Lue keskustelun säännöt.
"Luokan hyväkäytöksiset tytöt". Heh. Piilokoulukiusaamisesta.
20.02.2019 |
https://www.aamulehti.fi/a/201460866
Aamulehdessä on hyvä artikkeli aiheesta. Näinhän se usein menee.
Kommentit (162)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä opettajien (kyllä, molemmat vanhemmat olivat koulussa opettajina) lapsi kertoi meille kuka milloinkin oli isänsä tai äitinsä suosikki. Jälkikäteen muisteltuna tajuan tilanteen kyllä aikalailla toisin. "Paljastusta" edelsi katseiden vaihto kaverien kanssa ja näin aikuisena tajuan, että tämähän oli vallankäyttöä. Ja jos muulla ei saa toisen mieltä pahoitettua niin voi tällaisella yrittää.
Kyseinen opettaja itse oli kuitenkin varsin huonokäytöksinen moukka, minkä sain myöhemmin tietää. Joten en muistele pahalla, ikävämpi se olisi ollut siinä opettajan lapsen tilanteessa olla.
Vierailija kirjoitti:
Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.
Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin. Sain opettaa heitä kuusi vuotta.
Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.
Kerran yläasteella opo kirjoitti jokaisen nimen lapulle. Jokaiselle jaettiin yksi lappu. Sitten piti keksiä jotain hyvää sanottavaa siitä, jonka nimi lapussa oli. Tuskin siitä mitään hyvää seurasi. Yhdestä pojasta joku sanoi, että on "mukavan pyöreä". Eli haukkui lihavaksi. Ei ollut kivaa kuultavaa sekään, että "en keksi mitään". Tai jotain tekemällä tehtyä kehua, tyyliin 'ei aiheuta harmia kenellekään, hiljainen'.
Voi kun tuollaisia opettajia olisi enemmän. Vältyttäisiin kiusaamiselta kun opettaja uskaltaisi reilusti olla heikomman puolella. Hyvä että asiasta keskustellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä usein uskotaan, kellä on eniten karismaa ja parhaat sos. taidot (kyllä, kiusaajilla usein on). Kiusattu ei taas ei välttämättä osaa olla niin ovela. Katsoo kiusaajaa muiden nähden vihaisesti, kun kiusaaja osaa esittää viatonta. Niinpä muiden silmiin kiusattu saattaa näyttää pahemmalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin masentunut vaikeiden kotiolojen takia eikä koulussa kukaan halunnut olla seurassani. Ikävää aikaa. Lapsuus voi olla raskastakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.
Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin. Sain opettaa heitä kuusi vuotta.
Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.
Kerran yläasteella opo kirjoitti jokaisen nimen lapulle. Jokaiselle jaettiin yksi lappu. Sitten piti keksiä jotain hyvää sanottavaa siitä, jonka nimi lapussa oli. Tuskin siitä mitään hyvää seurasi. Yhdestä pojasta joku sanoi, että on "mukavan pyöreä". Eli haukkui lihavaksi. Ei ollut kivaa kuultavaa sekään, että "en keksi mitään". Tai jotain tekemällä tehtyä kehua, tyyliin 'ei aiheuta harmia kenellekään, hiljainen'.
Uh, joo. Tätä tehdään aikuiskoulutuksessa ja töissäkin, tarkoitus on hyvä mutta toteutus ei aina jos porukka ei tunne toisia kunnolla tai joukossa on klikkejä. Olen nähnyt livenä kuinka jokainen seisoo vuorotellen edessä ja muut "kehuvat". Se on varmaan tosi kiva seistä siinä, kun kukaan ei oikein osaa sanoa mitään, vai mitä luulette? Tai se lapun kirjoittaminen anonyymisti, kuin muilla on ratkiriemukkaita ja ytimekkäitä kehuja ja sillä yhdellä syntisäkillä "ihan ok", "kiva", "ihan mukana", "kiva".
Se yritys voi olla sitten osa sitä kiusaamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monet ihan vihasivat sellaista, jolla oli huono näkö, eli joutui käyttämään silmälaseja. Miten pahaksi jotkut opettavat lapsensa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.
Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin. Sain opettaa heitä kuusi vuotta.
Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.
Kerran yläasteella opo kirjoitti jokaisen nimen lapulle. Jokaiselle jaettiin yksi lappu. Sitten piti keksiä jotain hyvää sanottavaa siitä, jonka nimi lapussa oli. Tuskin siitä mitään hyvää seurasi. Yhdestä pojasta joku sanoi, että on "mukavan pyöreä". Eli haukkui lihavaksi. Ei ollut kivaa kuultavaa sekään, että "en keksi mitään". Tai jotain tekemällä tehtyä kehua, tyyliin 'ei aiheuta harmia kenellekään, hiljainen'.
