Pohdintaa rakkaudesta ja siitä onko ensimmäinen paras, vai paraneeko vaihtamalla?

Olisi kiinnostavaa kuulla aiheeseen liittyvää pohdintaa eri näkökulmista

Kyllä minulla parani vaihtamalla. Perustin perheen sen ensimmäisen rakkauden kanssa, jonka kanssa aloimme olla yhdessä ollessani

17 vuotias. Paremmasta en tiennyt ja olin rakastunut. Myöhemmin huomasin ettei suhteemme ollut kuten muilla. Mies ei halunnut viettää aikaa perheenä eikä tehdä asioita yhdessä. Suhteen lopussa ei halunnut enää elää avioelämää. Muutti sohvalle ja kieltäytyi kaikesta yhteisestä jopa kauppakäynneistä. Ei tuo ollut enää avioliitto.

Kävi niin, että ihastuin ja rakastuin toiseen. Suhde exäni kanssa ei ollut koskaan hyvä ja terve näin jälkeen mietittynä. Ex ei asettanut minua etusijalle juuri missään asioissa. Yritin miellyttää, kun ex piti mykkäkoulua loukkaantuessa. Muusta en tiennyt, vaan olin silloin rakastunut. Nyt tiedän mitä on terve, hyvä, rakastava suhde.

Jätin hyvän miehen ihastuttuani toiseen. Uusi suhde kesti vuoden ja tajusin mokanneeni. Eka mies ei ottanut takaisin ja tässä sitä ollaan neljän vuoden jälkeen ilman miestä. En ole törmännyt parempaan ja huonoa en halua

Kaveripiirissä on jokunenkin pari, jotka ovat olleet yhdessä jo yläaste-/lukioaikoihin, järkevän oloisia pareja molemmat. Yksi pareista on naimisissa ja saivat juuri lapsen ja toisilla taas on lapsia useampi, mutta elävät avoliitossa.  Luulen että omalla ja kumppanin kaveripiirillä on merkitystä myös omaan parisuhteeseen. Esimerkiksi jos suuri osa ystävistä on sinkkuja tai eronneita on sillä varmasti kielteinen vaikutus myös oman parisuhteen jatkuvuuteen. Samoin sillä ovatko omat vanhemmat eronneet jne

Vain kuolema erottaa aviopuolisot. Vaikka vaihtamalla ns. paranisikin, avioero ei silti ole oikein.

Aviopuoliso kannattaa jo sen takia valita tarkkaan: sekä rakastumistunteiden (sisältäen fyysisen vetovoiman) että järkitekijöiden perusteella.

Aviorakkaus syntyy rakastumisen tunteista, mutta avioliitossa rakkautta ovat myös, tai jopa ensisijaisesti valinnat, teot, sanat, asenteet sekä päätös pysyä yhdessä, vaikka tunteet laimenisivat.

Laimenneet rakastumistunteet voivat myöhemmin palata, ehkä toisenlaisina kuin alussa. Näin ovat kertoneet avioparit, jotka ovat meinanneet erota, mutta ovat kuitenkin pysyneet yhdessä.

Onkohan koskaan käynyt niin että joku on ottanut avioeron ja mennyt uuden kanssa naimisiin mutta myöhemmin katunut eroa ja haikaillut paluuta yhteen ensimmäisen puolison kanssa... 

Mulla oli takana kaksi pidempää (yli 1v) ja yksi lyhyempi (useampia kuukausia) seurustelusuhde kun tapasin nykyisen aviomieheni (jonka kanssa olen ollut 18 v naimisissa). Itselle olivat välttämättömiä kokemuksia jotta opin riittävästi ymmärtämään millaiset asiat ovat parisuhteessa hyviä ja mitkä eivät. Ja ymmärtämään myös sitä mitä minä itse kaipaan parisuhteelta. Vaikka aikanaan kaikkiin seurustelukumppaneihini olinkin rakastunut, vasta nykyisen mieheni kanssa voin puhua rakkaudesta mitään. Rakastuminenkin oli jotain ihan erilaista muihin verrattuna ja rakkaus on vaan kasvanut vuosien aikana.

