Supernanny Suomi - OFFICIAL

Hyvin sanottu että tuollainen rajattomuus on jo laiminlyöntiä. Harmittaa sen äidin puolesta, tuollainen ylipaino vie hautaan ennen aikaisesti, eikä paljon helpota lasten elämää että hekin ovat jo nyt todella ylipainoisia (pojat)  :( Sen isän sukkien pohjat kun istui siinä lattialla :O ihan järkyttävää. 

Me katsotaan tätä ohjelmaa mun 9v tytön kanssa joka käy sitten läpi että mitä hänen mielestään lapset tuntee ja miksi ne käyttäytyy noin, ja sitten kyselen että miten hän on kokenut meidän esim. ruokailut jne. Kuulemma minä olen liian lepsu ja isä liian ankara (isä esim lastaa tomaattikastikkeen lautaselle ja se pitää syödä, minä laitan pikkuriikkisen....). 

Lapset oli niin liikkiksiä, se keittiötöissä autteleva keskimmäinen! Isompikin poika tosi kiva ja niin oli tyttökin kun sai huomiota.

Vanhemmat selvästi rakastavia ja läsnäolevia, panostavat lapsiin. Voi kuvitella, että heille voi aina mennä juttelemaan jos kaipaa tukea.

Toki oli kasvatusongelmia, mutta perusta on hyvä.

Omien lasten kavereissa on ollut niitä, jotka jo 10- 12- vuotiaina ovat aika paljon oman onnensa nojassa, koti ja jääkaappi usein tyhjiä. Alkoholista nyt puhumattakaan.

Menikö tuo niin, että isoveli pääsee kerran ravintolaan, pikkusisko saa aloittaa ratsastusharrastuksen, ja keskimmäinen alkaa tehdä kotitöitä?

Ei tuo ihan suoraan Tuhkimosta ole, mutta...

Vierailija kirjoitti:

Hyvin sanottu että tuollainen rajattomuus on jo laiminlyöntiä. Harmittaa sen äidin puolesta, tuollainen ylipaino vie hautaan ennen aikaisesti, eikä paljon helpota lasten elämää että hekin ovat jo nyt todella ylipainoisia (pojat)  :( Sen isän sukkien pohjat kun istui siinä lattialla :O ihan järkyttävää. 

Me katsotaan tätä ohjelmaa mun 9v tytön kanssa joka käy sitten läpi että mitä hänen mielestään lapset tuntee ja miksi ne käyttäytyy noin, ja sitten kyselen että miten hän on kokenut meidän esim. ruokailut jne. Kuulemma minä olen liian lepsu ja isä liian ankara (isä esim lastaa tomaattikastikkeen lautaselle ja se pitää syödä, minä laitan pikkuriikkisen....). 

Sori nyt ohis, mutta siis miksi 9 vuotias ei saa/osaa itse ottaa omaa ruokaansa ?!? Ihan hyvä tietysti että tunnepuoli tuntuu olevan hallinnassa/siihen panostetaan, mutta kuulostaa todella oudolle että vanhempi annostelee tuon ikäiselle ruuan lautaselle. Omassa perheessä ja kavereillakin kun joku 9v jo ohjeistettuna/hieman avustettuna osaa tehdä sen koko ruuan itse, ja todellakin päättää myös sen, paljonko sitä syö o.O

Enkä nyt tarkoita että meillä lapset jotenkin kotiorjan asemassa olisivat/kantaisivat vastuun esim. siitä ruuanlaitosta, tai vastaavasti päättäisivät itse kaikesta, mutta kyllähän 9 vuotias on jo tarpeeksi vanha ottamaan oman ruokansa, korkeintaan jonkun täysinäisen pullon/maitopurkin tms. kaatamisessa tarvitsee apua.

