten kanssa helpottaisi parin tai vaikka kolmen vuoden kuluttua. Mutta onhan joku kolmekin vuotta aika pitkä aika vaan katsoa tapahtuuko mitään, helpottaako, herääkö tunteet uudelleen. Jos ei herää, aika on mennyt tavallaan hukkaan. Ja nyt tosiaan tuntuu aika todennäköiseltä, etä ei ne tunteet mihinkään sieltä herää, vaikka jäisin odottelemaan. Juu pitäisi tehdä töitä suhteen eteen, mutta pakko sanoa ettei kiinnosta, eikö pitäisi tulla luonnostaan sekin, että haluaisi pelastaa avioliittonsa? En halua puhua vaimolle, ennen kuin olen satavarma. Hän sitten huolestuu, stressaantuu, masentuu ja alkaa panikoimaan. Hän on hyvin perhekeskeinen ihminen, tuskin ikinä jättäisi minua, ellen tekisi jotain todella tyhmää, vaikkapa pettäisin. Sellaisin juttuihin en kuitenkaan ole lähdössä, suhde kerrallaan.
Ihan hyviä pointteja olette kertoneet ja voin yrittää ajatella asiaa vielä. Ehkäpä kaipaan jotain taikatemppua. toki se ideaalitilanne olisi, että lapsilla säilyisi koti. Mutta kyllähän lapsista voi tulla ihan tasapainoisia ja onnellisia, vaikka vahemmat eroaisivatkin.
[/quote]
Mitäs jos sinä jäisitkin niiden lasten kanssa asumaan ja hoitamaan sitä joka päiväistä lapsirumbaa ja vaimosi olisi se etä-äiti, joka tapaisi lapsia viikonloppuisin ja joskus lomalla? Mieti asiaa tuosta näkökulmasta. Tai haluaisitko sinä asua kahta kotia? Toinen viikko toisessa asunnossa ja toinen viikko toisessa? Selvästi lähdet ajatuksesta, että sinä lähdet ja vaimo hoitaa ne lapset joiden tekoa kadut salaa mielessä. Halusit tai et, niin lastesi takia sinun täytyy ainakin yrittää pelastaa parisuhteenne ja löytää se rakkaus uudelleen. Elämä helpottaa jo vuoden parin päästä, kun nuorimmaisenne kasvaa. Mene pariterapiaan vaimosi kanssa. Parisuhteen ylläpito ja rakkaus vaatii tahtoa Ja sinun on vain löydettävä se tahto.
[/quote]
Aivan, ja lisäisin tähän vielä että joku kolmekkin vuotta on kyllä todella lyhyt aika. Eikä se mihinkään hukkaan mene, sinähän vietät sen ajan omien lastesi kanssa. Eron jälkeen saat kyllä juosta baareissa ja paneskella ketä huvittaa, mutta luulen että kaipaat hetken seikkailujen jälkeen omaa perhettäsi. Nuoruus meni jo, nyt olisi aika olla aikuinen.
Olen eronnut nainen ja erosin juuri siksi, että se rakkaus katosi jonnekin kaveruuden ja tylsyyden välimaastoon. Erosin, enkä kadu. Nyt minulla on uusioperhe, jossa on 4 lasta yhteensä ja niin paljon rakkautta ja intohimoa ja kumppanuutta ja kaikkea hyvää. Helppoa tämä ei missään nimessä ole ollut, mutta olen rakastanut intohimoisesti miestäni nyt 12 vuotta. Hän on se, joka tekee minusta kokonaisen. Astuessaan vielä tässäkin vaiheessa avioliittoa huoneeseen, sukkani pyörähtävät vieläkin ja tunnen olevani elossa ja ihmettelen, että miten olen löytänytkin noin ison aarteen. Sääli, että en löytänyt häntä ennen ensimmäistä avioliittoani, mutta kohtalo päätti näin.
Olet vielä nuori. Voit löytää rakkauden, joka on tarkoitettu sinulle. Älä jää kitumaan tunteettomaan suhteeseen. Kuolet päivä päivältä henkisesti vähän.
En ole juurikaan käynyt Vauva- lehden nettisivuilla, vaikka tilaaja olenkin, mutta nyt kun kerrankin täällä käyn, niin vastaan tulee kirjoitus joka voisi olla minun käsialaani.
Meilläkin pienet lapset, 2, 5 ja 7. Yhteiseloa 9vuotta takana. Jossain vaiheessa vain huomasin jatkuvasti ajattelevani, että "sitten joskus kun emme enää ole yhdessä".
