Kaikki tuntemani 80- ja 90-luvulla syntyneet, ovat traumatisoituneet lapsuudessaan.

Mulla taas alkaa olla käsitys, että traumatisoidutaan jälkikäteen märehtien pikkujuttuja... Kun ei ole muita murheita elämässä näköjään. Jokainen meistä löytää lapsuudesta trauman, jos alkaa kammalla sitä setviä. Se on oikeastaan muodikastakin löytää elämästään traumoja. Kyllä, ymmärrän, että väkivalta ja ryyppääminen traumatisoi. Ymmärrän, että perheväkivalta traumatisoi. Ymmärrän, että pitkäkestoinen koulukiusaaminen traumatisoi. Mutta kun aletaan traumatisoitua, kun ei saanut uusia vaatteita tai pakotettiin kirkkoon kerran vuodessa tai kuka mistäkin. Jopa oma siskoni alkoi sössöttämään jostain lapsuuden uskontotraumasta ja kyseltyäni selvisi, että hänelle tuli trauma, kun joutui kerran kaverin perheessä osallistumaan seuroihin. Meidän koti ei ollut uskovainen, ei opettajat tai ympäristö ylipäätään vaan elettiin Etelä-Suomessa isossa kaupungissa. Teki mieli sanoa, että sä pilkkaat omilla rutinoillasi niitä, joilla on oikeasti uskonnosta trauma, kun kehität 30 vuotta myöhemmin trauman siitä, että jouduit kerran kuuntelemaan pari tuntia uskonnollisia juttuja. Eikä kyse ole mistään maailmanlopun lahkosta vaan ihan tavallisista helluntailaisista.

Mun mies on hyvä esimerkki siitä, ettei märehtiminen kannata. Isänsä oli alkoholisti ja jätti mm. mieheni pienenä lapsena yksin kaupungille, kun painui pubiin. Siis puhutaan jostain 5-vuotiaasta seisomassa tunteja kadulla. Isä joutui henkirikoksen uhriksi myöhemmin. Silti mies koe noista mitään traumaa. äiti oli turvallinen aikuinen ja isovanhemmatkin oli elämässä. Vain isä oli mätämuna. Lähinnä kertoi sen jättämisenkin kuvauksena isänsä alkoholismin tasosta, kun viina oli aina tärkeintä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas alkaa olla käsitys, että traumatisoidutaan jälkikäteen märehtien pikkujuttuja... Kun ei ole muita murheita elämässä näköjään. Jokainen meistä löytää lapsuudesta trauman, jos alkaa kammalla sitä setviä. Se on oikeastaan muodikastakin löytää elämästään traumoja. Kyllä, ymmärrän, että väkivalta ja ryyppääminen traumatisoi. Ymmärrän, että perheväkivalta traumatisoi. Ymmärrän, että pitkäkestoinen koulukiusaaminen traumatisoi. Mutta kun aletaan traumatisoitua, kun ei saanut uusia vaatteita tai pakotettiin kirkkoon kerran vuodessa tai kuka mistäkin. Jopa oma siskoni alkoi sössöttämään jostain lapsuuden uskontotraumasta ja kyseltyäni selvisi, että hänelle tuli trauma, kun joutui kerran kaverin perheessä osallistumaan seuroihin. Meidän koti ei ollut uskovainen, ei opettajat tai ympäristö ylipäätään vaan elettiin Etelä-Suomessa isossa kaupungissa. Teki mieli sanoa, että sä pilkkaat omilla rutinoillasi niitä, joilla on oikeasti uskonnosta trauma, kun kehität 30 vuotta myöhemmin trauman siitä, että jouduit kerran kuuntelemaan pari tuntia uskonnollisia juttuja. Eikä kyse ole mistään maailmanlopun lahkosta vaan ihan tavallisista helluntailaisista.

Mun mies on hyvä esimerkki siitä, ettei märehtiminen kannata. Isänsä oli alkoholisti ja jätti mm. mieheni pienenä lapsena yksin kaupungille, kun painui pubiin. Siis puhutaan jostain 5-vuotiaasta seisomassa tunteja kadulla. Isä joutui henkirikoksen uhriksi myöhemmin. Silti mies koe noista mitään traumaa. äiti oli turvallinen aikuinen ja isovanhemmatkin oli elämässä. Vain isä oli mätämuna. Lähinnä kertoi sen jättämisenkin kuvauksena isänsä alkoholismin tasosta, kun viina oli aina tärkeintä.

