Onko muita, joiden vanhasta äidistä on tullut kamalan itsekeskeinen

Ei nyt noin paha, mutta selvästi huomaan vanhempieni, varsinkin äitini, muuttuneen itsekeskeisemmäksi iän myötä. Kun 70 tuli täyteen, siitä se hiljalleen lähti.

ÄItini vanhemmiten esiin tullut loputon negatiivisuus ja pessimistinen asenne on todella väsyttävää kuunneltavaa ja huomaan vähentäneeni tuon takia yhteydenpitoa. Samat vuosikymmeniä sitten tapahtuneet vääryydet nousevat aina uudestaan esille ja olen oppinut välttelemään joitakin tiettyjä aihepiirejä joiden tiedän aivan varmasti taas johtavan jutun noihin asioihin. Välillä ajatuskin hänelle soittamisesta tuntuu jonkinlaiselta ikävältä askareelta.

Minun äiti rauhottui huomattavasti 60 täytettyään. Sitä ennen oli ihan kamala narsisti.

Vierailija kirjoitti:

ÄItini vanhemmiten esiin tullut loputon negatiivisuus ja pessimistinen asenne on todella väsyttävää kuunneltavaa ja huomaan vähentäneeni tuon takia yhteydenpitoa. Samat vuosikymmeniä sitten tapahtuneet vääryydet nousevat aina uudestaan esille ja olen oppinut välttelemään joitakin tiettyjä aihepiirejä joiden tiedän aivan varmasti taas johtavan jutun noihin asioihin. Välillä ajatuskin hänelle soittamisesta tuntuu jonkinlaiselta ikävältä askareelta.

Ihan sama meillä. Mistään asiasta ei löydy yhtään positiivistä piirrettä - jopa kaupan viereisessä kassajonossakin on hänelle kateellisia ihmisiä kun ne tuijottavat häntä liian kauan. Kukaan ei osaa käyttäytyä, eikä varsinkaan puhua mitään, eikä mistään ilman että hän joutuu kärsimään häpeää. Tuntuu, että kestää monta päivää toipua kohtaamisen/puhelun jälkeen.

M 42

Mun mummo muuttuu koko ajan. Nyt kun hän ei voi liikkua juurikaan hän hyppyyttää koko sukua. Siellä ei ikinä voi enää käydä vain kylässä ilman, että pitää lähteä kauppaan, tehdä ruokaa, siivota, lämmittää sauna ja tuoda lisää puita ja hoitaa kukat. Ei tee hulluna edes mieli enää käydä, kun sinne meno pitää ajoittaa niin, että on vähintään 2 tuntia aikaa. Nykyään aina, kun mummo soittaa huomaan miettiväni, että mitähän se nyt haluaa. Ei voi enää vain piipahtaa kahville ohi mennessään, jos ei oo paria tuntia aikaa kodinhoitoon ja kauppareissuun. Ennen kävin useinkin jonkun pullapussin kanssa kahvilla töiden tai koulun jälkeen, kun mummo asuu matkan varrella.

Tyypillistä ”kehitystä”, kun elinpiiri kaventuu ja vanhus jää kaikesta kodin ulkopuolella tapahtuvasta paitsi, omat jutut jäävät jäljelle ja negatiivisuus usein lisääntyy. Valitettavan usein juuri ne ikävät luonteenpiirteet korostuvat iän myötä. Lisämausteena voi olla alzheimer, mikä aiheuttaa usein alkaessaan epäluuloisuutta ja kummallisia uskomuksia esim. naapureista ja sukulaisista. Oma äitini on loputon huolehtija, keksii murheen aiheita jos ei oikeasti niitä ole, mieheni äiti valittaa ja kertoo joka kerta samat jutut ilkeistä naapureista, jotka oikeasti ovat ihan mukavia ihmisiä. On surullista, että juuri silloin kun vanhukset eniten tarvitsisivat kontakteja, karkottavat omalla käytöksellään lähimmäiset pois.