Peri kertaa olen ollut niin surullinen, että olen jo ilmoittanut puolisolleni että tämä oli nyt tässä. Kun toinen kuitenkin ihan paniikissa anelee, että älä mene, olen sitten jäänyt. Olen jäänyt lasten takia ja sillä ehdolla että minua ei painosteta mihinkään muottiin.
Meillä perusarki ihan mukavaa. Emme juurikaan riitele ja kun riitelemme, se on enemmänkin erimielisyyksien selvittelyä, ei huutamista tai ovien paukkumista. Kuitenkin ajattelen jatkuvasti, että onko tämä ihan tervettä ja missä vaiheessa lapset huomaa/kärsii siitä että elämme "kämppiksinä". Olemme käyneet pariterapiassa, mutta nekään ohjeet ei meitä pitkälle auttaneet. Kun liekki on sammunut, se on sammunut. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä että en yksinkertaisesti jaksa erota. On helpompaa vain olla tässä ja esittää että kaikki on hyvin. Laitan oman onneni sivuun, kunhan lapset vain olisivat onnellisia. =(
[quote author="Vierailija" time="01.03.2013 klo 14:08"]
En ole juurikaan käynyt Vauva- lehden nettisivuilla, vaikka tilaaja olenkin, mutta nyt kun kerrankin täällä käyn, niin vastaan tulee kirjoitus joka voisi olla minun käsialaani.
Meilläkin pienet lapset, 2, 5 ja 7. Yhteiseloa 9vuotta takana. Jossain vaiheessa vain huomasin jatkuvasti ajattelevani, että "sitten joskus kun emme enää ole yhdessä".
Peri kertaa olen ollut niin surullinen, että olen jo ilmoittanut puolisolleni että tämä oli nyt tässä. Kun toinen kuitenkin ihan paniikissa anelee, että älä mene, olen sitten jäänyt. Olen jäänyt lasten takia ja sillä ehdolla että minua ei painosteta mihinkään muottiin.
Meillä perusarki ihan mukavaa. Emme juurikaan riitele ja kun riitelemme, se on enemmänkin erimielisyyksien selvittelyä, ei huutamista tai ovien paukkumista. Kuitenkin ajattelen jatkuvasti, että onko tämä ihan tervettä ja missä vaiheessa lapset huomaa/kärsii siitä että elämme "kämppiksinä". Olemme käyneet pariterapiassa, mutta nekään ohjeet ei meitä pitkälle auttaneet. Kun liekki on sammunut, se on sammunut. Juuri nyt tuntuu kuitenkin siltä että en yksinkertaisesti jaksa erota. On helpompaa vain olla tässä ja esittää että kaikki on hyvin. Laitan oman onneni sivuun, kunhan lapset vain olisivat onnellisia. =(
[/quote]
Mutta miksi liekkiä ette saisi takaisin? Pariterapia antaa avaimia suhteen elävöittämiseen. Oletteko tehneet itse töitä? Vai oletatko, että pariterapian olisi pitänyt olla joku taikatemppu, minkä jälkeen yhtäkkiä vaimosi olisi taas ollut mielestäsi se hehkeä nainen? Oletko järjestänyt kahdenkeskistä aikaa teille? Teettekö mitään kahdestaan? Vaimosi tuskin ehkäpä edes uskaltaa tehdä aloitetta yhteisille lomille ym. koska tietää, että sinä elät koko ajan jalka oven välissä.. Olet jo tehnyt vaimollesi selväksi, että et näe häntä enää sellaisessa valossa, kun miehen pitäisi nianen nähdä.. Sellainen ottaa aika tavalla itsetunnon päälle. Luulenpa, että vaimosi pelkää, elää veitsen terällä keikkuen..
Sinäkin voisit tahtoa tehdä asianne eteen jotain. Kun olet kerran jo päättänyt toistaiseksi jäädä perheeseenne. Mitä siis häviäisit? Keksippäs nyt joku breikki sinulle ja vaimollesi. Saatat yllättyä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, ja voi olla että ei sitä pesääkään tule enää vanhalle, löystyneelle, monen lapsen isipapalle samalla lailla kuin silloin virkeässä nuoruudessa. Mainitsihan ap jo, että on viisarin värähdysongelmia ja muuta.
Vaikka ryyppäämisestä erilaisissa juoppoporukoissa voi nauttia vähän rupsahtaneempanakin ukkona, joten kyllä sinulle varmaan hauskaa tekemist järkkääntyisi! :-)
Olet säälittävä!
"en halua puhua vaimolle, ennen kuin olen satavarma."