Tämä on ihan tapauskohtaista, harmi sanoa näin, koska se ei anna mitään vastauksia.

Tutuissani on upeita pareja jotka ovat olleet yhdessä koko elmänsä, yläasteelta tai lukiosta, ja nyt ovat viisikymppisiä. Sitä sitoutumista ihailen ja kunnioitan, vaikka en tiedäkään onko pitkä suhde rakkauden asia, päätös, tottumusta vai taloudellinen pakko.

Minulla taas on ollut 5 pidempää suhdetta, eli useita vuosia, ja kohdallani on ollut niin että vaihtamalla on useammin parantunut kuin huonontunut. Tämä on ehkä sattumaa, ehkä luonnekysymys, ehkä kypsymättömyyttä että suhteet ovat tulleet tiensä päähän.  Neljäs oli elämäni mies, mutta sillä kerralla hän päätti päättää suhteen. Tapasin nykyisen, ja vaikka luulin että elämäni miehen jälkeen parempaa ei tule, tuli kutenkin. 

Mutta nyt on voimavarat loppu. On raskasta jättää ihmisiä taakseen ja tulla jätetyksi. Jos tämä viides suhde päättyisi (teen kaikkeni ettei pääty) en haluaisi enää yhtään eroa käydä läpi.

Itse olen ollut "vasta" 10 vuotta yhdessä ensirakkauteni kanssa, aloimme seurustella 15-vuotiaina ja olimme toisillemme ensimmäiset. Uskon, että luonteenpiirteet vaikuttavat tähän suuresti: me olemme molemmat olleet hyvin rauhallisia, vähään tyytyväisiä ja sitoutumishaluisia ihmisiä jo teinivuosista asti. Rakkaus ja syvä kiintymys toista kohtaan tuntuu vain kasvavan joka päivä, enkä vieläkään voi uskoa miten hyvä tuuri minulla kävi, että löysin sen oikean miehen jo niin nuorena. Seikkailunhaluiset, impulsiiviset ja itsekeskeiset ihmiset joutuvat luultavasti tekemään enemmän töitä suhteen eteen, mutta meille molemmille on luontaista ajatella aina toista ennen itseään, ja parisuhteen eteen ei ole ikinä tarvinnut "tehdä töitä". Kasvettu ja opittu tässä on toki puolin ja toisin, mutta minusta on hyvin kallisarvoista saada jakaa elämä jonkun sellaisen kanssa, jonka rinnalla olet kasvanut aikuiseksi ja joka tuntee sinut läpikotaisin. En vaihtaisi! Mutta, 10 vuotta vasta takana joten katsotaan vaikka 20 vuoden päästä uudestaan :)

Olen vaihtanut elämäni aikana kymmeniä kertoja ja useimmiten on tuntunut siltä, että parani. Luin joitain vuosia lehtijutun ensirakkaudestani ja kiitin luojaani, että se aikoinaan jätti minut. Niin erilaisia meistä oli tullut. Sitä paitsi en olisi ikinä voinut tavata nykyistä vaimoani teininä. Tätä onnea on kuitenkin jo kestänyt parikymmentä vuotta.

Minulla on aina vaihtamalla parantunut. Yksikään suhde ei sinänsä ole ollut huono, mutta jokaisen myötä on selvinnyt mm. erilaisia elämää koskevien toiveiden ristiriitoja ja muita sellaisia seikkoja, joiden takia suhde on päättynyt. Nuoruudessa myös siksi, että ahdisti juuri tuo että tässäkö tämä nyt oli loppuiäksi. Joka suhteesta olen oppinut jotain itsestäni ja parisuhteista, ja vasta nyt kolmenkympin jälkeen on sellainen olo, että alan arvostaa ja kaivata loppuelämän suhdetta. En osaa sanoa, onko nykyinen mies vain paras, vai onko elämäni ensimmäinen sinkkukausi ja ikä lopulta kypsyttäneet minut sitoutumiseen.

