Lue keskustelun säännöt.
mies ei halua koskea minuun raskauden jälkeen
mikä auttaisi
20.02.2019 |
raskauden puolivälin jälkeen mies ei halunnut koskea minuun ja alkoi torjua aloitteitani. luulin että tilanne palaisi normaaliksi vauvan tultua. vauva on 6kk ja mies ei edelleenkään koske minuun, mitään fyysisyyttä ei ole. mies sanoo olevansa väsynyt. mies tuntuu kireältä kun halaan häntä. yritin ehdottaa että lähtisimme lomailemaan, mies ei suostunut ja sanoi että ei ole onnellinen arjessamme. en tiedä mikä on muuttunut ja tunnen oloni todella avuttomaksi. johtuuko tämä siitä että näkee minut äitini, ei naisena ja mitä voin tehdä asialle? milloin teillä seksi palasi normaaliksi raskauden jälkeen?
Kommentit (163)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni synnytti mulle esikoispojan muutama kuukausi sitten. Olin mukana synnytyksessä, koska me molemmat haluttiin niin. Rakastan vaimoani yli kaiken ja haluan elää loppuelämäni sen ja perheeni kanssa.
Mutta.
Synnytyksen jälkeen en ole kyennyt rakastelemaan vaimoni kanssa, vaikka tunnetasolla kovasti tahtoisinkin. Synnytyksen, verisen alapään, jälkeisten ja kaiken sen muun sotkun näkeminen sai aikaan jonkinlaisen inho-reaktion naiseni sukuelimiä kohtaan.
Hellittely ja esileikki tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, mutta kun ollaan pääsemässä itse asiaan, näen mielessäni kaiken sen raadollisen sotkun ja verisen lapsen pään pusertumassa ulos naiseni alapäästä. Mielikuva on niin voimakas, etten pääse siitä irti, ja mulla lerpahtaa heti.
En voi tälle tunteelle mitään. Olen ylpeä vaimostani ja kiitollinen siitä, että hän synnytti mulle upean pojan: rakastan, tarvitsen ja arvostan vaimoani, mutta kuinka saisin itseni taas HALUAMAAN häntä? Tunnen itseni niin typeräksi ja turhautuneeksi.
Ei se liene harvinainen ongelma. Jonkinlaisia mielikuvaharjoitteita, joilla sais asian pysymään poissa mielestä?
Oma mieheni oli mukana synnytyksessä, mutta pysytteli pääpuolessa ja piteli kädestä, varmaan ihan itsesuojelutarkoituksessa. Ei halunnut tarjottua napanuoran leikkausta edes.
Tein samoin. Ei palanneet halut, koska ei myöskään vaimon paino muuttunut juuri lapsen synnyttyä.
Ai että, kyllä vaimo on varmaan onnellinen, että uhrasi vartalonsa sinun jälkeläistäsi varten.
On se, oon laittanut jotain 2 kertaa viimeiseen kymmeneen vuoteen, että pysyy tyytyväisenä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni synnytti mulle esikoispojan muutama kuukausi sitten. Olin mukana synnytyksessä, koska me molemmat haluttiin niin. Rakastan vaimoani yli kaiken ja haluan elää loppuelämäni sen ja perheeni kanssa.
Mutta.
Synnytyksen jälkeen en ole kyennyt rakastelemaan vaimoni kanssa, vaikka tunnetasolla kovasti tahtoisinkin. Synnytyksen, verisen alapään, jälkeisten ja kaiken sen muun sotkun näkeminen sai aikaan jonkinlaisen inho-reaktion naiseni sukuelimiä kohtaan.
Hellittely ja esileikki tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, mutta kun ollaan pääsemässä itse asiaan, näen mielessäni kaiken sen raadollisen sotkun ja verisen lapsen pään pusertumassa ulos naiseni alapäästä. Mielikuva on niin voimakas, etten pääse siitä irti, ja mulla lerpahtaa heti.