Vierailija kirjoitti:

Mun mummo muuttuu koko ajan. Nyt kun hän ei voi liikkua juurikaan hän hyppyyttää koko sukua. Siellä ei ikinä voi enää käydä vain kylässä ilman, että pitää lähteä kauppaan, tehdä ruokaa, siivota, lämmittää sauna ja tuoda lisää puita ja hoitaa kukat. Ei tee hulluna edes mieli enää käydä, kun sinne meno pitää ajoittaa niin, että on vähintään 2 tuntia aikaa. Nykyään aina, kun mummo soittaa huomaan miettiväni, että mitähän se nyt haluaa. Ei voi enää vain piipahtaa kahville ohi mennessään, jos ei oo paria tuntia aikaa kodinhoitoon ja kauppareissuun. Ennen kävin useinkin jonkun pullapussin kanssa kahvilla töiden tai koulun jälkeen, kun mummo asuu matkan varrella.

Vanha ihminen ei itse enää jaksa noita ennen hänelle helppoja askareita tehdä. Hankkikaa hänelle kotiapua

pariksi päiväksi viikossa niin itse voitte sitten vaan vierailla. Yksityisiä kotihoitofirmoja löytyy googlettamalla.

Tai sitten menkää sinne ajan kanssa ja auttakaa missä apua tarvitsee! - Yleensä vanhemmiten kyllä muuttuu

itsekkääksikin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ÄItini vanhemmiten esiin tullut loputon negatiivisuus ja pessimistinen asenne on todella väsyttävää kuunneltavaa ja huomaan vähentäneeni tuon takia yhteydenpitoa. Samat vuosikymmeniä sitten tapahtuneet vääryydet nousevat aina uudestaan esille ja olen oppinut välttelemään joitakin tiettyjä aihepiirejä joiden tiedän aivan varmasti taas johtavan jutun noihin asioihin. Välillä ajatuskin hänelle soittamisesta tuntuu jonkinlaiselta ikävältä askareelta.

Ihan sama meillä. Mistään asiasta ei löydy yhtään positiivistä piirrettä - jopa kaupan viereisessä kassajonossakin on hänelle kateellisia ihmisiä kun ne tuijottavat häntä liian kauan. Kukaan ei osaa käyttäytyä, eikä varsinkaan puhua mitään, eikä mistään ilman että hän joutuu kärsimään häpeää. Tuntuu, että kestää monta päivää toipua kohtaamisen/puhelun jälkeen.

M 42

Lisäksi mua ärsyttää hänen ainainen ihmisten ulkonäön arvostelu. Varsinkin naisten. Joskus oikein tuijottaa ihmisiä niin että joudun jo sanomaan että lopettaisi kun huomaavat. Huoh...

2

Mun äiti on aina ollut itsekeskeinen ja kyllä se iän myötä on vielä vähän pahetunut (jos mahdollista).

Meidän äidillä olisi kyllä varaa maksaa kotipalveluista ihan itse, mutta ensinnäkään itara ihminen ei halua, ja toiseksi sitten ei pääsisi syyllistämään ja hyppyyttämään sukulaisia.

No hei, ei tää vanheneminen helppoa ole. Kroppa ei toimi, joka paikkaa kolottaa ja peilistä näkyy joku vieras ryppynen mummeli. Kyllä tässä huumorintaju on välillä koetuksella. Koittakaa kestää ja olkaa onnellisia jos vanhus on suhtkoht normaali ja terve.

Katkeruuus... katkeruus

Onko nämä kyseiset ihmiset olleet siivousintoilijoita, tulipa vaan mieleen että onko elämä jäänyt elämättä

Itsekeskeisyys vaan korostuu iän mukana. Jos ei koskaan soitellut, ei takuulla soittele myöhrmminkään. Ja ei vastaa puhelimeenkaan, koska olettaa aina muka olevan kaupustelijoita.. että ei näö vanhustarinat aina ole täysin ykspuolisia.

Isäni peroonallisuus on muttunut lähes kokonaan iän myötä . Suurena syynä kremppojen vaatima vahva lääkitys. On tosi raskasta, kun en pidä uudesta luonteesta laisinkaan ja on ikävä entistä isää :-(

Vierailija kirjoitti:

Isäni peroonallisuus on muttunut lähes kokonaan iän myötä . Suurena syynä kremppojen vaatima vahva lääkitys. On tosi raskasta, kun en pidä uudesta luonteesta laisinkaan ja on ikävä entistä isää :-(

Vähän samat fiilikset äidin suhteen. Tuntuu, että se entinen äiti on jo tavallaan kuollut, ei siitä persoonasta ole jäljellä juuri mitään. 

