Antaisitko puolison pettämisen anteeksi?

En todellakaan. Menkööt sen toisen naikkosen matkaan sitten. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kyllä kertoa, että ihminen joka pettää, niin pettää kyllä uudelleen. Niin se vaan menee.

Pieni korjaus: ihminen joka pettää, pettää kyllä siinä kyseisessä suhteessa uudelleen. Niin se vaan menee.

Pieni korjaus: kaikki eivät petä uudestaan. Se että sinä et sitä ole kokenut, ei muuta totuutta.

Minä olen pettänyt yli 10 vuotta sitten. En milloinkaan tee sitä uudelleen. Samassa suhteessa olemme edelleen.

Jotta ollaan tasoissa niin tietenkin täytyy myös pettää. Vink vink

Minulla on ihana aviomies, mutta mikäli hän pettäisi, suhde päättyisi sillä sekunnilla kun se tulisi ilmi. No questions.

Yrittäisin ilman muuta antaa anteeksi. Etenkin, jos olisi yksittäinen hairahdus ilman erityistä tunnepohjaa, niin uskoisin liiton jatkamiselle olevan hyvä ennuste. 

Kun ollaan pitkään yhdessä, ihastumisia ulkopuolisiin tapahtuu väistämättä. Jossakin epäonnisessa tilanteessa saattaa hairahduskin tapahtua, vaikka ihminen olisi kuinka hyvään pyrkivä. Asia on minusta aika helppo ymmärtää.

Jos kävisi uskottomuus ilmi, miettisin kovasti parisuhdettamme ja syitä pettämiselle, että mitä mies tarkkaan ottaen ulkopuolisesta etsi. Ja haluaisin tietysti jutella asiasta perinpohjaisesti myös hänen kanssaan. Yrittäisin kuulla häntä ja ottaisin vakavasti parisuhteeseemme liittyvät toiveet. Tottakai myös hänen pitäisi panostaa siihen, että minä olisin hänen kanssaan onnellinen.

Meillä on mieheni kanssa ihana pitkä liitto ja monta lasta. Viihdymme todella hyvin yhdessä ja rakastamme toisiamme, myös seksi on hyvää. Mies on urheilullinen, lahjakas, komea ja hyvässä asemassa, epäilemättä kiinnostaa myös muita naisia. Tämä on realiteetti. Mutta en ikinä tuhoaisi yhdessä rakentamaamme elämää ja luovuttaisi häntä jollekin toiselle yhden merkityksettömän hairahduksen takia. Joku saisi liian hyvän miehen, liian helposti.

Ellei mieheni sitten itse valitsisi toista, eli olisi rakastunut ulkopuoliseen. Silloinhan minä en asialle mitään mahtaisi. Voin vain kuvitella, kuinka sydämeni tuossa tilanteessa särkyisi.

Olen onnellinen, kun hän on jo 25 vuotta valinnut minut.

Yhdyn moneen viisaaseen kirjoitukseen tässä keskustelussa, eli että asia lienee pitkälti itsetuntokysymys. Vaikea kuvitella, että oma itsetuntoni romahtaisi maan mutiin noinkin loppujen lopuksi ymmärrettävän ja inhimillisen asian takia. En ole myöskään mustasukkaista tyyppiä, eikä ole miehenikään.

Sattuisi se pettäminen varmasti aikansa, sitä en kiistä.

En antaisi kuin kenkää.

Koko sivusto jo tietää, että sinua on petetty, sen kertoo luikuisat aloitukset. Yritä päästä eteenpäin jo katkeruudesta, kaunasta ja vihasta. Kaikki kolme sairastuttaa entisestään, senhän jo tiedätkin.

En antaisi anteeksi - jos erehtyisi toisen kanssa jotain tekemään, vaikka "vain seksiä", suhde päättyisi saman tien. Se olisi meillä kiellettyä ja hän tietäisi tämän loukkaavan minua ja tekisi silti niin = ei rakasta.

Syiinäpä syy, miksi olen sinkku. Kehenkään ei voi luottaa.

Vierailija kirjoitti:

Yhden illan juttu olisi suhteellisen helppo antaa anteeksi, joten sitä tuskin miettisin sen enempää. Jos kumppani rakastuu toiseen/ylläpitää pidempää suhdetta, en tiedä mitä anteeksi antamista siinä sinänsä olisi. Ensinnäkään ei ole varmaa haluaako puoliso edes jatkaa ja jos haluaa niin, miksi. Ehkä hän vain pelkää muutosta, vaikkei suhteemme häntä tyydytä.