Aivan! Edellä linkatusta ketjusta:

ongelma ei ole äidissäsi vaan siinä, että sinä haluat jonkun tietynlaisen äidin, jota omasi ei halua olla. Kyse ei ole 70-luvussa tms. vaan siinä, että äitisi on tietynlainen etkä sinä halua sitä hyväksyä.

En ymmärrä, miksi äidin pitäisi jakaa elämänsä kanssasi - hän on äiti, ei ystäväsi. Tai miksi pitää käydä shoppailemassa tai harrastamassa jotain yhdessä. Vaikutat siltä, että et halua katkaista napanuoraa vaan väkisin haluat tehdä äidistä kaverisi ja hän puolestaan haluaa jo elää omaa elämäänsä vailla velvollisuuksia katsoa aikuisen tyttären perään.

Olet jämähtänyt jonnekin teinityttöyden aikaan märehtmällä uudestaan ja uudestaan jotain äitisi sanomisia. Äidille ne eivät välttämättä merkinneet silloinkaan mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas alkaa olla käsitys, että traumatisoidutaan jälkikäteen märehtien pikkujuttuja... Kun ei ole muita murheita elämässä näköjään. Jokainen meistä löytää lapsuudesta trauman, jos alkaa kammalla sitä setviä. Se on oikeastaan muodikastakin löytää elämästään traumoja. Kyllä, ymmärrän, että väkivalta ja ryyppääminen traumatisoi. Ymmärrän, että perheväkivalta traumatisoi. Ymmärrän, että pitkäkestoinen koulukiusaaminen traumatisoi. Mutta kun aletaan traumatisoitua, kun ei saanut uusia vaatteita tai pakotettiin kirkkoon kerran vuodessa tai kuka mistäkin. Jopa oma siskoni alkoi sössöttämään jostain lapsuuden uskontotraumasta ja kyseltyäni selvisi, että hänelle tuli trauma, kun joutui kerran kaverin perheessä osallistumaan seuroihin. Meidän koti ei ollut uskovainen, ei opettajat tai ympäristö ylipäätään vaan elettiin Etelä-Suomessa isossa kaupungissa. Teki mieli sanoa, että sä pilkkaat omilla rutinoillasi niitä, joilla on oikeasti uskonnosta trauma, kun kehität 30 vuotta myöhemmin trauman siitä, että jouduit kerran kuuntelemaan pari tuntia uskonnollisia juttuja. Eikä kyse ole mistään maailmanlopun lahkosta vaan ihan tavallisista helluntailaisista.

Mun mies on hyvä esimerkki siitä, ettei märehtiminen kannata. Isänsä oli alkoholisti ja jätti mm. mieheni pienenä lapsena yksin kaupungille, kun painui pubiin. Siis puhutaan jostain 5-vuotiaasta seisomassa tunteja kadulla. Isä joutui henkirikoksen uhriksi myöhemmin. Silti mies koe noista mitään traumaa. äiti oli turvallinen aikuinen ja isovanhemmatkin oli elämässä. Vain isä oli mätämuna. Lähinnä kertoi sen jättämisenkin kuvauksena isänsä alkoholismin tasosta, kun viina oli aina tärkeintä.

Se, paljonko miehelläsi on ollut suojaavia ja paljonko altistavia tekijöitä ei ole mikään valintakysymys tai ansio, eikä tee miehestäsi parempaa ihmistä vaan vain onnekkaamman.

Jos 50-luvulla syntyneet vanhemmat tosiaan ovat vaikeita, yhtenä syynä saattaa olla se, että he olivat toisen maailmansodan jälkeen syntyneitä. Suomessa oli silloin kova jälleenrakennus meneillään. Ehkä se tarkoitti useammin myös vastasyntyneen "hylkäämistä" hoitajalle? En tiedä. Mutta sen tiedän, että Suomessa on jonkin verran kannatettu metodeja, joita natsisaksassa suosittiin vauvojen käsittelyssä. Vai ovatko vaikeudet jo aiempaa perua, kun Suomella oli omat sotansa ja kova ruokapula? Ei siitä niin kauan ole, puhutaan monien kohdalla vain  isovanhemmista!