Vai olenko mä itse väärässä ja vastuuttanut lapseni liian aikaisin opettelemaan tunnistamaan sitä, kuinka paljon ja mitä olisi hyvä syödä, kun viim. 3-4 vuotiaan kanssa on jo harjoiteltu yhdessä ottamista, sitten lapsi ottaa ohjattuna itse ja kouluikäisille sitten korkeintaan muistutellaan tyyliin jostain kasvisten määrästä. Itse vaan ajattelen, että sanoin kuin se liika rajattomuus on tietynlaista kaltoinkohtelua, on lapsen passaaminen ja hänen puolestaan tekeminenkin sitä myös, esimerkiksi just tuossa ruuan otossa. Lapsi ei päätä mitä syödään, mutta kyllä hänen olisi jo kouluikäisenä hyvä olla saanut se kokemus siitä, että hän on oppinut itse ottamaan oman ruokansa. (Tietysti eri juttu sitten jos lapsella on jokin paha liikuntavamma/muu fyysinen este sille ettei ruokailu itsenäisesti onnistu)

Uskomaton lapanen tuo äiti. Makaa sohvalla ja huutaa miestä apuun kun lapsi hakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Siis tämä ensimmäisen kauden perhe on ihan järkyttävää katsottavaa. Siis jos Nannyn täytyy tulla uudestaan perheeseen, eikö yhtään hävetä. Miksi tällaiset vanhemmat lisääntyy entisestään, kun ei kykene edes yhtä lasta kasvattamaan. Koti oli kuin kaatopaikka, likainen ja kaikki paikata täynnä lasten tavaraa. Peppi leikki ruualla ja heitteli sitä pitkin poikin ja vanhemmat vaan katsoo vierestä. Seinät, lattiat ja kaikki muutkin pinnat täynnä likaa. Hyi olkoon. Äidin ylipaino on siirtynyt jo poikiin. Ennenkuin joku taas huutaa kehopositiivisuudesta, niin tuollainen ylipaino lapsella ei ole terveellistä. Siellä vaan pelataan ja koko perhe on ihan apaattisia. Isä on ihan vässykkä, ei tee yhtään mitään. Tuotakin perhettä hallitsee lapset ja koko koti on lasten valtakunta. Mä en voi käsittää miten tuollaisia perheitä on. Kammottavaa katsottavaa. Ei kyllä kaikkien pitäisi lisääntyä. Jos ei ole omaa elämänhallintaa, niin ei pidä tehdä lapsia siihen lisäksi.

Ainoa positiivinen asia tuossa perheessä oli se, että ei oltu lemmikkejä hankittua tuohon kaaokseen.

äiti oli varmaan masentunut. lamaantunut ja eleetön

Mindwalker kirjoitti:

Vai voisiko johtua siitä, että nämä nykyajan osaamattomat vanhemmat eivät halua samanlaista kasvatusta omille lapsilleen kuin ovat itse saaneet? Elää pelossa ja kurissa.

Vai onko ennen vanhemmat pitäneet niin kovan kurin, että lapsella (nykyajan vanhemmalle) ei ole jäänyt mitään tilaa harjoitella omaa tahtoaan, jolloin hän ei vanhempana osaa vetää rajoja, kun aina toimittu muiden mukaan.

Voisiko syytä olla siis myös siinä entisajan ihannoidussa kasvatustyylissä, kun nykyään osa vanhemmista ei osaa vetää rajoja ja toimia lastensa kanssa?

Mielenkiintoista pohtia tätäkin vaihtoehtoa, kun vanhempia sukupolvi (eivät kaikki) arvostelee nykyajan vanhempia.

No nämä nykyvanhemmat on syntyneet 70-80 - ja jopa 90 -luvuilla, joten he ei ole niitä, jotka on kurilla ja järjestyksellä kasvatettuja, vaan heitä itseäänkin on jo kasvatettu nykyoppien mukaan, ainakaan lasta ei saanut lyödä enää 70 -luvulla.

Minä puhun omasta lapsuudestani, joka oli siis 50- ja osittain 60 -luvulla.  Eli puhutaan jo näiden lasten isovanhemmista, kun puhutaan siitä entisajan kasvatustyylistä, jolloin lapset ei ainakaan kiukutelleet ruokapöydässä eivätkä leikkineet ruualla.  Ei minun kotonani mitään pelon ilmapiiriä ollut.  Vanhempia vastaan vain ei isoteltu,  se oli ikään kuin itsestäänselvyys.  Minulle sanottiin aina, että pahinta mitä voi tehdä, on heittää tahallaan ruokaa lattialle.  Siitä sai ihan varmaan selkäänsä.  Ja vielä kauheat häpeät, kun halveksi ruokaa, mistä monilla silloin oli puute.  Oli siinä joku uskonnollinenkin aspekti, leipähän oli silloin Jumalan viljaa.  

