Te, joilla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus – kertokaa itsestänne!

upp

Nostan vielä, jos joku haluaisi vastata. Jos ei, koetetaan myöhemmin illalla uudestaan.

Ap

Yhtenä hetkenä rakastan syvästi seurustelukumppaniani ja opiskelen maalariksi. Toisena hetkenä eroan tunteiden puuttumisen vuoksi ja haluan vaihtaa ammattia poliisiksi. En voi kuvitellakaan muuttavani pois asuinkaupungistani, mutta kohta hetken mielijohteesta vuokraankin asunnon toiselta puolelta Suomea ja muutan. Olen hetero, olen homo, olen taas hetero. Olen lihansyöjä, olen vegaani. Yhtenä päivänä terveellinen elämä on kaikki, seuraavana hukun alkoholiin. Aloitan uuden suhteen ja lopetan uuden suhteen samalla tapaa kuin aloitan ja lopetan kaiken muunkin tässä elämässä.

Elämä on hyvin epävakaata ja äärimmäisen impulssiivista.

Vierailija kirjoitti:

Yhtenä hetkenä rakastan syvästi seurustelukumppaniani ja opiskelen maalariksi. Toisena hetkenä eroan tunteiden puuttumisen vuoksi ja haluan vaihtaa ammattia poliisiksi. En voi kuvitellakaan muuttavani pois asuinkaupungistani, mutta kohta hetken mielijohteesta vuokraankin asunnon toiselta puolelta Suomea ja muutan. Olen hetero, olen homo, olen taas hetero. Olen lihansyöjä, olen vegaani. Yhtenä päivänä terveellinen elämä on kaikki, seuraavana hukun alkoholiin. Aloitan uuden suhteen ja lopetan uuden suhteen samalla tapaa kuin aloitan ja lopetan kaiken muunkin tässä elämässä.

Elämä on hyvin epävakaata ja äärimmäisen impulssiivista.

Terapia? Kokemuksen syvällä rintaäänellä: olet haudassa ennen neljääkymppiä jos et hoidata nuppiasi paremmaksi ajoissa. Ja hoitoaham tuohon sekoiluun löytyy.

En saa pysyvää seurustelusuhdetta. Välillä harrastan seksiä ns. holtittomasti. Olen jättänyt 7 koulua kesken. Nyt olen sairaslomalla kesään asti. 

Vierailija kirjoitti:

Yhtenä hetkenä rakastan syvästi seurustelukumppaniani ja opiskelen maalariksi. Toisena hetkenä eroan tunteiden puuttumisen vuoksi ja haluan vaihtaa ammattia poliisiksi. En voi kuvitellakaan muuttavani pois asuinkaupungistani, mutta kohta hetken mielijohteesta vuokraankin asunnon toiselta puolelta Suomea ja muutan. Olen hetero, olen homo, olen taas hetero. Olen lihansyöjä, olen vegaani. Yhtenä päivänä terveellinen elämä on kaikki, seuraavana hukun alkoholiin. Aloitan uuden suhteen ja lopetan uuden suhteen samalla tapaa kuin aloitan ja lopetan kaiken muunkin tässä elämässä.

Elämä on hyvin epävakaata ja äärimmäisen impulssiivista.

Huh, tää voisi olla ihan kuin mun kynästä! Pystyn samaistumaan täysin. 

Tsemppiä <3

Nainen29

Se on sitä että et tunnista aina kaikkia tunteitasi, etkä siksi oikein tunnista itseäsikään, tartut niihin tunteisiin jotka ovat tuttuja ja luulet olevasi ne. Se tuntuu kai vähän samalta kuin paha murrosikä, mutta se ei vaan koskaan ole laantunut. Ja nyt kun pitäisi kertoa itsestään tuntuu tyhjältä, eikä oikeastaan löydy mitään sanottavaa itsestä.