Uh, joo. Tätä tehdään aikuiskoulutuksessa ja töissäkin, tarkoitus on hyvä mutta toteutus ei aina jos porukka ei tunne toisia kunnolla tai joukossa on klikkejä. Olen nähnyt livenä kuinka jokainen seisoo vuorotellen edessä ja muut "kehuvat". Se on varmaan tosi kiva seistä siinä, kun kukaan ei oikein osaa sanoa mitään, vai mitä luulette? Tai se lapun kirjoittaminen anonyymisti, kuin muilla on ratkiriemukkaita ja ytimekkäitä kehuja ja sillä yhdellä syntisäkillä "ihan ok", "kiva", "ihan mukana", "kiva".
Se yritys voi olla sitten osa sitä kiusaamista.
Joo, minä sain kerran tuollaisessa tilanteessa palautteen "meikkaa kivasti" siinä missä muita kehuttiin huipputyypeiksi. Jäi hyvin mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko teillä ratkaisua asiaan? Kaikki ovat kutakuinkin yhtä mieltä, että tuo on väärin, mutta mitä sille voi tehdä?
No esimerkiksi jos huomaa jotain omituista ryhmädynamiikassa, oppilaiden rooleissa tai käytöksessä, niin laittaa jonkun "nollatilanteesta tulevan" koulupsykologin tai kuraattorin (ei tuttu oma ope) vaivihkaa seuraamaan ja tarkkailemaan luokkalaisten käytöstä esim välituntisin, ruokailutilanteissa, ennen koulun alkua koulunpihalla jne.
Luuletko, että koulupsykologi tai kuraattori olisi aina niin puolueeton taho? Etteikö usein oltaisi juuri niiden väärintekijöiden puolella, syystä tai toisesta? (Yhteiskunnallisista rakenteista johtuen) Toki oikeudenpuolustajiakin on, mutta heidätkin voidaan vaientaa ja painostaa olemaan tiettyä mieltä, eli uhria vastaan tai heidän oikeanlaiset yritykset eivät tuota toivotunlaista tulosta, kun enemmistö on oikeutta vastaan. Onhan niitä (kai) hyviäkin loppuja, mutta liian usein ei ole.
Kyllä näiden vääryyksien korjaamiseksi tarvittaisiin kaikkinaista asenteiden korjaamista ja ymmärrystä siitä, mitä toisen hyvä kohtelu oikeasti tarkoittaa. Suurin osa ihmisistä siis voisi vähän miettiä niitä asenteitaan kanssaihmisiä kohtaan, eli ollaanko esim. inhimillisiä vai ei. (Ohiksena, tarkoittaen siis muitakin kuin ns. vihapuheen lietsojia. Vääryyden kokemuksistahan se vihapuhekin monesti kumpuaa, eli omassa elämässä koetaan jatkuvaa vääryyttä ja eriarvoisuutta, mikä sitten purkautuu vääriinkin ihmisiin ja väärällä tavalla.) Ja rahan ei pitäisi merkitä kaikkea elämässä ja ratkaista kaikkea viime kädessä, mitä ei voi sanoa kovin inhimilliseksi piirteeksi.
Ja jos epähuomiossakin kohtelee toista jotenkin väärin, niin aina voi pyytää anteeksi ja korjata käytöstään, ja mahdollisesti hyvittää asia, riippuen vahingon laadusta ja tahallisuuden asteesta riippuen, minkä ei pitäisi olla mikään häpeä kenellekään, koska kukaanhan ei kai virheetön täysin ole. Toki täytyy ensin tiedostaa, että on tehnyt väärin, muutenhan muutosta ei tapahdu ja täytyy itsekin haluta sitä muutosta. Itse ainakin arvostan suuresti sellaisia ihmisiä, jotka osaavat myöntää asioita, pyytävät anteeksi ja korjaavat käytöstään.
Jos tuolle linjalle lähtee, ettei keneenkään voi ikinä luottaa, niin kyllä aika hankalaksi menee.
Mitäs parempia, konkreettisia, ehdotuksia sulla olikaan tarjota?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.
Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin. Sain opettaa heitä kuusi vuotta.
Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.
Kerran yläasteella opo kirjoitti jokaisen nimen lapulle. Jokaiselle jaettiin yksi lappu. Sitten piti keksiä jotain hyvää sanottavaa siitä, jonka nimi lapussa oli. Tuskin siitä mitään hyvää seurasi. Yhdestä pojasta joku sanoi, että on "mukavan pyöreä". Eli haukkui lihavaksi. Ei ollut kivaa kuultavaa sekään, että "en keksi mitään". Tai jotain tekemällä tehtyä kehua, tyyliin 'ei aiheuta harmia kenellekään, hiljainen'.