Mieheni n. 80-vuotias mummo on uuvuttavinta seuraa, jonka tiedän.

Mummo elää omassa pikku onnellisuuden utopiakuplassaan, jossa hän kuvittelee asiat aina turvallisesti mieleisekseen.

Hän esimerkiksi saattaa kysyä minulta vaikeasti vammaisen pikkuveljeni kuulumisia, mutta kun yritän vastata, hän ei edes kuuntele, vaan alkaa oitis höpisemään nauravaisena jostain 10 v sitten tapahtuneesta sattumuksesta, joka vieläkin naurattaa ja oli niin huvittava.

Eli hän muka-kohteliaana kysyy ko. henkilön kuulumisia, mutta ei edes vaivaudu kuuntelemaan vastausta, sillä se saattaisi rikkoa illuusion veljestäni hauskana ja höpsönä poikana. Kun mummo niin haluaa elää siinä turvallisessa illuusiokuplassaan. 

Nykyään vastaan vaan, että juu hyvää kuuluu, vaikka todellisuudessa veljen terveydentilassa tapahtuu dramaattisia käänteitä jatkuvasti.

Onko tämä ketju minun kirjoittama jossain uni-valve-vaiheessa vai mitä kummaa? Nimenomaan tuo kirjoittaja, josta tuntuu että kestää päiviä toipua keskustelusta äidin kanssa.

" Keskustelumme" menee näin: minä kyselen kuulumisia, ihan yleisesti tietysti, sillä en meinaa heti kompastua mihinkään kranaattiin.

Äiti vastaa tietysti ihan yleisesti että miiiitäpä tässä , minä tässä vaan oleskelen kun minä olen vanhus jne jne,

Minä yritän keksiä jotain positiivista, kuten että viimeisellä lääkärikäynnillä oli lääkäri todennut että äiti on perusterve, vaikkakin vanha ja vaivat ovat iän mukaan tulleita. (Jotka tulevat siis kaikille, Kekkosellekin)

Äitimuori joutuu myöntämään, että näin sanoi tosiaan lääkäri, mutta hän yrittää kuitenkin jotenkin saada käännettyä asiat , siis kaikki asiat , negatiiviseksi.

Minä väistelen koko puhelun ajan erilaisia piikkejä, syyllistämisiä, oman elämäni vähättelyjä ja äiti taas lähettää koko puhelun ajan minulle syyllistämistä (kaikesta??), kateutta, hienostuneita piikkejä sekä toki vielä kerran syyllistämistä.

Koko puhelu on naamioitu sellaseksi, että tässäpä aikuinen tytär soittaa äidilleen ja kyselee kuulumisia, johon äiti kertoilee ihan vaan vaatimattomasti ja vähäeleisesti, miten vähän mitään hänelle kuuluu, eikä silläkään vähällä ole mitään merkitystä...

Voin sanoa, että venytän ja siirrän puhelun soittamista erittäin pitkään.

Ja tunnustan, että mikäli mahdollista, otan puhelun jälkeen tukevan konjakin, tai kaadan semmoisen kukkamaljakon verran punaviiniä lasiin.

Olkaa onnellisia, että teillä on se äiti tai mummu vielä elossa. Mun äiti kuoli jo toistakymmentä vuotta sitten sairauteen. Ja sitäkin ennen oli sairauden takia muuttunut, ei enää oma itsensä vuosikausiin.

Itse koitan pinnistellä ja muistaa hänet sellaisena kuin hän oli vielä suhteellisen terveenä, nuorena ja kauniina. Muistelen hänestä hyviä asioita.

Surullisinta on se, että eräänä päivänä olette tekin itse vanhoja ja yksinäisiä, kenties sairaita. Ehkä sitten muistatte tämän keskustelun ja kuinka empatiakyvyttömiä olitte, kun omat lapsenne hyljeksivät teitä.

Tosiasiassa ikä ja lääkitykset sekä sairaudet muuttavat ihmisen persoonaallisuutta. Ajatelkaa että se mikä teitä ärsyttää on vain heijastusta noista asioista, muttei se todellinen äitinne, mummunne tai isänne tms.. Muistelkaa jotain positiivista vanhuksistanne.