Lienee minulle siitä edelleen jäänyt jokin kauhistus, kun luin kuinka tämä huippukokki Ramsay oli vieraillut Suomessa joskus, ja hänelle haettiin lähimmästä kaupasta karjalanpiirakka esimerkiksi suomalaisesta perinneruuasta ja kysyttiin mielipidettä.  Tämä kokki maistoi ja paiskasi piirakan maahan sanoen sen olevan paskaa.  Heitti ruokaa maahan!  Kunnianloukkaus ruokaa kohtaan.  Olisi voinut siististi laittaa sen roskikseen tai antanut vain takaisin. 

Minä kasvatin omia lapsiani jo nykyajan mukaisesti ilman mitään fyysisiä rangaistuksia, mutta kyllä meillä edelleen oli isän sana laki.  Jos minä en saanut lasta tottelemaan, isä sai kun vain tuli paikalle ja kysyi että mikä on ongelma.  Meillä ei lapset koskaan kiukutelleet ruokapöydässä, en koskaan edes ajatellut, että niin olisi voinut olla.  Sitä ei vain tapahtunut.

Nykyään ei ole isilläkään enää auktoriteettia.  Pehmo-isyys on tullut jäädäkseen, omine hyvine, mutta myös näköjään huonoine puolineen.  

Olen ohjelmaa välillä katsonut ja en väitä etteikö ongelmia perheissä olisi paljon. Silti en todellakaan kannata kovaa kuriakaan. Minä olen itse 90-luvun alussa syntynyt ja olen  ollut hyvin kiltti tyttö. Silti isäni piti aina kuria ja jos tein vähänkin väärin sain aina huudot. Lopulta en enää uskaltanut vastustaa lainkaan. Ajattelin, että selviän vähemmällä kun yritän vaan olla mieliksi. En siis juuri koskaan vastustellut tai tehnyt mitään pahojani. Tämä ei silti auttanut, kun isälle riitti sekin jos vahingossa pudotin ruokaa pöydälle tai en heti totellut jos hän pyysi tekemään jotain. Koko lapsuus menikin niin, että isä määräsi kaikesta. Olin aina iloinen, kun hän oli töiden puolesta pois kotoa, koska silloin sain hengittää vapaammin ilman pelkoa, että hän taas suuttuu. Äitini yritti aina sanoa, ettei isä huutaisi minulle niin paljon tai ettei isä pitäisi viikkojen mykkäkoulua jostain pikku-asiasta, mutta ei siitä paljon ollut apua. Olin vielä nuorenakin sellainen, joka halusin mieluummin olla hiljaa ja nöyrtyä kuin että taas tulisi riita. Silti isäni on loukannut minua niin monta kertaa, että on vaikeaa muistaa niitä hyviä hetkiä. Vasta nyt viime aikoina ( olen lähemmäs 30) olen vihdoin löytänyt itseni ja pystynyt ajattelemaan isäni toimineen väärin. Ehkä joskus vielä löydän oman ääneni. Olinkin sitten kiusattu koulussa vuosia, kun toki muut huomasivat sen kuinka en uskaltanut vastustaa. Miten olisin uskaltanut kun kotonakin pelkäsin isääni, kun tämä suuttui. En sen takia koskaan kannata tätäkään. Ei ole viedä lapsen itsetuntoa. Mieluummin lisätä sitä. Isäkin ihmettelee miksi olen niin arka ihminen, eikä vieläkään ymmärrä omaa vaikutustaan. 

Vierailija kirjoitti:

Mindwalker kirjoitti:

Vai voisiko johtua siitä, että nämä nykyajan osaamattomat vanhemmat eivät halua samanlaista kasvatusta omille lapsilleen kuin ovat itse saaneet? Elää pelossa ja kurissa.