Eli mitä ajattelit seuraavaksi tapahtuvan? Mietit vielä kuukauden rakkaudettomuutta vaimoosi. Piiri pieni pyörii pääsi sisällä, kääntelet asiat niin päin että vaimosi ansaitsee rakkauden ja paremman miehen. Katselet töissä ja kaupungilla nuorempia ja nätimpiä naisia, huomaat että välillä hekin vilkuilevat sinua. Unelmoit siitä, että saisi taas maata sängyssä koko päivän seksiä harrastaen. Sittenkö pamautat vaimollesi yks kaks, että lähdet? Olet ehkä selvittänyt asuntoasioita jo etukäteen. Muutat pois (vai joutuuko vaimo ja lapset muuttamaan?) Ajattelet, kuinka mukavaa onkaan nähdä lapsia kerran, kaksi viikossa. Jaksat heitä paremmin, ja sinä olet heille parempi isä kun olet onnellinen. Eroprosessi on raskas, välillä kadut ja mietit, olisiko sittenkin pitänyt jatkaa vielä.
Pian löydät uuden naisen, ja myöhemmin vaimosikin löytää uuden miehen. Lapsesi rakastavat uutta isäänsä, mutta sinun tyttöystäväsi ei oikein pidä heistä, eikä teillä ole kunnolla lapsillesi tilaakaan. Tekaiset pari uutta lasta muutaman vuoden kuluttua. Silloin olet jo todella vieraantunut entisistä lapsistasi. Rupeatte ehkä rakentamaan omaa taloa.
Sitten löydät itsesi taas tästä samasta tilanteesta miettimästä. Että eipä tässä muuten oikein vikaa ole, mutta rakkaus on kuollut etkä seksiäkään saa....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
entä jos kyse ei olekaan sinun ja vaimosi rakkaudesta vaan omasta ikäkriisistä? 30 v ja 40 vmaissa tulee aika, jolloin katselee omaa elämäänsä eri perspektiivistä ja pysähtyy arvioimaan mitä on saanut aikaiseksi. Se aiheuttaa levottomuutta, vieraantumisen tunnetta, tavallaan hukkaa oman tutun minänsä ja pohtii haluaako sittenkin jotain muuta. Minusta olet saanut paljon fiksuja vastauksia.
Onko todella viisasta rikkoa mitään sen tunteen pohjalta, ettei tiedä mitä haluaa? Jos olet joskus rakastanut vaimoasi, ei se minnekään ole kadonnut. Rakkauskin muuttuu ja ihmiset myös. Ainakin avauksestasi sain sen kuvan että ainakin olette vaimonne kanssa ajautuneet sen verran erillenne, että arvailet hänen suhtautumistaan ja miten hän reagoisi jos sanoisit lähteväsi. Jos ette puhu asioista, miten tiedät mitä mieltä hänon avioliittonne tilasta? Perheen perustaminen vie paljon aikaa ja usein pariskunnan henkinen yhteys katoaa ihan väsymyksen ja kiireen vuoksi, kun aikaa toiselle ei ole. Jos harkitset asumuseroa, se kannattaa sanoa vaimolle, et voi säästää häntä ja lapsia tuskalta jos aiot lähteä. Meillä oli mieheni kanssa kolmen kuukauden asumusero. Erimielisyydet olivat ajaneet meidät ns asemasotaan ja siitä ei ollut muuta ulospääsytietä. Oli uskomatonta mitä muutamassa viikossa tapahtui. Kun vuosien nujakointi ratkaistiin ja kuvio rikottiin, kumpikin tajusi haluavansa jatkaa ja kokosimme palasista uuden suhteen. Toivon että pystyt puhumaan asiasta jollekulle, itse haudottuna nämä tunneasiat tahtovat paisua ja aiheuttaa pahaa ahdistusta. Toivottavasti kaikki järjestyy parhain päin.
Eronneet ihmiset ja uusperheet ovat vähän säälittäviä. Mutta siihen iloon haluaa nykyään niin moni, kun ei enää sen täydellisen prinsessapäivän jälkeen olekaan enää niin kivaa.
Olen monesti ajatellut, että liitot kestäisivät paremmin, jos se kaikki energia, mikä käytetään niiden lohikeittojen ja istumajärjestysten suunnitteluun, käytettäisiin parisuhteen pohtimiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olen ollut vähän samanlaisessa suhteessa. Yksi lause sinulle: elämätöntä elämää ei saa takaisin. Olet jo tunnistanut itsessäsi, että olet mennyt yli sen pisteen, etteivät romanttiset tunteet naistasi kohtaan enää palaa. Lähde. Tämä on SINUN elämäsi, eläkööt muut omansa.