En voi tälle tunteelle mitään. Olen ylpeä vaimostani ja kiitollinen siitä, että hän synnytti mulle upean pojan: rakastan, tarvitsen ja arvostan vaimoani, mutta kuinka saisin itseni taas HALUAMAAN häntä? Tunnen itseni niin typeräksi ja turhautuneeksi.
Kuulostaa aika inhimilliseltä. Ehkä synnytys oli niin raju kokemus sinulle, että se siksi palautuu mieleesi edelleen? Mitä jos kävisit juttelemassa asiasta terapeutin kanssa ja voisit saada vinkkejä mielikuvaharjoitteluun ym. Vaikka kävisit vain kerran. Mutta tosiaan eihän kukaan synnytysvideoita nähnyt voi väittää tapahtumaa kauniiksi.. Ajan kuluminen varmasti auttaa myös, kun alat u nohtaa synnytyksen etkä assosioi vaimoasi enää siihen.
Minä en halunnut "panna" exää raskauden aikana koska en vaan voinut olla ajattelematta ihmistä mahassa ja vielä poika, no muija ei sitten halunnutkaan enää minua sen jälkeen kun lapsi syntyi.
Tämä: mies ei ilahtunut raskaudesta. Hänelle koko tilanne on vastenmielinen. Saattaa tuntea lapsenkin ainakin alkuun vastenmielisenä. Ei mennyt hänen suunnitelmiensa ja toiveidensa mukaan. Tilanne asettuu, jos ei sitten mies keksi lähteä elämäänkin poikamieselämää t.s. ero ja sen jälkeen lapset luonaan vain joka 2. viikonloppu. Luulen, että tämän kyllä aavistitkin.
M kirjoitti:
Minä en halunnut "panna" exää raskauden aikana koska en vaan voinut olla ajattelematta ihmistä mahassa ja vielä poika, no muija ei sitten halunnutkaan enää minua sen jälkeen kun lapsi syntyi.
Meillä kävi näin. Mies ei halunnut minua raskauden aikana ja minä olisin juuri silloin tarvinnut hellyyttä ja kosketusta. Etäännyin sitten hänestä ja kun raskauden jälkeen hän olisi halunnut, tuli mieleen vaan miten itsekkäästi ei huomioinut minua ollenkaan kun eniten sitä tarvitsin..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni synnytti mulle esikoispojan muutama kuukausi sitten. Olin mukana synnytyksessä, koska me molemmat haluttiin niin. Rakastan vaimoani yli kaiken ja haluan elää loppuelämäni sen ja perheeni kanssa.
Mutta.
Synnytyksen jälkeen en ole kyennyt rakastelemaan vaimoni kanssa, vaikka tunnetasolla kovasti tahtoisinkin. Synnytyksen, verisen alapään, jälkeisten ja kaiken sen muun sotkun näkeminen sai aikaan jonkinlaisen inho-reaktion naiseni sukuelimiä kohtaan.
Hellittely ja esileikki tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, mutta kun ollaan pääsemässä itse asiaan, näen mielessäni kaiken sen raadollisen sotkun ja verisen lapsen pään pusertumassa ulos naiseni alapäästä. Mielikuva on niin voimakas, etten pääse siitä irti, ja mulla lerpahtaa heti.
En voi tälle tunteelle mitään. Olen ylpeä vaimostani ja kiitollinen siitä, että hän synnytti mulle upean pojan: rakastan, tarvitsen ja arvostan vaimoani, mutta kuinka saisin itseni taas HALUAMAAN häntä? Tunnen itseni niin typeräksi ja turhautuneeksi.
O ou. Kun luin tän niin tuli mieleen että onkohan omalle pihtaavalle miehelleni käynyt just näin. Kun sen urpon piti tietysti kyylätä koko homma. Mites muuten, jos oot vielä kuulolla, niin muiden naisten alapäiden näkeminen, saako saman aikaan? Siis jos katot vaikka pokee?
Vierailija kirjoitti:
M kirjoitti:
Minä en halunnut "panna" exää raskauden aikana koska en vaan voinut olla ajattelematta ihmistä mahassa ja vielä poika, no muija ei sitten halunnutkaan enää minua sen jälkeen kun lapsi syntyi.