Epäilen, että mulla on ns. hiljainen bpd tai epätyypillinen bipolaari. En ole pitkään aikaan edes aloittanut mitään esim.suhdetta kun tiedän, ettei se kestä mulla kumminkaan. Raha-asiat ei pysy hanskassa ja mielialat vaihtelee parin tunnin välein. Ajattelen itsemurhaa todella useasti, mutta en ole koko ajan syvästi masentunut vaan välillä olo on innostunut ja hyvä ilman syytä. Olen 32 ja luon tyyliäni jatkuvasti - ostan vaatteen joka on pakko saada ja parin viikon- kuukauden kuluttua katson sitä häveten ja ihmetellen, mitä oikein näin siinä.

En uskalla ottaa lemmikkiä, kun huolehtisin siitä kumminkin huonosti. En osaa päättää, asuisinko maalla vai kaupungissa. Kaikenlainen sitoutuminen ja velvollisuus ahdistaa valtavasti, vaikka haluaisin läheisyyttä ja ystävyyttä. Siinä mitä nyt tuli ekana mieleen.

Tyhjyyden tunne on voimakas ja läsnä päivittäin. Olen opiskellut kolme kertaa amiksessa ja jättänyt aina kesken, samoin töissä olen pystynyt käymään vain muutaman hassun viikon ennen kun on ollut pakko lopettaa. Ja nämäkin saavutukset vain opamoxin voimin. Ajattelen mustavalkoisesti ihmisistä ja asioista. Olen ollut vuosia sairaslomalla/eläkkeellä ja olen vasta 27. Olen todella impulsiivinen ja saan toisinaan hirveitä raivokohtauksia tyhjästä. Olen syönyt kymmeniä lääkkeitä saamatta niistä mitään apua. Olen jonossa psykoterapiaan, mutta voi kuulema olla etten pääse siihen koska se pitäisi kustantaa itse. No milläs maksat kun saat sen reilu 400e/kk. Niin ja se vielä että voi mennä helposti parikin viikkoa niin etten poistu asunnostani ja toisinaan taas tamppaan päivittäin jossain. Tunnen olevani huono ja paha ihminen. Olen myös yrittänyt itsemurhaa, mutta minut yllätettiin. Seuraavalla kerralla kun tilanne menee niin pahaksi niin menen junan alle enkä ala kikkailemaan lääkkeillä ja veitsillä.

Ai niin ja yritän kasvattaa hiuksiani, mutta muutan mieltäni jatkuvasti minkä väriset niiden pitäisi olla, niin eivät ne pääse pitkäksi asti koskaan.

Kaiken kaikkiaan kyllä tuntuu, kuin olisi yhtä kypsä kuin 13-16 -vuotiaana. Tunteet ovat yhtä pinnalla ja samat asiat tärkeitä. On hämmentävää katsella,kun toiset aikuistuu ympärillä ja itse on yhtä hukassa kuin aina. Se myös luo jännän ristiriidan ihmisille minusta, että älyllisesti olen kehittynyt iän kanssa, mutta emotionaalisesti en paljon ollenkaan. Jotkut esimerkiksi lääkärit tuntuvat pitävän minua hyvin epäkypsänä ja tyhmänä - ja ihan syystäkin - kunnes keskustelen pidemmän ajan ja selviää, että tiedän ja ymmärrän kuitenkin monenlaista. Se järki ei vaan ulotu oman elämän hallintaan millään lailla.

Mustasukkaisuus on minulle ehkä vaikein tunne, ja on todella vaikea hyväksyä, että kumppanilla on ollut aiemmin muita intiimejä suhteita. Jotain ehkä kertoo sekin, että ihmiset joiden kanssa tunnen yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta ovat samanlaisia keskenkasvuisia aikuisia. -9

Vierailija kirjoitti:

Tyhjyyden tunne on voimakas ja läsnä päivittäin. Olen opiskellut kolme kertaa amiksessa ja jättänyt aina kesken, samoin töissä olen pystynyt käymään vain muutaman hassun viikon ennen kun on ollut pakko lopettaa. Ja nämäkin saavutukset vain opamoxin voimin. Ajattelen mustavalkoisesti ihmisistä ja asioista. Olen ollut vuosia sairaslomalla/eläkkeellä ja olen vasta 27. Olen todella impulsiivinen ja saan toisinaan hirveitä raivokohtauksia tyhjästä. Olen syönyt kymmeniä lääkkeitä saamatta niistä mitään apua. Olen jonossa psykoterapiaan, mutta voi kuulema olla etten pääse siihen koska se pitäisi kustantaa itse. No milläs maksat kun saat sen reilu 400e/kk. Niin ja se vielä että voi mennä helposti parikin viikkoa niin etten poistu asunnostani ja toisinaan taas tamppaan päivittäin jossain. Tunnen olevani huono ja paha ihminen. Olen myös yrittänyt itsemurhaa, mutta minut yllätettiin. Seuraavalla kerralla kun tilanne menee niin pahaksi niin menen junan alle enkä ala kikkailemaan lääkkeillä ja veitsillä.

Munulla on tuo sama mutta ei pääsyä eläkkeelle, luullut ettei tämän vaivan takia pääsekään. Lääkkeitä tosin itse en syö, kun en niihin usko ja itsemurhaakaan en ole yrittänyt. Junan alle ei kannata mennä, tulee traumat siitä niin monelle...tätä aina itsekin pelkään että joudun joskus todistamaan ja joskus pelkään että hyppäisin itse, mutta en halua tehdä sitä. Psykoterapiaan itsekin vuosia jonottanut ja aina vain sanotaan ettei just nyt ole resursseja ja katsotaan jos järjestyisi ja josko saataisiin rahoitusapua jostain...aluksi uskoin että voisi saadakin, nyt en jaksa enää edes toivoa ja ahdistaa koko hakemisprosessi kun ei itsellä riitä jaksaminen.

Vierailija kirjoitti:

Ai niin ja yritän kasvattaa hiuksiani, mutta muutan mieltäni jatkuvasti minkä väriset niiden pitäisi olla, niin eivät ne pääse pitkäksi asti koskaan.

Kaiken kaikkiaan kyllä tuntuu, kuin olisi yhtä kypsä kuin 13-16 -vuotiaana. Tunteet ovat yhtä pinnalla ja samat asiat tärkeitä. On hämmentävää katsella,kun toiset aikuistuu ympärillä ja itse on yhtä hukassa kuin aina. Se myös luo jännän ristiriidan ihmisille minusta, että älyllisesti olen kehittynyt iän kanssa, mutta emotionaalisesti en paljon ollenkaan. Jotkut esimerkiksi lääkärit tuntuvat pitävän minua hyvin epäkypsänä ja tyhmänä - ja ihan syystäkin - kunnes keskustelen pidemmän ajan ja selviää, että tiedän ja ymmärrän kuitenkin monenlaista. Se järki ei vaan ulotu oman elämän hallintaan millään lailla.
Mustasukkaisuus on minulle ehkä vaikein tunne, ja on todella vaikea hyväksyä, että kumppanilla on ollut aiemmin muita intiimejä suhteita. Jotain ehkä kertoo sekin, että ihmiset joiden kanssa tunnen yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta ovat samanlaisia keskenkasvuisia aikuisia. -9

Samoin! olen todella mustis ilman mitään syytäkin ja vaikka järki sanoo ettei tarvi tai kannata olla, niin tuntuu kuin en voisi itselleni mitään. Nyt olen yrittänyt vain malttaa mieleni ja olla edes hiljaa noissa tilanteissa, joskus onnistuu mutta aina ei...mutta tämäkin nyt huikea edistysaskel itselle.