Vai onko ennen vanhemmat pitäneet niin kovan kurin, että lapsella (nykyajan vanhemmalle) ei ole jäänyt mitään tilaa harjoitella omaa tahtoaan, jolloin hän ei vanhempana osaa vetää rajoja, kun aina toimittu muiden mukaan.

Voisiko syytä olla siis myös siinä entisajan ihannoidussa kasvatustyylissä, kun nykyään osa vanhemmista ei osaa vetää rajoja ja toimia lastensa kanssa?

Mielenkiintoista pohtia tätäkin vaihtoehtoa, kun vanhempia sukupolvi (eivät kaikki) arvostelee nykyajan vanhempia.

No nämä nykyvanhemmat on syntyneet 70-80 - ja jopa 90 -luvuilla, joten he ei ole niitä, jotka on kurilla ja järjestyksellä kasvatettuja, vaan heitä itseäänkin on jo kasvatettu nykyoppien mukaan, ainakaan lasta ei saanut lyödä enää 70 -luvulla.

Minä puhun omasta lapsuudestani, joka oli siis 50- ja osittain 60 -luvulla.  Eli puhutaan jo näiden lasten isovanhemmista, kun puhutaan siitä entisajan kasvatustyylistä, jolloin lapset ei ainakaan kiukutelleet ruokapöydässä eivätkä leikkineet ruualla.  Ei minun kotonani mitään pelon ilmapiiriä ollut.  Vanhempia vastaan vain ei isoteltu,  se oli ikään kuin itsestäänselvyys.  Minulle sanottiin aina, että pahinta mitä voi tehdä, on heittää tahallaan ruokaa lattialle.  Siitä sai ihan varmaan selkäänsä.  Ja vielä kauheat häpeät, kun halveksi ruokaa, mistä monilla silloin oli puute.  Oli siinä joku uskonnollinenkin aspekti, leipähän oli silloin Jumalan viljaa.  

Lienee minulle siitä edelleen jäänyt jokin kauhistus, kun luin kuinka tämä huippukokki Ramsay oli vieraillut Suomessa joskus, ja hänelle haettiin lähimmästä kaupasta karjalanpiirakka esimerkiksi suomalaisesta perinneruuasta ja kysyttiin mielipidettä.  Tämä kokki maistoi ja paiskasi piirakan maahan sanoen sen olevan paskaa.  Heitti ruokaa maahan!  Kunnianloukkaus ruokaa kohtaan.  Olisi voinut siististi laittaa sen roskikseen tai antanut vain takaisin. 

Minä kasvatin omia lapsiani jo nykyajan mukaisesti ilman mitään fyysisiä rangaistuksia, mutta kyllä meillä edelleen oli isän sana laki.  Jos minä en saanut lasta tottelemaan, isä sai kun vain tuli paikalle ja kysyi että mikä on ongelma.  Meillä ei lapset koskaan kiukutelleet ruokapöydässä, en koskaan edes ajatellut, että niin olisi voinut olla.  Sitä ei vain tapahtunut.

Nykyään ei ole isilläkään enää auktoriteettia.  Pehmo-isyys on tullut jäädäkseen, omine hyvine, mutta myös näköjään huonoine puolineen.  

