”Köyhien lapset eivät pääse matkoille eikä saa merkkivaatteita”

Ei niitä matkoja eikä merkkivaatteita lahjoiteta rikkaiden lapsillekaan vaan heidän vanhempansa täytyy ne ostaa. Jokainen ostaa lapsilleen mitä pystyy. On pystyttävä kertomaan lapselle että me ei nyt osteta kaikenlaista koska me ei tienata niin paljon. Ne ostaa jotka tienaavat. Jos sitten itse haluat joskus omille lapsille ostaa niin opiskelet ahkerasti että pääset kunnon liksoille. Ja vaikka me ei voida sulle ostaa kaikkea niin me rakastetaan sua ja huolehditaan susta. 

Köyhien kannalta hyvä kehityskulku, että matkustelusta on vihdoinkin tullut huono asia ilmastoahdistuksen vuoksi. Merkeillä koreilu on ollut pinnalla keskiluokan parissa viimeiset kymmenen vuotta. Sekin näyttää olevan vähenemässä, ja olemme siirtymässä kohti yksilöllisempää aikaa.

En vähättele köyhyyttä, mutta merkkivaatteiden puute  ja matkustelemattomuus ei ole kyllä todellista köyhyyttä. Tiedän huomattavan varakkaita ihmisiä, jotka matkustelevat hyvin vähän ja joille ei tulisi mieleenkään ostaa merkkivaatteita.

Luokalla ehkä pari sellaista, jotka luokittelee ihmiset omaisuuden mukaan. Ja pitävät siitä suurta ääntä, koska eihän kukaan muuten ymmärtäisi näiden erinomaisuutta. Kotona luultavasti painotetaan lapselle, kuinka hän on ylempää kastia. Vanhemmista lähtee kaikki käytös, väittäisin. Rumat ne vaatteilla koreilee.

Olen tämän ennenkin sanonut, että suomalainen köyhyys on nykyään sitä, ettei saa ihan kaikkea haluamaansa ja ilmaiseksi niitä asioita mitkä muut ovat hankkineet omin avuin.

Tämä on kurja kehityssuunta, koska se vie uskottavuuden myös niiltä jotka ovat oikeassa hädässä.

Omassa lapsuudessani meidän perhe oli luokkamme köyhimpiä. Paras kaverini tuli taas hyvin varakkaasta perheestä. En muista, että me lapset olisimme koskaan edes puhuneet rahasta.

Minulla oli köyhä lapsuus. Vaatteet ostettiin marketeista, mitään merkkivaatteita en saanut ennen kuin ne itse kykenin ostaa ( ja merkkivaatteilla tarkoitan leviksiä).

Nyt olen keskituloinen eikä lapsillanikaan ole merkkivaatteita (ja edelleen tarkoitan näillä adidasta tai nikeä) muuta kuin sukulaisten antamina. Kumpikaan ei ole kiinnostunut vaatteista ja pukevat päälleen ihan yhtä hyvin markettihousut kuin ne adidaksetkin. Isompi on nyt havahtunut siihen, että adidakset on lempihousut ja kysyinkin, haluaako niitä lisää. Ihan sama, oli vastaus.

Kännykkä on kummallakin ollut 40 euron hintainen, kunnes viime jouluna mies ostaa täräytti kalliimmat. Silloin esikoinen totesi, että onpa kivaa, kun koulussa ei sillä vanhalla puhelimella voinut tehdä kaikkia juttuja, joita tunneilla vaadittiin. Kysyin, oliko ainoa luokassa, ja silloin kävi ilmi, että oli ollut toinenkin, jolla oli halpa puhelin, mutta että esikoista ei haitannut. Eipä tarvinnut tehdä kaikkia koulutehtäviä! Kuopus ei nyt toisella luokallakaan olisi tarvinnut kalliimpaa kännykkää. Molemmat myöntävät, että luokalla on niitä mänttejä, jotka vertailevat kännyköiden hintaa ja puhuvat rahasta, mutta kumpikaan ei välitä eivätkä ole sen takia halunneet uusia kännyköitä.