Ap, vastaa kysymykseen. Olisitko valmis ottamaan lapset asumaan pääasiallisesti omaan kotiisi ja huolehtimaan heistä täysipäiväisesti (tämähän on kuin vihkikaava ;)? Äiti voi toivoa myös sellaista järjestelyä, vaikkei siltä vaikuttaisikaan nyt.
On helppoa sanoa, että juu juu. rakastan lapsia palavasti, mutta käytäntö senkin osoittaa. Meillä exäni sanoo aina rakastavansa lapsiaan niiin mielettömästi. On helppoa rakastaa kun saa valmiiksi puetut, hyvin nukkuneet ja syöneet lapset muutamakasi tunniksi "kylään leikkimään".
Ei hänellä kyllä ollut vaikeaa silloinkaan kun asui kanssamme. Minä hoidin kodin ja lapset, mies itsensä. Sen LISÄKSI pidin huolta vartalostani, pukeuduin arkenakin nätisti, meikkasin ja laitoin hiuksia, pukeuduin seksikkäisiin alusvaatteisiin ja tarjosin miehelle seksiä kaikissa muodoissaan, lähetin hänet viikoksi lomailemaan, tein hyviä ruokia, hieroin hänen hartioitaan ja järkkäsin ihania ylläreitä. Mies tykkäsi oluesta, ja sitä kannoin iltaisin hänelle välillä ja join hänen seurakseen kännit. Minä heräsin aamulla hoitamaan lapset, annoin miehen nukkua ja kun hän heräsi, aamupala ja kahvia odotti pöydässä ja minä olin iloinen ja viehkeä.
Tein todella töitä, että mies viihtyisi. Ajoin itseni loppuun, ja mies ei antanut minulle samaa. Hän nautti itsekkäästi olostaan, valitti kun on raskasta ja lomalla vesikin oli melko viileää. Hän halusi vapautta kulkea miten halusi, vaikken häntä ollut estänytkään. No mitä kävi? Minä keräsin itsetuntoni ja annoin miehen mennä. Nyt mies on yksin ja katkera. Ei olekaan enää kivaa. Nyt pitäisi luikerrella takaisin. Jos edes seksiä saisi! Mutta ne ajat on mennyttä. Inhoani lisää miehen suhtautuminen "rakastamiinsa" lapsiin. Vetelä hedonisti, joka odottaa elämyspalvelua naisilta tekemättä itse mitään.
Olipa hyvä kun pääsin hänestä eroon! Tajuan nyt miten epätasa-arvoinen suhde se oli. En sano että olisit samanlainen. Pointti oli se, että ihmisen halut ovat loputtomat. Exäni haahuilee nyt halujensa kanssa yksin. Mitä sinä haluat oikeasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko joskus rakastunut vaimoon vai ottanut jonkun kuka on sattunut vastaan tulemaan? Ystävyys ei muutu rakkaussuhteeksi mutta voihan sekin olla tyydyttävä pitemmän päälle.
Mieluummin rakas uusioperhe, kuin pystyynkuollut ydinperhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="01.03.2013 klo 14:34"]
Ap, olen ollut vähän samanlaisessa suhteessa. Yksi lause sinulle: elämätöntä elämää ei saa takaisin. Olet jo tunnistanut itsessäsi, että olet mennyt yli sen pisteen, etteivät romanttiset tunteet naistasi kohtaan enää palaa. Lähde. Tämä on SINUN elämäsi, eläkööt muut omansa.
[/quote]
Ei mitään tuollaista pistettä ole olemassakaan. Itsestäni tuntuu joka kevät että tämä oli tässä. Aurinko alkaa paistamaan ja herää jotenkin jostain horroksesta ja kaikki ihmiset tuntuu kiinnostavammilta kuin oma ukko. Mutta kun tiedän tämän, odottelen vain rauhassa ja syksyllä olen taas rakastunut omaan mieheeni. Ihmisen elämässä on kaikenlaisia kausia, eikä kaikkien oikkujen mukaan kannata lähteä sotkemaan hyvää elämää. Tunteet tulee ja menee.
Minun silmääni pisti lause "lapsia tulen tapaamaan".
Siis automaattisesti ap suunnittelee jättävänsä lapset vaimolle?
Miksi sä olet sitten niin varma että tapaat niitä lapsiasi?
Se nyt vaan on niin että rakastuminen ja rakastaminen on kaksi eriasiaa. Toisen kanssa oleminen vuosikausia, ei todellakaan ole ruusuilla tanssimista.
Kuulostat nuorelta ihmiseltä. tai sitten vauva elämä on ssekoittanut sun ja vaimosikin tunteet. Pikkulapsi-aika on kuitenkin niin erilaista kuin esim kouluikäisten kanssa.