Kyllä vielä monet 80- ja 90-luvulla syntyneet ovat saaneet fyysistä kuristusta. Tuli tukkapyllyä ja koivuniemen herrasta. Fyysinen kuritus kiellettiin 84 mutta siinä meni oma aikansa ennenkuin kielto muuttui käytännöiksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen ohjelmaa välillä katsonut ja en väitä etteikö ongelmia perheissä olisi paljon. Silti en todellakaan kannata kovaa kuriakaan. Minä olen itse 90-luvun alussa syntynyt ja olen  ollut hyvin kiltti tyttö. Silti isäni piti aina kuria ja jos tein vähänkin väärin sain aina huudot. Lopulta en enää uskaltanut vastustaa lainkaan. Ajattelin, että selviän vähemmällä kun yritän vaan olla mieliksi. En siis juuri koskaan vastustellut tai tehnyt mitään pahojani. Tämä ei silti auttanut, kun isälle riitti sekin jos vahingossa pudotin ruokaa pöydälle tai en heti totellut jos hän pyysi tekemään jotain. Koko lapsuus menikin niin, että isä määräsi kaikesta. Olin aina iloinen, kun hän oli töiden puolesta pois kotoa, koska silloin sain hengittää vapaammin ilman pelkoa, että hän taas suuttuu. Äitini yritti aina sanoa, ettei isä huutaisi minulle niin paljon tai ettei isä pitäisi viikkojen mykkäkoulua jostain pikku-asiasta, mutta ei siitä paljon ollut apua. Olin vielä nuorenakin sellainen, joka halusin mieluummin olla hiljaa ja nöyrtyä kuin että taas tulisi riita. Silti isäni on loukannut minua niin monta kertaa, että on vaikeaa muistaa niitä hyviä hetkiä. Vasta nyt viime aikoina ( olen lähemmäs 30) olen vihdoin löytänyt itseni ja pystynyt ajattelemaan isäni toimineen väärin. Ehkä joskus vielä löydän oman ääneni. Olinkin sitten kiusattu koulussa vuosia, kun toki muut huomasivat sen kuinka en uskaltanut vastustaa. Miten olisin uskaltanut kun kotonakin pelkäsin isääni, kun tämä suuttui. En sen takia koskaan kannata tätäkään. Ei ole viedä lapsen itsetuntoa. Mieluummin lisätä sitä. Isäkin ihmettelee miksi olen niin arka ihminen, eikä vieläkään ymmärrä omaa vaikutustaan. 

Tämä kertomus on pelottavan samanlainen kuin oma kertomukseni. Jopa ikä täsmää. Kiitos viestistäsi, enää ei ole niin yksinäinen olo.

t. toinen 90-luvun lapsi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse hieman yli satakiloinen, mutta kyllä säälittää nuo Savolaisten lapset. Äiti huomattavasti minuakin painavampi ja pojat seuraa perässä. Ei se ulkonäkö niinkään, mutta terveys!

Omat lapseni 7 ja 9v hoikkia, liikunnallisia. Meillä ei lojuta ruutujen edessä kuin joskus viikonloppuisin.

Ja meillä lapset tuntee moton: Lapset ei päätä.

Tottakai mielipidettä kysytään tilanteen mukaan, mutta aikuinen tekee päätökset.

t.perheen ainoa aikuinen

Paraskin puhuja, kun on itsellään 50 kiloa ylipainoa.

:D ei ole. Mutta osaan arvioida omieni perusteella muiden kuntoa.

Minä olen myös 90-luvun lapsi ja kovassa kurissa elänyt. Meillä ei fyysistä väkivaltaa ollut (tukkapöllyä, luunappeja olen kyllä saanut pienenä), mutta pelottelun ilmapiiri silti. Jos jotain ei tehnyt tai totellut, niin rangaistaistiin kyllä jollain tavalla niin, että tuntui. Mykkäkoulua ja hylkäämistä. Opin minäkin elämään miellyttäen kilttinä reippaana, suorittaja - tyttönä, joka pärjää omillaan.

Kun lähdin opiskelemaan ja pääsin hieman pois kodin vaikutuksesta, alkoi kaikki nuo iskeytyä suoraan naamalle. Muistan, kun mietin miksi mulla on etes kavereita, kun en ymmärtänyt sitä, miten joku voi pitää minua hyvänä ihmisenä, kun kotona viesti oli ihan toinen. Tämän ajatuksen ja jatkuvan ahdistavan tunteen kanssa saa painia vieläkin.

En IKINÄ halua tätä omille lapsilleni! Tämän vuoksi paljon tullut pohdittua näitä kasvatuskysymyksiä ja eri sukupolvien kasvatustyylejä. Minäkin teen varmasti omat virheeni, joita lapseni sitten moittii, mutta ehdottomasti haluaisin, että he kuitenkin saisivat tuntea olevansa rakastettuja ja riittävät omana itsenään. Ja tietävät sen, että kotia saa aina tulla (tälläkin on kiristetty)