Lähipiiristä löytyy nuorena sitoutuneista sekä hyviä että huonoja esimerkkejä: on (ainakin ilmeisesti) hyvin onnellinen perhe että yksi, jossa vaikuttaisi olevan kyse vain tottumuksesta ja ettei uskalleta olla yksin, vaikka suhde ketuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Samoin sillä ovatko omat vanhemmat eronneet jne

Minusta eronneet vanhempamme ovat olleet ennemminkin varoittavana esimerkkinä sekä minulle, että sisaruksillemme, jotka kaikki olemme ensimmäisissä avioliitoissamme.

En olisi ikinä "vaihtanut", ellen olisi tiennyt että paranee. Nyt en usko enää paranevan vaihtamalla, joten en ole vaihtamassa. Mikäli miehen mielestä paranee vaihtamalla, niin vaihtakoot sitten, hänen päätöshän se on. Itse aion sinkkuilla jos minut jätetään.

Parani. Liian kauan sinnittelin ekan kanssa. Ei ollut vertailukohtaa ja lähes lapsena aloitetussa suhteessa tottui kaikkeen huonoon ja piti sitä normaalina.

Pettäjän jälkeen tuli toinen pettäjä. Ja sitä hyvää ei vieläkään

Mulla on parantunut, johtuen myös siitä, että suhteiden ja erojen myötä olen oppinut itsestäni paljon ja tullut myös itse paremmaksi kumppaniksi. Nyt alkaa jo viis kymppiä häämöttää, suhteessa kolme vuotta. Enää ei huvita vaihtaa, vaan tässä aion olla. Toki voisi niinkin käydä, että mies haluaisi vaihtaa, mutta se on hänen oikeutensa. Senkin olen oppinut, ettei maailma eroon kaadu ja siitä selviää hyvin tolpilleen.

Nuorena solmitussa suhteessa on se haaste, että pitäisi yhtä aikaa itsenäistyä vanhemmista, kasvaa omaksi persoonaksi ja ryhtyä suhteeseen, jossa pitää menettää osa itsenäisyydestä. Tällainen pari todennäköisesti joutuu kriisiin, kun toinen tai molemmat jatkavat kesken jäänyttä henkistä kasvuaan. Toki kriisistä voi selviytyä.

Itse aattelen, että ne ensimmäiset pitkät seurustelut opettivat minulle, mitä haluan ja tarvitsen ja miten parisuhteessa ollaan. Harmittaisi nyt, jos ei olisi näitä kokemuksia.

T. 20 vuotta yhdessä

Tuota, minulla on aina kyllä miehet parantuneet, mutta lapset olisi kannattanut tehdä aiemmin. Tosin ne huonot miehet eivät aikoinaan halunneet. N45

Vaihtamalla parani. Rakastaa voi vaikka kuinka paljon, mutta se ei auta ellei toinen tunne samoin. Ensirakkaudelleni en ikinä ollut tarpeeksi hyvän näköinen. Toinen ei vain niin välittänyt, selkeästi oli kiva kun oli joku jonka kanssa harrastaa seksiä ja joka laittoi ruokaa ja siivosi, mutta saman olisi voinut tehdä kuka tahansa.

Vasta kolmannessa vakavassa suhteessani minäkin olen hänelle korvaamattoman tärkeä tasavertainen kumppani ja äärettömän rakas. On turvallinen olo.

Olen itse ollut mieheni kanssa koko aikuisikäni eli yli 30 vuotta. En ole seurustellut aikaisemmin, miehellä taisi olla joku lyhyt suhde. Kyllähän se jossain vaiheessa mietitytti, kun muita suhteita ei ollut, että katuuko tätä jonain päivänä. Pari kertaa olen harkinnut vakavissani eroa, mutta se johtui miehen alkoholinkäytöstä ja mies sai valita, kumman kanssa jatkaa. Meillä on hyvä olla yhdessä.

Iso ongelma on ollut se, että mies muutti suoraan lapsuudenkodistaan. Hänen ei ole tarvinnut koskaan tehdä mitään sisähommia, joten se näkyi ja näkyy edelleen. Ruokaa hän teki alkuaikoina, mutta nykyään ei viitsi edes sitä.