Olen luokan vanhempien kanssa keskustellut esim. omasta vanhasta puhelimestani ja aina saan outoja katseita ja huokauksia, miten jaksan tuollaista elämää, kun on se niin hankalaa, jos ei pysty tekemään sitä eikä tätä. No, minulle se puhelin on ennen kaikkea puhelin. Siihen voi soittaa tai lähettää viestin, ei sillä tarvitse pelata eikä mennä nettiin. Eikä sen missään nimessä tarvitse olla mikään iphone ties kuinka mones! Mutta ei minua ymmärretä, koska materialismi on oikeasti juurtunut juuri meidän sukupolveemme. Yhdellä ekaluokkalaisella oli sellainen 600 euron puhelin, ja vanhempien ammatit sellaista luokkaa, ettei rahaa todellakaan pyöri ylimääräisiä nurkissa. En jaksa ymmärtää. Ja työkaverini uusi kännykkänsä kerran vuodessa. Huh!

Minusta on tullut vastuuntuntoinen kuluttaja, koska en saanut lapsena kaikkea, mitä halusin. Toivon, että sama resepti tepsii lapsiinikin. Käytän kyllä vastauksena myös sitä, ettei meillä ole varaa, jos toivovat jotain kallista, koska silloin voivat käyttää oman tilinsä rahoja. Toistaiseksi eivät ole halunneet mitään niin kallista, että tili tyhjenisi. Minusta lasten on perheen varallisuudesta huolimatta opittava, ettei rahaa tipu taivaasta, ja nuo kalliiden puhelimien ja merkkivaatteiden ostajien lapset ovat tulevaisuudessa hukassa rahankäyttönsä suhteen. Vanhemmissa siis vika!

Vanhemmat, päiväkodit ja koulut voisivat opettaa että jokainen on arvokas ihminen eikä merkkivaatteilla ja kännyköillä lisätä lisätä kenenkään arvoa. Ulkomaille ehtii jokainen matkustaa aikuisenakin. Ilman älypuhelinta ei tarvitse kenenkään olla. Operaattorit myyvät kännyköitä kolmen vuoden korottamalla ja kuluttomalla maksuajalla. Ostin sellaisen hinta 146 euroa. Siitä tulee kuukausittain 4,16 e puhelinlaskun lisää. Halvempi, joka olisi sopiva ensimmäiseksi älypuhelimeksi Samsung, hinta 90 e. Sekin on 30 euroa vuodessa osamaksulla.

Jos nyt näin köyhempänä himoaa tiettyjä merkkejä niin alesta ja käytettynäkin voi ostaa joitakin vaatteita. Ja oikeasti mus ei vaatteet sureta. Ja säästämällä voidaan joku reissuun kerta kolmeen vuoteen tehdä.

Elitistivanhempien elitistilapset ovat pahimpia kiusaajia. Käyn edelleen terapiassa vaikka omasta kouluajasta on jo monta vuotta. Minua kiysattiin pääasiassa siitä ettei minulla ollut älypuhelinta, vuosi oli 2011. Köyhästä perheestä tulen minäkin, ei ollut merkkivaatteira eikä tietokoneetta. Lomat vietettiin aina kotona tai jos bensaa oli rahaa niin mummolassa. Pahinta oli että aina syksyllä kesälomasta ja lomakokemuksista piti kirjoittaa aina syksyllä essee. Jouduin kertomaan muille miten yksitoikkoista, työsää ja yksinäistä minulla oli. Äitini ei viitsinyt edes viedä meitä uimarannalle. Tämä vain pahensi kiusaamista

Miten ilmastonmuutosuskovaiset tähän suhtautuvat? Jos maailma halutaan pelastaa, kenelläkään ei voi olla oikeutta tuottaa enemmän päästöjä kuin toiset, jo nyt verrataan eri maiden kansalaisia co2 jalanjäljen perusteella ja vaaditaan pienentämään sitä. Käytännössä ilmastotalkoilta menee uskottavuus, jos toisen ihmisen hiilijalanjälki saa olla moninkertainen toiseen verrattuna.

Eli ilmaston pelastaminen edellyttää kulutusmahdollisuuksien ja sitä myötä tulojen ja varallisuuden tasaamista. Keneltäkään ei voi edellyttää sitoutumista, jos varakkaammat saavat kuluttaa enemmän. Tulevassa maailmassa kaikkien on siis tyydyttävää samaan elintasoon.