Meillä kävi näin. Mies ei halunnut minua raskauden aikana ja minä olisin juuri silloin tarvinnut hellyyttä ja kosketusta. Etäännyin sitten hänestä ja kun raskauden jälkeen hän olisi halunnut, tuli mieleen vaan miten itsekkäästi ei huomioinut minua ollenkaan kun eniten sitä tarvitsin..
Tämä sama meillä! Mies "jätti minut yksin" koko raskausajaksi, ja nyt en voi enää sietää koko tyypin kosketustakaan. Tätä jatkunut jo 2,5 vuotta, enkä tiedä voiko tilannetta enää muuttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni synnytti mulle esikoispojan muutama kuukausi sitten. Olin mukana synnytyksessä, koska me molemmat haluttiin niin. Rakastan vaimoani yli kaiken ja haluan elää loppuelämäni sen ja perheeni kanssa.
Mutta.
Synnytyksen jälkeen en ole kyennyt rakastelemaan vaimoni kanssa, vaikka tunnetasolla kovasti tahtoisinkin. Synnytyksen, verisen alapään, jälkeisten ja kaiken sen muun sotkun näkeminen sai aikaan jonkinlaisen inho-reaktion naiseni sukuelimiä kohtaan.
Hellittely ja esileikki tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, mutta kun ollaan pääsemässä itse asiaan, näen mielessäni kaiken sen raadollisen sotkun ja verisen lapsen pään pusertumassa ulos naiseni alapäästä. Mielikuva on niin voimakas, etten pääse siitä irti, ja mulla lerpahtaa heti.
En voi tälle tunteelle mitään. Olen ylpeä vaimostani ja kiitollinen siitä, että hän synnytti mulle upean pojan: rakastan, tarvitsen ja arvostan vaimoani, mutta kuinka saisin itseni taas HALUAMAAN häntä? Tunnen itseni niin typeräksi ja turhautuneeksi.
Ei se liene harvinainen ongelma. Jonkinlaisia mielikuvaharjoitteita, joilla sais asian pysymään poissa mielestä?
Oma mieheni oli mukana synnytyksessä, mutta pysytteli pääpuolessa ja piteli kädestä, varmaan ihan itsesuojelutarkoituksessa. Ei halunnut tarjottua napanuoran leikkausta edes.
Tein samoin. Ei palanneet halut, koska ei myöskään vaimon paino muuttunut juuri lapsen synnyttyä.
Ai että, kyllä vaimo on varmaan onnellinen, että uhrasi vartalonsa sinun jälkeläistäsi varten.
Ihan oikeasti: nyt on jo vuosi 2019 ja toivon todella, että Suomessa raskaudutaan ja synnytetään ainoastaan siksi, kun itse halutaan eikä siksi, jotta puoliso saa jälkeläisiä.
N36
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaimoni synnytti mulle esikoispojan muutama kuukausi sitten. Olin mukana synnytyksessä, koska me molemmat haluttiin niin. Rakastan vaimoani yli kaiken ja haluan elää loppuelämäni sen ja perheeni kanssa.
Mutta.
Synnytyksen jälkeen en ole kyennyt rakastelemaan vaimoni kanssa, vaikka tunnetasolla kovasti tahtoisinkin. Synnytyksen, verisen alapään, jälkeisten ja kaiken sen muun sotkun näkeminen sai aikaan jonkinlaisen inho-reaktion naiseni sukuelimiä kohtaan.
Hellittely ja esileikki tuntuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, mutta kun ollaan pääsemässä itse asiaan, näen mielessäni kaiken sen raadollisen sotkun ja verisen lapsen pään pusertumassa ulos naiseni alapäästä. Mielikuva on niin voimakas, etten pääse siitä irti, ja mulla lerpahtaa heti.
En voi tälle tunteelle mitään. Olen ylpeä vaimostani ja kiitollinen siitä, että hän synnytti mulle upean pojan: rakastan, tarvitsen ja arvostan vaimoani, mutta kuinka saisin itseni taas HALUAMAAN häntä? Tunnen itseni niin typeräksi ja turhautuneeksi.
