Miksi ihmiset suree kuolemaa?

Koska surraan itseä. Omaa ikävää siitä että kuolleen kanssa ei voi enää jutella. Ei koskettaa. Ei tavata, jakaa asioita. Itken sitä mitä hän merkitsi minulle. Omaa menetystäni.

Jos joku artisti kuolee, se harmittaa ettei koskaan tule uusia kappaleita eikä pääse livekeikalle.

Isossa mittakaavassa tietenkin on melko sama milloin kukakin kuolee, mutta henkilökohtaisella tasolla kuolleen läheisille se ei ole. Itse suren kuolleiden läheisten kohdalla sitä että ne on kokonaan poissa mun elämästä, ei voi enää koskaan viettää aikaa yhdessä, jutella tai koskea, se voi olla valtava muutos itselle riippuen siitä kuinka läheinen ihminen oli. Lisäksi saatan surra esimerkiksi sitä miten/minkä ikäisenä ihminen kuoli.

Voidaan surra myös elämättä jäänyttä elämää varsinkin jos kuollut on vielä lapsi tai nuori aikuinen, kaikki jää kuollessa kesken.

Uskikset ei sure

Kun kuolet niin sielu painuu taivaaseen jossa NYKÄNEN odottaa

Joidenkin näyttelijöiden toivoisin eläneen nuorina ikuisesti, nyt surettaa kun ovat jo vanhoja, eivät enää tee elokuvia ja kuolevat pian.

Vierailija kirjoitti:

Koska surraan itseä. Omaa ikävää siitä että kuolleen kanssa ei voi enää jutella. Ei koskettaa. Ei tavata, jakaa asioita. Itken sitä mitä hän merkitsi minulle. Omaa menetystäni.

Voihan..annat täyttää kuolleen ja istutat sen nojatuoliin.

Hommaa nahanhoitoainetta ..niin ei kellastu.

Minulta on kuollut läheinen joka sairasti pitkään. Surin sairausaikana, kun hän menetti tärkeän harrastuksensa ja ruumiinsa hallinnan. Surin kuolemaa, koska ei saatu olla enempää yhdessä, eli ikävän takia. En surrut, että ei elänyt enempää, niin hän ei kärsinyt enää pidempään.

Toinen läheinen kuoli vanhana ja yllättäen. En surrut oikeastaan ollenkaan, koska hänellä oli ollut pitkä ja hyvä elämä, josta sai poistua aika hyvässä kunnossa ja ilman suurempia ongelmia. En ollut myös nauttinut yhdessäolosta enää muutamaan vuoteen, koska hän oli vanhemmiten muuttunut ilkeäksi minua kohtaan, joten en jäänyt kaipaamaan lisää aikaa hänen kanssaan. Surin hieman hänen puolisonsa puolesta, jolle yhtäkkinen lähtö oli varmasti raskas.

Ehkä ne suree elämän loppumista ja omaa rajallisuuttaan? Lopullisuutta. "No point of return!"

Ymmärrän surun siitä kun on menettänyt läheisen. Itsekin olen surrut, monesti.

Mutta sitä en ole ikinä tajunnut, miten ihmisille tuntuu ylipäänsä olevan ihan pahinta maailmassa se kuoleminen. Pahin rangaistus ja kauhistuttavin pelko. Jotakin niin hirveää ettei sitä kestä edes ajatella. Mitä hittoa? Kitumista mä pelkään, en kuolemista. Surkutellaan sitä että joku kuoli ja kauhistellaan sitä että ite kuollaan. Joku ihminen on niin hirvee että se ansaitsee kuolla. WTF? Ei kuolema ole muuta kuin olemattomuutta, ei se ole mikään katastrofi ja kärsimys. Mitä ihmettä sitä kuolemaa oikein surkutellaan ja kauhistellaan? Elämää mä ennemmin pelkäisin kuin kuolemaa.

Eikö ap sure?

Etkö ole menettänyt ketään läheistä.

Surraan kuollutta läheistä, koska häntä emme enää voi nähdä emmekä tavata. Se on normaalia.

Oudompaa olisi, jos ei surisi.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän surun siitä kun on menettänyt läheisen. Itsekin olen surrut, monesti.