Minä olen syntynyt 1955, ei meitä lapsia "hylätty" hoitajille. Me olimme keskenämme kotona, isät ja äidit olivat töissä.

Vieläkin minua ihmetyttää, miten selvisimme ilman onnettomuuksia, sen verran huikeaa meno oli ilman vanhempia.

Kai me kaikki sen ajan lapset olemme "jotenkin traumatisoituneita".

Minulla on parhaat vanhemmat, joita toivoa saattaa. Minua ja sisaruksiani vain kiusattiin koulussa niin pahasti, että meillä on edelleen todella pahoja lukkoja. Kiusaaminen loppui vasta kun jokainen meistä muutti peruskoulun jälkeen toiselle paikkakunnalle opiskelemaan.

> Tiedän paljon ikäisiäni juuri 80 ja 90 syntyneitä, joilla oli kova lapsuus paljolti laman takia.

Nyyhnyyh! Kun en tänään voinutkaan syödä pastaa á la Giuseppe, vaan piti syödä jauhelihakastiketta ja perunoita! Vanhemmat on sadisteja!

Vierailija kirjoitti:

Mulla taas alkaa olla käsitys, että traumatisoidutaan jälkikäteen märehtien pikkujuttuja... Kun ei ole muita murheita elämässä näköjään. Jokainen meistä löytää lapsuudesta trauman, jos alkaa kammalla sitä setviä. Se on oikeastaan muodikastakin löytää elämästään traumoja. Kyllä, ymmärrän, että väkivalta ja ryyppääminen traumatisoi. Ymmärrän, että perheväkivalta traumatisoi. Ymmärrän, että pitkäkestoinen koulukiusaaminen traumatisoi. Mutta kun aletaan traumatisoitua, kun ei saanut uusia vaatteita tai pakotettiin kirkkoon kerran vuodessa tai kuka mistäkin. Jopa oma siskoni alkoi sössöttämään jostain lapsuuden uskontotraumasta ja kyseltyäni selvisi, että hänelle tuli trauma, kun joutui kerran kaverin perheessä osallistumaan seuroihin. Meidän koti ei ollut uskovainen, ei opettajat tai ympäristö ylipäätään vaan elettiin Etelä-Suomessa isossa kaupungissa. Teki mieli sanoa, että sä pilkkaat omilla rutinoillasi niitä, joilla on oikeasti uskonnosta trauma, kun kehität 30 vuotta myöhemmin trauman siitä, että jouduit kerran kuuntelemaan pari tuntia uskonnollisia juttuja. Eikä kyse ole mistään maailmanlopun lahkosta vaan ihan tavallisista helluntailaisista.

Mun mies on hyvä esimerkki siitä, ettei märehtiminen kannata. Isänsä oli alkoholisti ja jätti mm. mieheni pienenä lapsena yksin kaupungille, kun painui pubiin. Siis puhutaan jostain 5-vuotiaasta seisomassa tunteja kadulla. Isä joutui henkirikoksen uhriksi myöhemmin. Silti mies koe noista mitään traumaa. äiti oli turvallinen aikuinen ja isovanhemmatkin oli elämässä. Vain isä oli mätämuna. Lähinnä kertoi sen jättämisenkin kuvauksena isänsä alkoholismin tasosta, kun viina oli aina tärkeintä.

Anteeksi, alkoi naurattamaan tuo uskontotrauma. Mutta asiaan eli kuvaat hyvin tuossa miehesi kohdalla tekijöitä, jotka suojaavat traumalta eli turvalliset aikuiset ja muu lähipiiri elämässä.

Oma pelastuksen oli hyvät opettajat ja aikuiset harrastuksissa, joiden ansiosta minulla on normaali usko omiin kykyihin ja olen pärjännyt elämässä huolimatta pihistä, tunnekylmästä ja riitaisasta kodista.

Terapiasta huolimatta en kuitenkaan koskaan saanut läheisiä ihmissuhteita toimimaan ja miehet ovat olleet yleensä päihdeongelmaisia ja ystävyydet etäisiä. Onneksi on edes niitä etäisiä ystävyyksiä. Jäin lapsettomaksi, koska en löytänyt sopivaa isää lapsille. Tätä lapsettomuustraumaa voin sitten käsitellä eläkeikään asti. 😁

Mulla molemmat vanhemmat on alkkiksia, olivat myös hyvin väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Muistan poliisin käyneen meillä useasti ja muistan lapsena siivonneeni verta seiniltä ja lattialta.