Ei se liene harvinainen ongelma. Jonkinlaisia mielikuvaharjoitteita, joilla sais asian pysymään poissa mielestä?
Oma mieheni oli mukana synnytyksessä, mutta pysytteli pääpuolessa ja piteli kädestä, varmaan ihan itsesuojelutarkoituksessa. Ei halunnut tarjottua napanuoran leikkausta edes.
Tein samoin. Ei palanneet halut, koska ei myöskään vaimon paino muuttunut juuri lapsen synnyttyä.
Ai että, kyllä vaimo on varmaan onnellinen, että uhrasi vartalonsa sinun jälkeläistäsi varten.
Ihan oikeasti: nyt on jo vuosi 2019 ja toivon todella, että Suomessa raskaudutaan ja synnytetään ainoastaan siksi, kun itse halutaan eikä siksi, jotta puoliso saa jälkeläisiä.
N36
Toivottavasti parisuhteessa raskaudutaan siksi että molemmat haluavat jälkeläisiä. Ei siksi että yksipuolisesti itse haluaa tai että puoliso haluaa. Se nyt on samantekevää kumpi asian ottaa puheeksi, molempien on oltava halukkaita vanhemmiksi jotta homma toimii. Eli rehellistä keskustelua kun asia tulee esille, jos toinen kokee ettei ole valmis niin kertoo sen rehellisesti toisellekin. Muistuttaisin myös että se joka ei halua lapsia huolehtii omasta ehkäisystään. Jälleen rehellisyyttä vaaditaan tässäkin. Ei esim niin että nainen jättää hormonaalisen ehkäisyn pois kertomatta puolisolleen. Toki ei kenenkään naisen ole hormonaalista tai muutakaan ehkäisyä pakko käyttää jos ei halua, mutta kumppanin tulee olla asiasta tietoinen jotta voi tehdä omat ratkaisunsa asian suhteen. Jos mies on tietoinen ettei nainen käytä mitään ehkäisyä ja jatkaa seksin harrastamista tämän kanssa ilman kumia tai vasektomiaa ottaa mies silloin tietoisen riskin tulla isäksi.
N28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä se seksi palaa kun imetys loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä se seksi palaa kun imetys loppuu.
Kävikö teillä näin?
Ap
Toinen sillä. Sori.
Ja miehet on tollasia.
Jos tahtoo lähteä Tidella harva sanoo suoraan.
Ei oo Munaa
Minulle tuli aloitusesta vain mielikuva, että olette etääntyneet parina. Ehkä mies alkoi ottaa etäisyyttä raskausaikana kun pelkäsi sinun muuttuvan vauvan tultua ja ehkä sinä sitten muutuitkin vauvan tultua, vauva tietenkin muuttaa perhedynamiikkaa ja vaikuttaa parisuhteeseen, puolisot eivät ole aina ykkösenä toisilleen. Ehkä mies ei ole osannut vielä sopeutua muuttuneisiin rooleihin ja tosiaan tuo parisuhteen "laatu" on kärsinyt myös sen seurauksena, ette ole enää yhtä läheisiä, joten mitenkä seksikään sujuisi entiseen tapaan.
Meillä ei noin isoa ongelmaa ole ollut lasten kanssa, aivan loppuraskaudesta miestä kammotti yhdyntä koska mielikuva vauvan päästä vain senttien päästä peniksen kärjestä kammotti. Sama kyllä tarttui vähän minuunkin, mies kuitenkin suostui avittamaan sen verran, että saatiin synnytykset yhdynnällä alkamaan 12 tunnin sisällä seksistä (sattumaa?). Saimme juuri kolmantemme ja seksissä mies on tehnyt ensimmäisen aloitteen vauvan ollessa viikon ikäinen kun rinnoista pahin turvotus oli laskenut (siis lähinnä häneen kyllä keskityttiin, mutta ei se ihan yksipuolista kuitenkaan koskaan ole). Vanhempien lasten synnyttyä ekat yhdynnät on olleet 4-6 vk synnytyksistä.