Kysyn ihan mielenkiinnosta, että miksi tätä on alapeukutettu? Ei kai ole olemassa mitään pakollista reaktiota/tunnetta, mitä pettämisen täytyy aiheuttaa tai muuten sitä toimii muka jotenkin väärin? Eiköhän se ole kuitenkin jokaisen oma asia, miten reagoi ja mikä tuntuu erityisen pahalta. En voi sille mitään, etten kokisi miehen yhdenillanjuttua mitenkään pahana tai osaisi sitä ottaa itseeni. En ymmärrä, miksi sen pitäisi tuntisi.. Ja todellakin rakastan miestäni yli kaiken.

En rehellisesti sanottuna tiedä. Olemme olleet yhdessä 22 vuotta, lapsia on kolme ja yhteisiä kokemuksia kertynyt älyttömästi. En tiedä, mitä tekisin. Mulla ei ole kokemusta asiasta kummaltakaan puolelta aikaisemmistakaan parisuhteista.

Mikäs on pahinta pettämistä?

A. Se että harrastaa seksiä toisen henkilön kanssa?

B. Se että kertoo tuttavilleen asioita joiden pitäisi olla kahden keskisiä?

C. Se että pitää toista perhettä teidän yhteisen rinnalla?

Jos vastasit C tuomitsit juuri kaikki uusperheet ja hyvä niin.

Annoin anteeksi ja olemme edelleen yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Mutta entä jos antaisikin luvan pettämiseen, niin pettäisivätkö ihmiset enää siinä määrin?

Pettämisen suolahan on siinä, että se on kiellettyä. Entäs jos se olisikin sallittua?

Ei minusta se suola ole siinä kielletyssä, vaan ihan vaan siinä että vanha kyllästyttää ja uusi kiehtoo. Luonto vähän vetää siihen. Useimmiten taitaa olla kyse ihan siitä, että halut eivät kohtaa kotona ja seksi on sitten haettava muualta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin kyllä kertoa, että ihminen joka pettää, niin pettää kyllä uudelleen. Niin se vaan menee.

Pieni korjaus: ihminen joka pettää, pettää kyllä siinä kyseisessä suhteessa uudelleen. Niin se vaan menee.

Pieni korjaus: kaikki eivät petä uudestaan. Se että sinä et sitä ole kokenut, ei muuta totuutta.

Minä olen pettänyt yli 10 vuotta sitten. En milloinkaan tee sitä uudelleen. Samassa suhteessa olemme edelleen.

Sama täällä, kerran olen pettänyt, silloin en ollut rakastunut silloiseen kumppaniini vaikka niin yritin itselleni uskotella. Rakastuneena ei tule mieleenkään pettää, enkä kyllä tekisi sitä näin viisastuneena enää muutenkaan, vaan eroaisin jos kumppani ei minulle riittäisi.

Tietysti

Uskon, että antaisin anteeksi, mutten tedä kauanko siinä kestäisi. Ja päättäisin suhteen sihen hetkeen kun saisin tietää tulleeni petetyksi, lähinnä av-keskustelujen innoittamana olen käynyt tällaiset skenaariot ja pohdinnat läpi. En hyväksy pettämistä eli yhteisten sopimusten rikkomista, loukkaamista enkä halua uhrata aikaani parisuhteelle, jossa toinen ei rakasta vaan on valmis särkemään sydämeni. En myöskään toivo sitä puolisoltani mikäli itse mokaisin itsekkyyttäni noin pahasti. Haluaisin kuitenkin lopulta voida jatkaa elämääni ja hyväksyä tapahtuneen ilman vihan tunteita ja antaa myös toiselle anteeksi. Mikään ei varmasti palauttaisi samaa yhteyttä, luottamusta ja ystävyyttä välillemme, mutta voisimme oppia elämään tapahtuneen kanssa tahoillamme. Ja ihan ensi alkuun varmasti myös vihaisin miestä.

Vierailija kirjoitti:

Yrittäisin ilman muuta antaa anteeksi. Etenkin, jos olisi yksittäinen hairahdus ilman erityistä tunnepohjaa, niin uskoisin liiton jatkamiselle olevan hyvä ennuste. 