10 vielä jatkaa. Lapsuuteni oli suht Ok, olen ns. paremmasta perheestä, minulla on kaksi sisarusta joista toinen myös oireilee muttei ole käynyt lääkärillä tämän takia. Lapsuus oli vähän sellaista kulissia, pahoista asioista ei puhuttu eikä oikeastaan mistään muustakaan. Raha oli tärkeää ja reissasimme lomilla. Kavereita ei juuri koskaan saanut tuoda kylään ja jos menin kaverille kylään niin minua syyllistettiin siitä monta päivää, että miten kehtaan olla muiden vaivoina ja syödäkin vielä heidän ruokiaan. Äitini haukkui myös läskiksi koko peruskouluikäni, vaikka olin täysin normaalipainoinen. Hän itse oli anorektinen. Isäni ei ollut minun kanssa tekemisissä lapsuudessani eikä vieläkään kuin max kerran vuodessa ja silloinkin hänen asiansa liittyy jompaankumpaan sisarukseeni. Heitä hän kyllä näkee monta kertaa viikossa. Taisi olla kova pala ettei yksi lapsi olekaan edustuskelpoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhtenä hetkenä rakastan syvästi seurustelukumppaniani ja opiskelen maalariksi. Toisena hetkenä eroan tunteiden puuttumisen vuoksi ja haluan vaihtaa ammattia poliisiksi. En voi kuvitellakaan muuttavani pois asuinkaupungistani, mutta kohta hetken mielijohteesta vuokraankin asunnon toiselta puolelta Suomea ja muutan. Olen hetero, olen homo, olen taas hetero. Olen lihansyöjä, olen vegaani. Yhtenä päivänä terveellinen elämä on kaikki, seuraavana hukun alkoholiin. Aloitan uuden suhteen ja lopetan uuden suhteen samalla tapaa kuin aloitan ja lopetan kaiken muunkin tässä elämässä.

Elämä on hyvin epävakaata ja äärimmäisen impulssiivista.

aika outo sulla toi. Mullakin on epävakaa enkä oireile ollenkaan noin. Vain tunteeni läheisiä ihmisiä kohtaan muuttuvat välillä jopa useita kertoja päivässä mutta nekin osaan jo pitää sisälläni. 

Sussa on enemmän jotain vialla kun pelkkä epävakaa.

Adhd ja epävakaus ei tässä hetkessä ole hallinnassa muutaman keskeneräisen asian vuoksi. Silloin kun muu elämä on vakaata niin olen pystynyt opiskelemaan, valmistumaan ammattiin, työskentelemään ja olemaan vakaassa parisuhteessa. Lievimmillään tämä on minulla samaa mitä sinulla.

- 3 -

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Tuskin tekään olette vain päättäneet että onpa kiva saada epävakaa persoonallisuushäiriö elämänkumppaniksi selittämään älyttömiä tempauksia?! Ette ole myöskään voimattomia sen suhteen.

Edellä kirjoitettu oli myös kuin omasta elämästäni kunnes hoksasin ( aluksi kirjallisuuden,sitten ammattilaisten avulla) että kyseessä oli syvän ja pitkään kestäneen lapsuusajan kaltoinkohtelun seuraus- en kerta kaikkiaan tuntenut itseäni yhtään,en osannut kertoa itsestäni kysyttäessä mitään,en nimetä tunteita tai olla mitään mieltä mistään.

Traumaterapian ja ehkä myös perustaltaan vahvan psyyken vuoksi en tuhoutunut.

Jaksakaa sitkeästi hakea oikeanlaista apua ja ulkoistakaa tämä tuholainen ennenkuin se pilaa elämänne!

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Lisään vielä, että hän kertoi tuntevansa olonsa paljon nuoremmaksi mitä on, ja viihtyy usein itseään nuorempien kanssa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon. Hänelle on kuulemma myös sanottu, että hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Haluaisin oppia ymmärtämään häntä paremmin, siksi mietin onko hänellä mahdollisesti jokin sairaus.

Olin hyvin lyhytpinnainen sosiaalisissa suhteissa. Suutuin helpolla. Nyt se asia on parantunut. En edelleenkään jaksa keskittyä asioihin, jotka eivät kiinnosta, mutta joihin pitäisi paneutua jostakin ulkoisesta syystä. Olen eritavoin tutkailtuna älykäs ja olen aikanaan menestynyt kouluissa loistavasti. Työelämässä en ole pärjännyt. Olen ollut masentunut siitä asti kun valmistuin yliopistosta.