En kuitenkaan koe olevani mitenkään traumatisoitunut. En ole tarvinnut terapiaa, olen pärjännyt koulussa ja töissä, jopa taloudellisilla mittareilla minulla on mennyt ihan hyvin. Olen käsitellyt lapsuuteni tapahtumat itsenäisesti ja minulla on jopa ihan hyvät välit vanhempiini.

Tiedän, että olemme kaikki erilaisia ja se, että minä olen pärjännyt, ei tarkoita sitä että muidenkin täytyisi. Jotenkin silti korpeaa, kun lähipiirissä on alkanut olemaan ihmisiä joiden lapsuus menee yllättäen taannehtivasti pilalle jostain hyvinkin pienestä seikasta. Ihan kuin nykypäivänä ei saisi olla onnellinen ja traumaton, mutta toisaalta omalle väsymiselle ja hetkelliselle heikkoudelle pitäisi olla painavat perusteet.

Vm. 87

Kolme lasta nuoria aikuisia ja ovat kaikki syntyneet 90-luvulla. Kaikki olivat sunnuntaina täällä lapsuudenkodissaan käymässä syömässä ja puhuttiin juurikin tästä aiheesta. Olin aika pitkään kotiäitinä heidän kanssaan, ehkä ovat siksi tasapainoisia ja nyt aikuisina opinnoissaan ja työelämässä menestyneitä. Lama-aikana raha oli välillä tiukassa, mutta itse koin, että oikean ratkaisun tein, vaikka ne vuodet omasta työurastani ovatkin haukanneet. Mutta on sitä uraa ehtinyt niiden kotiäitivuosien jälkeen tekemään. Ainakin lapset sanoivat, että ei heiltä mitään puuttunut lapsuusvuosina.

Minäkin hakkaan lapsiani mutta voin siis syyttää pitkää taantumaa ja hallitusta jne enkä itseäni! Huh!

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Olen kahden viimeisimmän miesystävän ohella saanut nähdä näitä 80- & 90-luvun lapsia. Kyllä on aikuiset ihmiset niin pumpulissa kasvaneita, että voi voi. Isi.hoitaa hyysää tekee ja maksaa kaiken reilusti yli 20v kullannuppujen puolesta. Eihän siinä kukaan uusi puoliso jaksa mukana roikkua näissä aikuisten uusiokommuuneissa, joissa venytetåän penniä siitä omasta mukavuudesta näiden kermapyllyjen hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Sinulla on ollut paaaaljon helpompi elämä kuin minulla.

Vierailija kirjoitti:

Niitä täydellisiä perheitä ei kauhean paljoa ole olemassa. 

Entä sitten? Ei se tarkoita, etteikö siihen pitäisi pyrkiä. Tärkeintä olisi kuitenkin olla riittävän hyvä, mutta ilmeisesti kaikki eivät siihenkään kykene.

Äitini käytti tuota samaa puolustusta. Kuulemma kaikissa perheissä on pahoja ongelmia, mutta jotkut vain salaavat ne paremmin...

Saman olen huomannut ap! Paljon asiasta jutellut tuttujen kanssa. 50-60-luvulla syntyneillä ihmisillä tuntuu olevan paljon vakavia mt-ongelmia, jotka ovat heijastuneet lapsiinsa ikävillä tavoilla.

Vierailija kirjoitti:

Juteltiin muutama päivä sitten ystävien kanssa. Jokainen on enenmän tai vähemmän traumatisoitunut lapsuudestaan.

Yksi kertoi traumoistaan sairaalloisen pihin perheen lapsena. Uusia vaatteita ei saanut, ennen kuin kului puhki. Siis käytännössä tarvi olla reiät hihoissa, että uusi ostettiin. Rahasta ei ollut kyse( opettajavanhemmat).

Toisella taas perinteinen ruma ja riitaisa eroperhe. Sun, mun, exän, nyxän lapset. Parempaa vanhemmuutta ilman lapsia jne.

Kolmannella juoppovanhemmat. Pe klo 16.00 - ma aamu klo 6.00 molemmat vanhemmat tillintallin joka ikinen vkl (vieläkin).