Pieni avautuminen :D "kiva" tietää, että en ole ainoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen ohjelmaa välillä katsonut ja en väitä etteikö ongelmia perheissä olisi paljon. Silti en todellakaan kannata kovaa kuriakaan. Minä olen itse 90-luvun alussa syntynyt ja olen  ollut hyvin kiltti tyttö. Silti isäni piti aina kuria ja jos tein vähänkin väärin sain aina huudot. Lopulta en enää uskaltanut vastustaa lainkaan. Ajattelin, että selviän vähemmällä kun yritän vaan olla mieliksi. En siis juuri koskaan vastustellut tai tehnyt mitään pahojani. Tämä ei silti auttanut, kun isälle riitti sekin jos vahingossa pudotin ruokaa pöydälle tai en heti totellut jos hän pyysi tekemään jotain. Koko lapsuus menikin niin, että isä määräsi kaikesta. Olin aina iloinen, kun hän oli töiden puolesta pois kotoa, koska silloin sain hengittää vapaammin ilman pelkoa, että hän taas suuttuu. Äitini yritti aina sanoa, ettei isä huutaisi minulle niin paljon tai ettei isä pitäisi viikkojen mykkäkoulua jostain pikku-asiasta, mutta ei siitä paljon ollut apua. Olin vielä nuorenakin sellainen, joka halusin mieluummin olla hiljaa ja nöyrtyä kuin että taas tulisi riita. Silti isäni on loukannut minua niin monta kertaa, että on vaikeaa muistaa niitä hyviä hetkiä. Vasta nyt viime aikoina ( olen lähemmäs 30) olen vihdoin löytänyt itseni ja pystynyt ajattelemaan isäni toimineen väärin. Ehkä joskus vielä löydän oman ääneni. Olinkin sitten kiusattu koulussa vuosia, kun toki muut huomasivat sen kuinka en uskaltanut vastustaa. Miten olisin uskaltanut kun kotonakin pelkäsin isääni, kun tämä suuttui. En sen takia koskaan kannata tätäkään. Ei ole viedä lapsen itsetuntoa. Mieluummin lisätä sitä. Isäkin ihmettelee miksi olen niin arka ihminen, eikä vieläkään ymmärrä omaa vaikutustaan. 

Tämä kertomus on pelottavan samanlainen kuin oma kertomukseni. Jopa ikä täsmää. Kiitos viestistäsi, enää ei ole niin yksinäinen olo.

t. toinen 90-luvun lapsi

Itseäni oikeastaan eniten ärsytti se, että äiti itki lapsensa Tourette-diagnoosia. Tourette ei ole mikään este elää hyvää elämää eikä minusta tuon Rasmuksen Tourette ollut edes pahimmasta päästä. 

Tuntuu välillä että neurokirjolaisia parjataan ja haukutaan olan takaa, mutta kehitysvammaiset on ihania ja "siunauksia" perheille.

Mä nukahdin kesken jakson, enkä nyt ole  vielä katsonut uudelleen, mutta oliko ohjelmassa kerrottu miksi Nanny meni uudelleen samaan perheeseen ?

Jäin miettimään onko ohjelmaan niin vaikea saada osallistujia ( enkä ihmettelisi, kun some on mitä on)

Vierailija kirjoitti:

Mä nukahdin kesken jakson, enkä nyt ole  vielä katsonut uudelleen, mutta oliko ohjelmassa kerrottu miksi Nanny meni uudelleen samaan perheeseen ?

Jäin miettimään onko ohjelmaan niin vaikea saada osallistujia ( enkä ihmettelisi, kun some on mitä on)

Perheen kuopus Peppi oli ottanut vallan perheessä. Varsinkin äidillä vaikeuksia pitää kuria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä nukahdin kesken jakson, enkä nyt ole  vielä katsonut uudelleen, mutta oliko ohjelmassa kerrottu miksi Nanny meni uudelleen samaan perheeseen ?

Jäin miettimään onko ohjelmaan niin vaikea saada osallistujia ( enkä ihmettelisi, kun some on mitä on)

Perheen kuopus Peppi oli ottanut vallan perheessä. Varsinkin äidillä vaikeuksia pitää kuria.

Mutta siis miksi juuri heidän perhe? Koska varmasti olisi tuhansia muitakin kuopuksen valtaan saamia perheitä ?