Kun ollaan pitkään yhdessä, ihastumisia ulkopuolisiin tapahtuu väistämättä. Jossakin epäonnisessa tilanteessa saattaa hairahduskin tapahtua, vaikka ihminen olisi kuinka hyvään pyrkivä. Asia on minusta aika helppo ymmärtää.

Jos kävisi uskottomuus ilmi, miettisin kovasti parisuhdettamme ja syitä pettämiselle, että mitä mies tarkkaan ottaen ulkopuolisesta etsi. Ja haluaisin tietysti jutella asiasta perinpohjaisesti myös hänen kanssaan. Yrittäisin kuulla häntä ja ottaisin vakavasti parisuhteeseemme liittyvät toiveet. Tottakai myös hänen pitäisi panostaa siihen, että minä olisin hänen kanssaan onnellinen.

Meillä on mieheni kanssa ihana pitkä liitto ja monta lasta. Viihdymme todella hyvin yhdessä ja rakastamme toisiamme, myös seksi on hyvää. Mies on urheilullinen, lahjakas, komea ja hyvässä asemassa, epäilemättä kiinnostaa myös muita naisia. Tämä on realiteetti. Mutta en ikinä tuhoaisi yhdessä rakentamaamme elämää ja luovuttaisi häntä jollekin toiselle yhden merkityksettömän hairahduksen takia. Joku saisi liian hyvän miehen, liian helposti.

Ellei mieheni sitten itse valitsisi toista, eli olisi rakastunut ulkopuoliseen. Silloinhan minä en asialle mitään mahtaisi. Voin vain kuvitella, kuinka sydämeni tuossa tilanteessa särkyisi.

Olen onnellinen, kun hän on jo 25 vuotta valinnut minut.

Yhdyn moneen viisaaseen kirjoitukseen tässä keskustelussa, eli että asia lienee pitkälti itsetuntokysymys. Vaikea kuvitella, että oma itsetuntoni romahtaisi maan mutiin noinkin loppujen lopuksi ymmärrettävän ja inhimillisen asian takia. En ole myöskään mustasukkaista tyyppiä, eikä ole miehenikään.

Sattuisi se pettäminen varmasti aikansa, sitä en kiistä.

Eli toisin sanoen et halua luopua kaikesta miehesi mukana tulevasta hyvästä (elintasosta) ja sen vuoksi olet valmis tarvittaessa katsomaan näitä asioita hieman läpi sormien. Veikkaan, että aika monella naisella on samat vaikuttimet.

Kyllähän kaikilla varmasti tulee ihastuksia joskus pitkän suhteen aikana, mutta se että kulli lipsahtaa jonkun toisen naisen sisään, ei kyllä ole enää mikään "epäonnisessa tilanteessa tapahtuva hairahdus" vaan ihan tietoinen valinta. Mutta hei, selitä asia itsellesi ihan miten haluat.

Joku sanoi, että on itsetuntokysymys.  Että, jos itsetunto on kohdillaan niin pettäminen ei paljoa hetkauta. Voi olla, jos on tosiaan täysin itsenäinen parisuhteessakin. Voi myös olla kysymys siitä, että joillekin parisuhteen ainoa tärkeä merkitys on luottamus ja sielunkumppanuus. Toki parisuhde ja pitkä liitto tuo mukanaan myös muita hyviä asioita vähän niinkuin "bonuksena", esim. paremman elintason. Mutta tosiaan jos ainoa asia, jota pidät välttämättömänä ei ole mukava elämä ja elintaso vaan juuri tuo vahva liitto, sielunkumppanuus ja rakkaus ja luottamus - niin kuinka voisit tyytyä parisuhteeseen, jossa sitä ei ole ja johon sitä ei voi rakentaa koska sitä ei aidosti ole ikinä ollutkaan?

Tästä syystä tähän kysymykseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Vastaus riippuu ihmisestä, parista, heidän arvoistaan ja toiveistaan.

Minä en haluaisi elää liitossa, jossa luvataan toista ja tehdään vahingossa toista ja sydämeni särkyy, sellaistahan "sattuu". Olisin valmis luopumaan suhteesta, jossa ei ole niitä tärkeimpiä elementtejä kuten aitoa yhteyttä ja rakkautta, ainakaan tarpeeksi. Minulle olisi p*skan hailee joutua muuttamaan yhteisestä kodistamme ja järjestää arki erilailla lasten kanssa. En voisi olla ikinä onnellinen petettynä suhteessa pettäjän kanssa eikä onnettomuus olisi ihanteellinen esimerkki lapsillekaan. En tuntisi miestäni eikä hän voisi ikinä olla se mies, johon luulin rakastuneeni. Mies, joka haluaa parisuhteelta samaa, rakkautta ja luottamusta.