Mutta tosiaan hyvä, että havahdut asiaan ja parisuhdetta täytyy hoitaa. Teillä on kuitenkin niin uusi ja outo tilanne, johon kestää sopeutua. Olosuhteet ja ihmisten temperamentit ovat niin erilaiset, ettei ole mitään yhtä normaalia kuinka elämän lapsiperheenä kuuluu alkaa sujumaan. Puhukaa vain paljon ja antakaa aikaa, älä ala etsimään itsestäsi vikoja, parisuhteenne on teidän kahden yhdessä muodostama ja se vaatii molempien panoksen. Anna miehellekin aikaa sopeutua ja löytää onni isän roolistaan ja päästä lähelle kun hän uskaltaa taas lähestyä. Jos suhde alkaa näyttää jotain kriisin merkkejä niin hakekaa ulkopuolista apua esim. terapiasta. Todennäköisesti ajan kanssa arki asettuu ja läheisyys palautuu välillenne.
Vierailija kirjoitti:
Minulle tuli aloitusesta vain mielikuva, että olette etääntyneet parina. Ehkä mies alkoi ottaa etäisyyttä raskausaikana kun pelkäsi sinun muuttuvan vauvan tultua ja ehkä sinä sitten muutuitkin vauvan tultua, vauva tietenkin muuttaa perhedynamiikkaa ja vaikuttaa parisuhteeseen, puolisot eivät ole aina ykkösenä toisilleen. Ehkä mies ei ole osannut vielä sopeutua muuttuneisiin rooleihin ja tosiaan tuo parisuhteen "laatu" on kärsinyt myös sen seurauksena, ette ole enää yhtä läheisiä, joten mitenkä seksikään sujuisi entiseen tapaan.
Meillä ei noin isoa ongelmaa ole ollut lasten kanssa, aivan loppuraskaudesta miestä kammotti yhdyntä koska mielikuva vauvan päästä vain senttien päästä peniksen kärjestä kammotti. Sama kyllä tarttui vähän minuunkin, mies kuitenkin suostui avittamaan sen verran, että saatiin synnytykset yhdynnällä alkamaan 12 tunnin sisällä seksistä (sattumaa?). Saimme juuri kolmantemme ja seksissä mies on tehnyt ensimmäisen aloitteen vauvan ollessa viikon ikäinen kun rinnoista pahin turvotus oli laskenut (siis lähinnä häneen kyllä keskityttiin, mutta ei se ihan yksipuolista kuitenkaan koskaan ole). Vanhempien lasten synnyttyä ekat yhdynnät on olleet 4-6 vk synnytyksistä.
Mutta tosiaan hyvä, että havahdut asiaan ja parisuhdetta täytyy hoitaa. Teillä on kuitenkin niin uusi ja outo tilanne, johon kestää sopeutua. Olosuhteet ja ihmisten temperamentit ovat niin erilaiset, ettei ole mitään yhtä normaalia kuinka elämän lapsiperheenä kuuluu alkaa sujumaan. Puhukaa vain paljon ja antakaa aikaa, älä ala etsimään itsestäsi vikoja, parisuhteenne on teidän kahden yhdessä muodostama ja se vaatii molempien panoksen. Anna miehellekin aikaa sopeutua ja löytää onni isän roolistaan ja päästä lähelle kun hän uskaltaa taas lähestyä. Jos suhde alkaa näyttää jotain kriisin merkkejä niin hakekaa ulkopuolista apua esim. terapiasta. Todennäköisesti ajan kanssa arki asettuu ja läheisyys palautuu välillenne.
Ap on sanonut että tämä on heidän 3 lapsi ja että mies ei ole käyttäytynyt aikaisempien lasten jälkeen näin-ei tilanteen siis pitäisi olla miehelle uusi.
Vierailija kirjoitti:
Toinen sillä. Sori.
Ja miehet on tollasia.
Jos tahtoo lähteä Tidella harva sanoo suoraan.
Ei oo Munaa
Miten mies aikoo sitten päästä tilanteesta ulos jos ei sano suoraan?
Ai että, kyllä vaimo on varmaan onnellinen, että uhrasi vartalonsa sinun jälkeläistäsi varten.