Ap:n ongelmahan ei koske pelkästään omaa elämää, vaan puolison ja LASTEN elämää mitä suuremmassa määrin. onko ap sinusta oikein ajatella että sinun onnesi on tärkeämpi kuin lasten?
Ap häippäs! Taitaa olla mamin kainalossa hakemassa lohdutusta kun tytöt kiusaa! :D Jos tämä sun menestys kertoo yhtään siitä, mitä sulle olisi tarjolla naisrintamalla, niin kannattaa jäädä sen naisesi kanssa. Naisethan inhoaa sua tän perusteella. :D
Miksi väitetään että lapsiperheessä seksi jää automaattisesti taka-alalle. Ei sen pitäisi olla niin, se on lopun alku jos erotiikka kuolee parisuhteesta. Ei sammunut liekki syty uudelleen.
Minun ex-mies sanoi juuri syyksi, ettei rakasta minua enää. Erottiin sitten ja on aika rankat 3 vuotta takana. Mies otti tietenkin heti uuden naisen ja menevät ensi kesänä naimisiin. Lapset käyvät isällään joka toinen viikonloppu, mutta eivät halua sinne. Kun kasvavat isommaksi, välit varmasti viilenevät. Enkä ihmettele. Mutta itsepähän hän on tiensä valinnut.
Henkisesti laiska mies, haluaa päästä kaikesta helpolla. Ap:lla on vielä mahdollisuus kehittyä ihmisenä ja katsoa peiliin. Kuka on vastuussa sinun onnellisuudestasi? Sinä itse, ala tehdä tekoja, rakenna teille hyvää parisuhdetta. Olet sanonut tahdon. Pidä siitä kiinni.
[quote author="Vierailija" time="01.03.2013 klo 12:30"]
Ap vastaa.
Onhan tämä nyt toki aika hektistä aikaakin täällä kotona, välillä oikeasti jopa mietin, miksi tuli lapsia hommattua.. Tuntuu, että teen vaan töitä ja töiden jälkeen kotona vallitsee lapsirumba ja illalla kaadutaan sänkyyn lopen uupuneina. Kaitpa tämä tilanne lasten kanssa helpottaisi parin tai vaikka kolmen vuoden kuluttua. Mutta onhan joku kolmekin vuotta aika pitkä aika vaan katsoa tapahtuuko mitään, helpottaako, herääkö tunteet uudelleen. Jos ei herää, aika on mennyt tavallaan hukkaan. Ja nyt tosiaan tuntuu aika todennäköiseltä, etä ei ne tunteet mihinkään sieltä herää, vaikka jäisin odottelemaan. Juu pitäisi tehdä töitä suhteen eteen, mutta pakko sanoa ettei kiinnosta, eikö pitäisi tulla luonnostaan sekin, että haluaisi pelastaa avioliittonsa? En halua puhua vaimolle, ennen kuin olen satavarma. Hän sitten huolestuu, stressaantuu, masentuu ja alkaa panikoimaan. Hän on hyvin perhekeskeinen ihminen, tuskin ikinä jättäisi minua, ellen tekisi jotain todella tyhmää, vaikkapa pettäisin. Sellaisin juttuihin en kuitenkaan ole lähdössä, suhde kerrallaan.
Ihan hyviä pointteja olette kertoneet ja voin yrittää ajatella asiaa vielä. Ehkäpä kaipaan jotain taikatemppua. toki se ideaalitilanne olisi, että lapsilla säilyisi koti. Mutta kyllähän lapsista voi tulla ihan tasapainoisia ja onnellisia, vaikka vahemmat eroaisivatkin.
[/quote]
Mitäs jos sinä jäisitkin niiden lasten kanssa asumaan ja hoitamaan sitä joka päiväistä lapsirumbaa ja vaimosi olisi se etä-äiti, joka tapaisi lapsia viikonloppuisin ja joskus lomalla? Mieti asiaa tuosta näkökulmasta. Tai haluaisitko sinä asua kahta kotia? Toinen viikko toisessa asunnossa ja toinen viikko toisessa? Selvästi lähdet ajatuksesta, että sinä lähdet ja vaimo hoitaa ne lapset joiden tekoa kadut salaa mielessä. Halusit tai et, niin lastesi takia sinun täytyy ainakin yrittää pelastaa parisuhteenne ja löytää se rakkaus uudelleen. Elämä helpottaa jo vuoden parin päästä, kun nuorimmaisenne kasvaa. Mene pariterapiaan vaimosi kanssa. Parisuhteen ylläpito ja rakkaus vaatii tahtoa Ja sinun on vain löydettävä se tahto.