Joku toinen taas voisi ajatella, että asiat ovat silti abouttiarallaa hyvin ja kyseessä olis "hairahdus" (hairahtajat eivät ole osanneet tehdä valintaa olle hairahtamatta, usein monesta tilaisuudesta huolimatta). Heillä ei välttämättä ole rautaista itsetuntoa, voi jopa olla, ettei itsetunto taivu myöntämään omaa taloudellista riippuvuutta ja tyytymistä suhteeseen pettäjän kanssa.

Joskus harvoin siis parisuhteesta saadaan molempia tyydyttävä pettämisen jälkeen. Joko silloin kumppanit vasta pettämisen jälkeen oppivat tuntemaan toisiaan ja ymmärtämään parisuhteensa arvon. Tai parisuhteella ei ole arvoa kuin elintason vuoksi. Muussa tapauksessa suhde kaatuu pettämiseen. Korjatkaa jos olen väärässä.

rtyryerty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yrittäisin ilman muuta antaa anteeksi. Etenkin, jos olisi yksittäinen hairahdus ilman erityistä tunnepohjaa, niin uskoisin liiton jatkamiselle olevan hyvä ennuste. 

Kun ollaan pitkään yhdessä, ihastumisia ulkopuolisiin tapahtuu väistämättä. Jossakin epäonnisessa tilanteessa saattaa hairahduskin tapahtua, vaikka ihminen olisi kuinka hyvään pyrkivä. Asia on minusta aika helppo ymmärtää.

Jos kävisi uskottomuus ilmi, miettisin kovasti parisuhdettamme ja syitä pettämiselle, että mitä mies tarkkaan ottaen ulkopuolisesta etsi. Ja haluaisin tietysti jutella asiasta perinpohjaisesti myös hänen kanssaan. Yrittäisin kuulla häntä ja ottaisin vakavasti parisuhteeseemme liittyvät toiveet. Tottakai myös hänen pitäisi panostaa siihen, että minä olisin hänen kanssaan onnellinen.

Meillä on mieheni kanssa ihana pitkä liitto ja monta lasta. Viihdymme todella hyvin yhdessä ja rakastamme toisiamme, myös seksi on hyvää. Mies on urheilullinen, lahjakas, komea ja hyvässä asemassa, epäilemättä kiinnostaa myös muita naisia. Tämä on realiteetti. Mutta en ikinä tuhoaisi yhdessä rakentamaamme elämää ja luovuttaisi häntä jollekin toiselle yhden merkityksettömän hairahduksen takia. Joku saisi liian hyvän miehen, liian helposti.

Ellei mieheni sitten itse valitsisi toista, eli olisi rakastunut ulkopuoliseen. Silloinhan minä en asialle mitään mahtaisi. Voin vain kuvitella, kuinka sydämeni tuossa tilanteessa särkyisi.

Olen onnellinen, kun hän on jo 25 vuotta valinnut minut.

Yhdyn moneen viisaaseen kirjoitukseen tässä keskustelussa, eli että asia lienee pitkälti itsetuntokysymys. Vaikea kuvitella, että oma itsetuntoni romahtaisi maan mutiin noinkin loppujen lopuksi ymmärrettävän ja inhimillisen asian takia. En ole myöskään mustasukkaista tyyppiä, eikä ole miehenikään.

Sattuisi se pettäminen varmasti aikansa, sitä en kiistä.

Eli toisin sanoen et halua luopua kaikesta miehesi mukana tulevasta hyvästä (elintasosta) ja sen vuoksi olet valmis tarvittaessa katsomaan näitä asioita hieman läpi sormien. Veikkaan, että aika monella naisella on samat vaikuttimet.

Kyllähän kaikilla varmasti tulee ihastuksia joskus pitkän suhteen aikana, mutta se että kulli lipsahtaa jonkun toisen naisen sisään, ei kyllä ole enää mikään "epäonnisessa tilanteessa tapahtuva hairahdus" vaan ihan tietoinen valinta. Mutta hei, selitä asia itsellesi ihan miten haluat.