Mutta sitä en ole ikinä tajunnut, miten ihmisille tuntuu ylipäänsä olevan ihan pahinta maailmassa se kuoleminen. Pahin rangaistus ja kauhistuttavin pelko. Jotakin niin hirveää ettei sitä kestä edes ajatella. Mitä hittoa? Kitumista mä pelkään, en kuolemista. Surkutellaan sitä että joku kuoli ja kauhistellaan sitä että ite kuollaan. Joku ihminen on niin hirvee että se ansaitsee kuolla. WTF? Ei kuolema ole muuta kuin olemattomuutta, ei se ole mikään katastrofi ja kärsimys. Mitä ihmettä sitä kuolemaa oikein surkutellaan ja kauhistellaan? Elämää mä ennemmin pelkäisin kuin kuolemaa.

Ehkä koska kuolema = ei mitään, ja jotain on aina enemmän kuin ei mitään. Esim jos on vain vähän ruokaa, se on parempi kuin ei ollenkaan ruokaa, niin huomenna voi jatkaa taas yritystä saada lisää. Kuolema poistaa ihan kaikki mahdollisuudet, kaikki unelmat.

Mutta itse kyllä ajattelen samalla tavalla. Joskushan ei ole realistista odottaa saavansa "lisää" saadessaan lisäaikaa, vaan saa vain lähinnä kärsimystä pitempään.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän surun siitä kun on menettänyt läheisen. Itsekin olen surrut, monesti.

Mutta sitä en ole ikinä tajunnut, miten ihmisille tuntuu ylipäänsä olevan ihan pahinta maailmassa se kuoleminen. Pahin rangaistus ja kauhistuttavin pelko. Jotakin niin hirveää ettei sitä kestä edes ajatella. Mitä hittoa? Kitumista mä pelkään, en kuolemista. Surkutellaan sitä että joku kuoli ja kauhistellaan sitä että ite kuollaan. Joku ihminen on niin hirvee että se ansaitsee kuolla. WTF? Ei kuolema ole muuta kuin olemattomuutta, ei se ole mikään katastrofi ja kärsimys. Mitä ihmettä sitä kuolemaa oikein surkutellaan ja kauhistellaan? Elämää mä ennemmin pelkäisin kuin kuolemaa.

Läheisen ihmisen kuolemaa surraan itsekkäästi, koska joutuu elämään ilman häntä. Tai jos joku on kuollut liian nuorena, jolloin kaikki jäi kesken. Mutta tietty kuoleminen on luonnollista ja ateistina se ei pelota. Mutta mua ihmetyttää miksi kristityt surevat, kun kerran uskovat taivaaseen ja jälleennäkemiseen.🤔

Kuulostaa vähän pelottavalta, ettei "osaa" surra toisen kuolemaa ollenkaan. Ehkä ei sitten ole menettänyt tarpeeksi läheistä ihmistä, kuolema ei ole koskettanut siten itseä.

Jotkut naureskelevat sille, miten ihmiset surevat julkkisten kuolemia. Jos nyt vaikkapa Olli Lindholmia mietitään, suren hänen kuolemaansa, koska hän oli hyvin aktiivinen, hänellä oli paljon läheisiä (tunnen empatiaa heitä kohtaan) ja työtovereita, elämänsuunnitelmia, paljon vielä meneillään ja lisäksi hän oli suht nuori kuolemaan. Jos Olli Lindholm olisi kuollut 89-vuotiaana maattuaan sairaalassa halvaantuneena viimeiset kaksi vuotta, en usko, että surisin häntä lainkaan. Olisin helpottunut, että hänen elämänsä päättyi.

Ihminen suree yleensä suhteessa itseensä. Suru on tavallaan itsekästä. Suren sitä, että minä menetin tämän ihmisen, en varsinaisesti koe, että vainaja kärsi (ellei hänen kuolemansa ollut hyvin kivulias tai vaikkapa väkivaltainen, silloin voi tietenkin tuntea tuskaa kuvitellessaan tätä hetkeä).

Sen, joka ei koskaan sure kenenkään kuolemaa, arvelisin olevan melkoisen tunnekylmä ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän surun siitä kun on menettänyt läheisen. Itsekin olen surrut, monesti.

Mutta sitä en ole ikinä tajunnut, miten ihmisille tuntuu ylipäänsä olevan ihan pahinta maailmassa se kuoleminen. Pahin rangaistus ja kauhistuttavin pelko. Jotakin niin hirveää ettei sitä kestä edes ajatella. Mitä hittoa? Kitumista mä pelkään, en kuolemista. Surkutellaan sitä että joku kuoli ja kauhistellaan sitä että ite kuollaan. Joku ihminen on niin hirvee että se ansaitsee kuolla. WTF? Ei kuolema ole muuta kuin olemattomuutta, ei se ole mikään katastrofi ja kärsimys. Mitä ihmettä sitä kuolemaa oikein surkutellaan ja kauhistellaan? Elämää mä ennemmin pelkäisin kuin kuolemaa.