Uh, joo. Tätä tehdään aikuiskoulutuksessa ja töissäkin, tarkoitus on hyvä mutta toteutus ei aina jos porukka ei tunne toisia kunnolla tai joukossa on klikkejä. Olen nähnyt livenä kuinka jokainen seisoo vuorotellen edessä ja muut "kehuvat". Se on varmaan tosi kiva seistä siinä, kun kukaan ei oikein osaa sanoa mitään, vai mitä luulette? Tai se lapun kirjoittaminen anonyymisti, kuin muilla on ratkiriemukkaita ja ytimekkäitä kehuja ja sillä yhdellä syntisäkillä "ihan ok", "kiva", "ihan mukana", "kiva".
Se yritys voi olla sitten osa sitä kiusaamista.
Joo, minä sain kerran tuollaisessa tilanteessa palautteen "meikkaa kivasti" siinä missä muita kehuttiin huipputyypeiksi. Jäi hyvin mieleen.
Täällä "asiallinen ja hiljainen", ou jee.
Vierailija kirjoitti:
Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.
Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin. Sain opettaa heitä kuusi vuotta.
Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.
Apua, miten ihana olet!! Kiitos. Onneksi sinunlaisia on olemassa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka aamu vaihtuu pari, se päivä istutaan ja ollaan uuden luokkakaverin vieressä ja jutellaan hänelle, myös välitunnilla. Seuraavana aamuna uusi pari. Tätä koko lukuvuosi. Näin ryhmäytin luokkani tosi tiiviiksi, kaikki tekivät töitä kaikkien kanssa. Toki siellä oli suosittuja lapsia, mutta ketään ei jätetty yksin. Heillä oli oma whatsup-ryhmä, johon kaikki kuuluivat. Minä sain lukea viestejä joskus ja joskus yhdessä mietimme, miten joku pulma ratkaistaan. Eräs luokkakaveri kuoli ja yhdessä surimme sitäkin. Se kasvatti heitä todella paljon ja pikkuriidat näyttivät turhilta.
Me myös näyttelimme paljon. Yritimme löytää aina hyvää palautetta jokaisesta ja sanoimme perjantaisin hyviä asioita toisistamme. Luimme kirjallisuutta ääneen. Aika ajoin juttelin kahden kesken jokaisen kanssa ja joskus sieltä paljastui jotakin, joka hoidettiin. Sain opettaa heitä kuusi vuotta.
Ryhmäyttäminen, hyvän itsetunnon kasvattaminen, empatian opettaminen näytelmien ja kirjallisuuden keinoin ja yhteiset projektit (meillä oli näytelmäiltoja vanhemmille). Oppilaantuntemus tietysti myös kasvoi kuuden vuoden aikana.
Kerran yläasteella opo kirjoitti jokaisen nimen lapulle. Jokaiselle jaettiin yksi lappu. Sitten piti keksiä jotain hyvää sanottavaa siitä, jonka nimi lapussa oli. Tuskin siitä mitään hyvää seurasi. Yhdestä pojasta joku sanoi, että on "mukavan pyöreä". Eli haukkui lihavaksi. Ei ollut kivaa kuultavaa sekään, että "en keksi mitään". Tai jotain tekemällä tehtyä kehua, tyyliin 'ei aiheuta harmia kenellekään, hiljainen'.
Uh, joo. Tätä tehdään aikuiskoulutuksessa ja töissäkin, tarkoitus on hyvä mutta toteutus ei aina jos porukka ei tunne toisia kunnolla tai joukossa on klikkejä. Olen nähnyt livenä kuinka jokainen seisoo vuorotellen edessä ja muut "kehuvat". Se on varmaan tosi kiva seistä siinä, kun kukaan ei oikein osaa sanoa mitään, vai mitä luulette? Tai se lapun kirjoittaminen anonyymisti, kuin muilla on ratkiriemukkaita ja ytimekkäitä kehuja ja sillä yhdellä syntisäkillä "ihan ok", "kiva", "ihan mukana", "kiva".
Se yritys voi olla sitten osa sitä kiusaamista.
Joo, minä sain kerran tuollaisessa tilanteessa palautteen "meikkaa kivasti" siinä missä muita kehuttiin huipputyypeiksi. Jäi hyvin mieleen.
Täällä "asiallinen ja hiljainen", ou jee.
No oletko?? Mitä vikaa on olla asiallinen ja hiljainen??
Joo-oh, muistan omilta kouluajoiltani. Ne opettajan suosikit ja herrantertut olivat kaikista pahimpia. Sitten me silmätikut ja ei niin hyvien perheiden lapset olimme paljon solidaarisempia ja ystävällisempiä. Mutta niinhän se menee työelämässäkin, pomon suosikit ja "hyvät tyypit" ovat todellisia p...päitä vertaisilleen muilta piilossa.