Kyllästyttää puheet "adhd on muotidiagnoosi"

Kun esikoiseni syntyi, hän ei viihtynyt sylissä eikä paikoillaan hetkeäkään. Alle 3kk iässä ähki ja raivosi lattialla, pakonomaisesti potki itseään liikkeelle. Lähtikin sitten peruuttamaan ja jatkoi tätä koko päivän, kunnes nukahti väsymyksestä. Ei auttanut muu tekeminen tai poistaminen lattialta, raivosi silloin. Sylistä rimpuili pois, viihtyi vain liikkuessaan. Sama lapsi lähti kävelemään 10kk iässä ja kun hän sairasti ensimmäisen korkean kuumeensa 11kk:n iässä, en saanut häntä pysymään sängyssään lepäämässä millään: hän oli aivan poikki, väsyneen näköinen ja silti vaan kiskoi itseään ylös kerta toisensa jälkeen, kaatuen voimattomana sänkyyn. Kyllä minä ihmettelin, että mikä ihme tuota lasta vaivaa...

Vuodet vierivät ja tarve liikkua pysyi yhtä pahana. Lapsi meni hoitoon, jossa karkaili ja satutti itsensä vähän väliä koska kohelsi. Saattoi seistä ensin paikallaan hetken mutta sitten arvaamattomasti pinkaista juoksuun (vaikka se oli kielletty hetkeä aiemmin) ja kaatua, kun kompastui johonkin. Alle 4-vuotiaana ei ymmärtänyt pelätä mitään, olisi juossut autojenkin sekaan jossei aikuinen olisi ehtinyt reagoimaan. Keinuissa keinujaa päin juoksi toistuvasti kunnes hänet vietiin pois tilanteesta. Jatkuvasti pomppi, repi ja puri itseään jollain tapaa. Jos katsoi tai kuunteli jotain istuen, asento vaihtui parin sekunnin välein ja väliajalla kiskottiin vaikkapa sukkaa tai syötiin kynsiä. "Levottomuus" oli lapsen toinen nimi.

Kun lapsi oli 5-vuotias, hän sai diagnoosin Adhd. Sitä ei saatu sillä, että äiti vähän liioitteli neuvolassa tai käytiin kerran lääkärillä. Sitä varten varattiin aikoja perheneuvolaan, neuvolapsykiatrille, toimintaterapeutille, lastenpsykiatrille...taisteltiin jotta lähetteet tutkimuksiin menisivät läpi, päiväkotia haastateltiin, soiteltiin johtajille. Ja sitten kun diagnoosi vihdoin tuli, 3 vuoden väännön jälkeen, eräs sukulaiseni totesi että "pistät vaan vähemmälle sitä pelaamista ja syötät enemmän aitoa ruokaa niin eiköhän ala loppumaan riehumiset". Sitä voimattomuuden tunnetta tuon kommentin jälkeen on vaikea kuvailla: meillä ei pelata, ruoka on enimmäkseen kotonatehtyä luomuruokaa, syödään D-vitamiinia ja ulkoillaan...

Pyytäisin, että te jotka ette "usko" tähän diagnoosiin, olisitte hiljaa jos ette ole perehtyneet asiaan tippaakaan. Lukisitte vaikka miten Adhd näkyy sitä sairastavan aivojen toiminnassa ja että se on suoranainen vamma henkilölle itselleen. Toivoisin myös, että lääkkeitä vastustavat ihmiset tajuaisivat, että Adhd-lasta ei ole tarkoitus vaientaa näkymättömäksi niiden pillereiden avulla vaan MAHDOLLISTAA hänen jokapäiväiset toimensa, kuten esim. koulunkäynti. Oma lapseni on tutkimuksien mukaan oppimiskyvyiltään normaali, mutta koska hänen energiansa kuluu kaikkeen toissijaiseen (aiemmin kuvattu motorinen levottomuus ym.) ja itsensä stimuloimiseen, hän ei PYSTY oppimaan muiden joukossa! Hän stimuloi itseään vaikkapa repimällä vaatteitaan, koska hänen aivonsa käyvät liian hitaalla: siinä missä Adhd-lääke tekisi terveestä ihmisestä sekopäisen vilkkaan, Adhd:ta sairastava saa itsensä sillä normaalille "taajuudelle". Eli mielestäni ei voi todellakaan puhua lapsen lääkitsemisestä hiljaiseksi.

Ps. Lähipiirissäni on Adhd:ta sairastava sukulainen, joka kasvoi ilman lääkitystä tai ymmärrystä sairauttaan kohtaan. Hänet leimattiin kurittomaksi ja koulu meni penkin alle. Töissä kävi, mutta sähläämisen vuoksi satutti itsensä tapaturmaisesti ja se työura loppui sitten siihen. Nykyään hän on päihteiden väärinkäyttäjä ja pelkkä taakka yhteiskunnalle (rumasti sanottuna). Olisiko teistä parempi, että nykypäivänkin lapset kasvatettaisiin häpeään ja uskomaan, että ovat itse tuhmia tai kurittomia/laiskoja, kun eivät pärjää ilman apua?