Kiintoisaa tässä on se, että nämä asiat voidaan yhdistää aika moneen mielenterveyden vähemmäntoivottavaan tilaan. Jos tuttavallesi on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus, se ei välttämättä tarkoita paljon mitään. Lääkäri on voinut antaa diagnoosin, koska se nyt lähinnä tuli hänen mieleensä. Ymmärrät tuota ystävääsi tahi tuttavaasi parhaiten tutustumalla häneen: juttelemalla ja viettämällä hänen kanssaan aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli kerran seurustelukumppani, joka tuntui pelkäävän kovasti hylätyksi tulemista. Halusi edetä nopeasti suhteessa, siis heti naimisiin ja lapsi jne. Sitten kuitenkin tuntui, ettei välillä välittänyt minusta yhtään mutta silti puhui noista jutuista. Saimme lapsen, johon henkilö ei sanojensa mukaan olisi ollutkaan vielä valmis, vaikka sitä selvästi halusi. Sai myös raivokohtauksia ja heitteli tavaroita yms. mutta saattoi taas vähän ajan päästä olla iloinen. Välillä tosi ihana ja välillä tosi huonolla tuulella. Vaikutti myös siltä, ettei tiedä mitä haluaa tai kuka on, vaikka lähes nelikymppinen. Ei oikein pystynyt (ainakaan rehellisesti) puhumaan tunteistaan tai mistään ”syvällisemmästä”. Käytti päihteitä päivittäin. Rinnakkaissuhteita myös, parisuhteet ei kestä. Kuulostaako siltä, että voisi olla epävakaa vai mitä?

Lisään vielä, että hän kertoi tuntevansa olonsa paljon nuoremmaksi mitä on, ja viihtyy usein itseään nuorempien kanssa. Ei tunne kuuluvansa joukkoon. Hänelle on kuulemma myös sanottu, että hänen pitäisi kasvaa aikuiseksi.

Haluaisin oppia ymmärtämään häntä paremmin, siksi mietin onko hänellä mahdollisesti jokin sairaus.

Voi olla epävakaa persoonallisuus ja/tai pari muuta ongelmaa. Mutta päihdeongelmaista ja raivokohtauksia saavaa ihmistä ei pidä pitää lapsen elämässä joka tapauksessa. Lakkaa yrittämästä ymmärtää, sano tyypille että hänen pitää hakeutua hoitoon ja pakkaa kamasi, jos olette vielä yhdessä.

Kriisiä kriisin perään. Joku iso kriisi ku tapahtuu ni se pilaa vähintään päivän tai vatvon sitä asiaa 2vk. Tunteiden vaihtelu, aamulla hyvä, keskellä päivää maailmanloppu, iltaa kohen tosi hyvä ja illalla sängyssä mietin miten päättää päiväni. Raivareita, erityisesti ku nukkunu huonosti...mut näitä jo oppinu hillitteen ettei koko päivä mene raivofiiliksissä. Enempi negatiivinen olo ku positiivinen. Vihaan itseäni ja häpeän vielä enempi. Olen terapiassa ja nykyään ymmärrän tunteita ja niiden hillinnästä jotain. Ja yleensä ku koen jonku tunteen hyvä tai paha, yritän muistaa et tämä on minun tunne ja kokemus. Tunnen sen vain "normaaleihin"verrattuna kymmenkertaisesti. En pidä(muserrun kuin pikku lapsi) siitä et mulle ollaan vihaisia/mökötetään tai jätetään asioiden ulkopuolelle, pelkään yksinäisyyttä(voin olla kotona yksin, mutta en yksin, yksin ettei kukaan vastaa esim.puhelimeen). Ja suhteet muihin on sellasia et luen muita ja heidän käytöstään, pidän tai en pidä, riippuu päivästä. Lapsuus-hiljainen ja ujo, sisaruksien elämää vakavempien ongelmien varjossa, huomaamaton ja kiltti jolle negatiiviset tunteet ei ollu sallittu ku vanhemmat ei jaksanu.