Neljännellä (minulla) sairaalloisen uskovaiset vanhemmat. Käytännössä kaikki asiat oli luokiteltu synniksi tai sallituksi. Syntiä oli mm. musta väri ja maallinen musiikki.

Onko muilla näin messed up lapsuus?

Eiköhän vastaavia traumatisoivia perheitä löydy vieläkin + lisänä vielä perheet, joiden vanhemmat ovat syntyneet 1980- ja - 90-luvuilla ja traumatisoituneet lapsena.

Vierailija kirjoitti:

Olen kahden viimeisimmän miesystävän ohella saanut nähdä näitä 80- & 90-luvun lapsia. Kyllä on aikuiset ihmiset niin pumpulissa kasvaneita, että voi voi. Isi.hoitaa hyysää tekee ja maksaa kaiken reilusti yli 20v kullannuppujen puolesta. Eihän siinä kukaan uusi puoliso jaksa mukana roikkua näissä aikuisten uusiokommuuneissa, joissa venytetåän penniä siitä omasta mukavuudesta näiden kermapyllyjen hyväksi.

Mikäs isätrauma sulla on kun että kestä sitä että mies pitää huolta lapsistaan? Ei vanhemmuus lopu siihen että lapsi täyttää 18v., ja oletkin jo huomannut mitä seuraa siitä että on mustasukkainen kumppanistaan tämän lapsille: yksinäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Liian helppo elämä ja psykiatrian nousu. Traumat kaivetaan esiin vaikka väkisin. Pyöritään liikaa itsensä miettimisen ympärillä sen sijaan, että keskityttäisiin tekemiseen, elämiseen, haasteisiiin ja intohimoihin. Lakatkaa pöyhimästä sitä sisintänne ja miettimästä millaisia olette, miltä näytätte ja miltä nyt tuntuu ja ruvetkaa elämään. 

Sinulla on ollut paaaaljon helpompi elämä kuin minulla.

Jos kirjoitat ketjuun, jossa trauma muka tulee siitä, että äiti on "tunnekylmä", niin en usko, että lainaamasi tyypin elämä olisi ollenkaan helpompaa kuin sinun.

Vanhemmilla oli hoitamattomia ja diagnosoimattomia mielenterveysongelmia, narsistisista piirteistä epävakaaseen tunne-elämään ja masennukseen. Puhuttiin lapsille mm. ihmisten ampumisesta, itsemurhan tekemisestä, haukuttiin toistuvasti puolisoa, riideltiin väkivaltaisesti, lapsiin kohdistui henkistä ja fyysistä väkivaltaa, lapsia käytettiin henkilökohtaisina terapeutteina ja ilmaisina kodinhoitajina. Alkoholia käytettiin sen verran runsaasti, ettei välillä meinattu tolpillaan pysyä ja toisen vanhemman krapulat olivat aikamoista nähtävää. Akateeminen perhe oli ja ongelmia piiloteltiin systemaattisesti.

-85 syntynyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen kahden viimeisimmän miesystävän ohella saanut nähdä näitä 80- & 90-luvun lapsia. Kyllä on aikuiset ihmiset niin pumpulissa kasvaneita, että voi voi. Isi.hoitaa hyysää tekee ja maksaa kaiken reilusti yli 20v kullannuppujen puolesta. Eihän siinä kukaan uusi puoliso jaksa mukana roikkua näissä aikuisten uusiokommuuneissa, joissa venytetåän penniä siitä omasta mukavuudesta näiden kermapyllyjen hyväksi.

Mikäs isätrauma sulla on kun että kestä sitä että mies pitää huolta lapsistaan? Ei vanhemmuus lopu siihen että lapsi täyttää 18v., ja oletkin jo huomannut mitä seuraa siitä että on mustasukkainen kumppanistaan tämän lapsille: yksinäisyys.

t. Pappa betalar

Mikäs isätrauma sulla on kun että kestä sitä että mies pitää huolta lapsistaan? Ei vanhemmuus lopu siihen että lapsi täyttää 18v., ja oletkin jo huomannut mitä seuraa siitä että on mustasukkainen kumppanistaan tämän lapsille: yksinäisyys.[/quote]

Onneksi on paljon lapsettomiakin miehiä nykyään :)