Tapasin itselleni liian hyvän miehen

Olen 32-vuotias, työssäkäyvä nainen. Olen ollut sinkkuna pari vuotta, enkä ole tänä aikana oikeastaan ihastunut kehenkään. Tapasin pari viikkoa sitten miehen, johon olen nyt ihastunut. Ongelma on se, että en koe olevani tarpeeksi hyvä hänelle. Enkä olekaan. Mies on vajaa 10 vuotta minua vanhempi, eronnut ja hänellä on kaksi lasta. Hänen avioliittonsa oli ensirakkautensa kanssa, ja liitto oli melko pitkä. Omat parisuhteeni eivät ole selvinneet 3,5 vuoden rajapyykin yli.

Mies on hyvässä työssä, harrastaa aktiivisesti ja syö terveellisesti. Itse olen viestintäalan pätkätyöläinen, enkä ole edes valmistunut. Aloin tekemään töitä, koska olin yliopistossa turhautunut ja ahdistunut. Päästyäni oman alani töihin, opinnot jäivät, ja nyt olen työkokemuksellani edennyt pikkuhiljaa eteenpäin. En edes tiedä, kuinka paljon opintopisteitä minulla on kasassa, sillä suorittelin opintoja hyvin epätasaisesti vuosien mittaan. En ole edes aloittanut kandia, saati gradua, joten kaukana ollaan. Olen miettinyt opintojen suorittamista loppuun, mutta koska en alunperinkään ollut alasta varma/kiinnostunut, tuntuisi typerältä lähteä yliopistolle tuhlaamaan aikaa sellaiseen tutkintoon, josta ei todennäköisesti ole minulle tulevaisuudessa hyötyä. Ala on humanistinen, enkä ole suuntautumassa aineenopettajaksi. Tunnen olevani huonompi ja tyhmempi, kuin valmistuneet ystäväni/työkaverini.

Olen kärsinyt aiemmin masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Nämä liittyivät vaikeaan elämäntilanteeseen, josta selvisin. Minulla on kuitenkin käsivarsi täynnä arpia. Niitä ei voi olla huomaamatta, joten odotan kauhulla sitä hetkeä, kun mies minulta niistä kysyy. Jouduin osastohoitoon itsemurhayrityksen takia kymmenisen vuotta sitten. Miehellä on tosiaan lapsia, joten ymmärtäisin täysin, jos hän ei haluaisi kaltaistani ihmistä heidän lähellensä. En toki edes kuvittele tapaavani lapsia koskaan.

Mies on siisti ja hyvinpuketunut, minä en. Olen sotkuinen ja elämänhallintani on huonoa. Kärsin edelleen jonkinasteisesta masennuksesta, mutta koska elätän itseni jotenkuten työlläni, jaksan syödä hedelmiä ja lenkkeillä, en usko, että saisin tarvitsemaani apua. Pukeudun siististi, mutta en tyylikkästi.

Olen myös alkoholia holtittomasti käyttävä hupakko. Kaikista piirteistäni tätä häpeän itsessäni ehkä eniten. En juo kovin usein, mutta aina kun juon, tilanne lähtee hallinnasta. Yleensä edesottamukseni ovat harmittomia, mutta tiedän, ettei normaali, täysijärkinen ihminen katselisi toimintaani kovin pitkään. Olen humalassa inhorealistinen yhdistelmä "voimaantuneiden" naisten sketsiohjelmien sankarinaisia ja pohjalaisia peräkammarin juoppoja.

Minulla on monessa mielessä asiat ulkopuolisen silmin kuitenkin hyvin. Työni on kohtuullisen luovaa, saan määrittää itse omat aikatauluni, eikä palkkakaan ole pöllömpi (silloin kun töitä on). Olen "terveen" näköinen ja haluan olla läheisilleni hyvä, vaikka useimmiten haluaisin vain lähteä täältä kauas pois. En tunne olevani oman elämäni kuski, vaan minua ohjaa jokin syvälle juurrettu kelpaamattomuus. En tiedä teenkö suuremman virheen jatkaessani tätä tapailua vai lopettaessani sen. Mies olisi minulle varmasti hyväksi, mutta ei minulla ole oikeutta "sälyttää" näitä ongelmia viattoman ihmisen harteille. Tämä harmittaa toden teolla, koska en varmaan koskaan ole tarpeeksi valmis suhteeseen.