Läheisen ihmisen kuolemaa surraan itsekkäästi, koska joutuu elämään ilman häntä. Tai jos joku on kuollut liian nuorena, jolloin kaikki jäi kesken. Mutta tietty kuoleminen on luonnollista ja ateistina se ei pelota. Mutta mua ihmetyttää miksi kristityt surevat, kun kerran uskovat taivaaseen ja jälleennäkemiseen.🤔

Kristityt -vaikka uskovat ja luottavat jälleennäkemiseen ja ikuiseen iloon yhdessä- surevat samasta syystä kuin muutkin ihmiset: he ovat menettäneet jonkun rakkaan ja heillä on ikävä. Ikävä tässä maallisessa elämässä. Eivät he ole immuuneja ihmiselämän normaaleille tunteille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän surun siitä kun on menettänyt läheisen. Itsekin olen surrut, monesti.

Mutta sitä en ole ikinä tajunnut, miten ihmisille tuntuu ylipäänsä olevan ihan pahinta maailmassa se kuoleminen. Pahin rangaistus ja kauhistuttavin pelko. Jotakin niin hirveää ettei sitä kestä edes ajatella. Mitä hittoa? Kitumista mä pelkään, en kuolemista. Surkutellaan sitä että joku kuoli ja kauhistellaan sitä että ite kuollaan. Joku ihminen on niin hirvee että se ansaitsee kuolla. WTF? Ei kuolema ole muuta kuin olemattomuutta, ei se ole mikään katastrofi ja kärsimys. Mitä ihmettä sitä kuolemaa oikein surkutellaan ja kauhistellaan? Elämää mä ennemmin pelkäisin kuin kuolemaa.

Läheisen ihmisen kuolemaa surraan itsekkäästi, koska joutuu elämään ilman häntä. Tai jos joku on kuollut liian nuorena, jolloin kaikki jäi kesken. Mutta tietty kuoleminen on luonnollista ja ateistina se ei pelota. Mutta mua ihmetyttää miksi kristityt surevat, kun kerran uskovat taivaaseen ja jälleennäkemiseen.🤔

Miksi Jeesus itki Lasaruksen kuolemaa vaikka tiesi herättävänsä hänet hetken päästä kuolleista? Ehkä häntä kosketti sisarten suru. Tunteet kuuluvat inhimillisyyteen.

Syntymää mä surisin enemmän kuin kuolemaa. Joskus käy ihan sääliksi kun katson vauvoja ja lapsia, kun mietin, että mitäköhän kaikkia kärsimyksiä ja pettymyksiä tuokin raasu vielä tulee elämänsä aikana kokemaan.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän surun siitä kun on menettänyt läheisen. Itsekin olen surrut, monesti.

Mutta sitä en ole ikinä tajunnut, miten ihmisille tuntuu ylipäänsä olevan ihan pahinta maailmassa se kuoleminen. Pahin rangaistus ja kauhistuttavin pelko. Jotakin niin hirveää ettei sitä kestä edes ajatella. Mitä hittoa? Kitumista mä pelkään, en kuolemista. Surkutellaan sitä että joku kuoli ja kauhistellaan sitä että ite kuollaan. Joku ihminen on niin hirvee että se ansaitsee kuolla. WTF? Ei kuolema ole muuta kuin olemattomuutta, ei se ole mikään katastrofi ja kärsimys. Mitä ihmettä sitä kuolemaa oikein surkutellaan ja kauhistellaan? Elämää mä ennemmin pelkäisin kuin kuolemaa.

Kyllä minäkin keksin elossa olemiseen liittyen monia pahempia asioita kuin kuolema, mutta silti pelkään myös kuolemaa. Tai en kai pelkää sitä kuolemaa itsessään, lähinnä pelottaa se että kaikki loppuu (kun ei ole ehtinyt kokea vielä paljon mitään), ja mahdolliset kivuliaat ja tulevasta kuolemasta tietoiset viimeiset hetket, uskon kyllä ettei kuoleman jälkeen ole mitään, joten sitä ei varsinaisesti tarvitse pelätä. Ne viimeiset hetket tietäen että kohta kuolee on varmaan pelottavin asia mulle, koska ei mua yhtään pelota ajatus siitä että joku vaikka ampuisi mut takaapäin kuoliaaksi niin etten edes ehtisi tajuta koko asiaa.