Vierailija kirjoitti:

Mä nukahdin kesken jakson, enkä nyt ole  vielä katsonut uudelleen, mutta oliko ohjelmassa kerrottu miksi Nanny meni uudelleen samaan perheeseen ?

Jäin miettimään onko ohjelmaan niin vaikea saada osallistujia ( enkä ihmettelisi, kun some on mitä on)

Ekalla kerralla ongelmana oli poikien pelaaminen. Nyt ongelmana oli vanhempia talutusnuorassa pitävä pikkutyttö. Siksi Nänny meni takaisin. On varmasti vaikea saada osallistujia. Harva haluaa vapaaehtoisesti lynkattavaksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä nukahdin kesken jakson, enkä nyt ole  vielä katsonut uudelleen, mutta oliko ohjelmassa kerrottu miksi Nanny meni uudelleen samaan perheeseen ?

Jäin miettimään onko ohjelmaan niin vaikea saada osallistujia ( enkä ihmettelisi, kun some on mitä on)

Perheen kuopus Peppi oli ottanut vallan perheessä. Varsinkin äidillä vaikeuksia pitää kuria.

Mutta siis miksi juuri heidän perhe? Koska varmasti olisi tuhansia muitakin kuopuksen valtaan saamia perheitä ?

Olisiko haluttu tällaista "vanhat tutut siellä taas"-henkeä. Ikään kuin helpompi lähestyä perhettä katsojana, kun tuntee jo vähän taustoja. Myös saatettiin haluta tuoda esiin, ettei nänninkään ole mikään taikuri, joka poistaa kertaheitolla kaikki ongelmat. Voi tulla uusia ongelmia ja niihinkin voi hakea apua rohkeasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä nukahdin kesken jakson, enkä nyt ole  vielä katsonut uudelleen, mutta oliko ohjelmassa kerrottu miksi Nanny meni uudelleen samaan perheeseen ?

Jäin miettimään onko ohjelmaan niin vaikea saada osallistujia ( enkä ihmettelisi, kun some on mitä on)

Perheen kuopus Peppi oli ottanut vallan perheessä. Varsinkin äidillä vaikeuksia pitää kuria.

Mutta siis miksi juuri heidän perhe? Koska varmasti olisi tuhansia muitakin kuopuksen valtaan saamia perheitä ?

Olisiko haluttu tällaista "vanhat tutut siellä taas"-henkeä. Ikään kuin helpompi lähestyä perhettä katsojana, kun tuntee jo vähän taustoja. Myös saatettiin haluta tuoda esiin, ettei nänninkään ole mikään taikuri, joka poistaa kertaheitolla kaikki ongelmat. Voi tulla uusia ongelmia ja niihinkin voi hakea apua rohkeasti. 

Totta, kuulostaa ihan hyvältä perusteelta. Hyvin mahdollista juuri näin.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni oikeastaan eniten ärsytti se, että äiti itki lapsensa Tourette-diagnoosia. Tourette ei ole mikään este elää hyvää elämää eikä minusta tuon Rasmuksen Tourette ollut edes pahimmasta päästä. 

Tuntuu välillä että neurokirjolaisia parjataan ja haukutaan olan takaa, mutta kehitysvammaiset on ihania ja "siunauksia" perheille.

Aika sydämetön kommentti. Ihmisillä on erilaisia tapoja reagoida asioihin. On se kuitenkin iso asia, että lapsella on tuollainen haaste. Et voi muutaman minuutin perusteella tietää, miten pahasta tapauksesta on kyse. Poikaahan näytettiin ohjelmassa hyvin vähän ja leikkaamalla saadaan helposti muokattua tilanteita. Eiköhän tuokin äiti tule ajan kanssa ymmärtämään, ettei Tourrette ole maailmanloppu. Mutta luonnollisesti se ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan vaatii aikaa niin kuin mihin tahansa uuteen asiaan sopeutuminen. Äidiltä oli rohkeaa ottaa esiin myös tuo puoli erityislapsen vanhemmuudesta. Liian helposti annetaan kuva, että diagnoosi hyväksytään silmiä räpäyttämättä ja mikään ei mukamas muutu sen jälkeen.