On myönnettävä, etteivät elämän ulkoiset puitteetkaan ihan mitätön juttu ole. Yhdessä rakennetut mukavat olosuhteet ovat olleet myös niitä suuria unelmia. Mutta jos en rakastaisi enkä kunnioittaisi miestäni, en kyllä jäisi ulkoisiin puitteisiin roikkumaan. Puolitetullakin omaisuudella pystyisin järjestämään itselleni hyvät olosuhteet. Mieluummin eläisin onnellisena vähän vaatimattomammin kuin onnettomana yltäkylläisyyden keskellä, ilman muuta.

Mutta olen aina tykännyt miehestäni valtavasti, viihtynyt hänen kanssaan ja ihailenkin häntä monella tapaa.

Yritän selittää sitä, että en oikein osaa kuvitella, että samantien lakkaisin rakastamasta ja kunnioittamasta miestäni jos hän olisi sekoillut. Ei kaikki hänen elämässään edes välttämättä liity mitenkään minuun. Meillä jokaisella on myös omat henkilökohtaiset kasvukipumme, kriisimme, rikkonaisuutemme. Enhän minä häntä lopulta mitenkään omista, määräänsä enempää. Emmekä voi koskaan täysin asettua toistemme tossuihin.

Jos mieheni jäisi kiinni uskottomuudesta, haluaisin ennen muuta tietää perinpohjaisesti miksi niin kävi. Sillä olisi myös suuri merkitys, miten hän itse asiaan suhtautuisi. 

Ja vaikka mieheni on suuri rakkauteni, niin silti olen itsekin ollut parisuhteemme aikana ihastunut ulkopuoliseen ja tuntenut tähän fyysistä vetoa. Minulta ei vaadi edes valtavaa mielikuvitusta eläytyä tilanteeseen, että jossain huumaavassa tilanteessa suuri pyörre tempaisisi imuunsa ja veisi mukanaan.

Elämä ei koskaan ole ihan täydellistä, eikä ihmiset myöskään. En osaa olla järkähtämättömän armoton oikeastaan ketään kohtaan ja toivon, ettei minuakaan kohtaan oltaisi.

Enkä siis mitenkään tässä "selitä asiaa itselleni". En ole joutunut kohtaamaan uskottomuutta parisuhteessani, kummankaan osapuolen taholta. Sen kun pyynnöstä kuvittelen.

Vierailija kirjoitti:

rtyryerty kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yrittäisin ilman muuta antaa anteeksi. Etenkin, jos olisi yksittäinen hairahdus ilman erityistä tunnepohjaa, niin uskoisin liiton jatkamiselle olevan hyvä ennuste. 

Kun ollaan pitkään yhdessä, ihastumisia ulkopuolisiin tapahtuu väistämättä. Jossakin epäonnisessa tilanteessa saattaa hairahduskin tapahtua, vaikka ihminen olisi kuinka hyvään pyrkivä. Asia on minusta aika helppo ymmärtää.

Jos kävisi uskottomuus ilmi, miettisin kovasti parisuhdettamme ja syitä pettämiselle, että mitä mies tarkkaan ottaen ulkopuolisesta etsi. Ja haluaisin tietysti jutella asiasta perinpohjaisesti myös hänen kanssaan. Yrittäisin kuulla häntä ja ottaisin vakavasti parisuhteeseemme liittyvät toiveet. Tottakai myös hänen pitäisi panostaa siihen, että minä olisin hänen kanssaan onnellinen.

Meillä on mieheni kanssa ihana pitkä liitto ja monta lasta. Viihdymme todella hyvin yhdessä ja rakastamme toisiamme, myös seksi on hyvää. Mies on urheilullinen, lahjakas, komea ja hyvässä asemassa, epäilemättä kiinnostaa myös muita naisia. Tämä on realiteetti. Mutta en ikinä tuhoaisi yhdessä rakentamaamme elämää ja luovuttaisi häntä jollekin toiselle yhden merkityksettömän hairahduksen takia. Joku saisi liian hyvän miehen, liian helposti.

Ellei mieheni sitten itse valitsisi toista, eli olisi rakastunut ulkopuoliseen. Silloinhan minä en asialle mitään mahtaisi. Voin vain kuvitella, kuinka sydämeni tuossa tilanteessa särkyisi.

Olen onnellinen, kun hän on jo 25 vuotta valinnut minut.

Yhdyn moneen viisaaseen kirjoitukseen tässä keskustelussa, eli että asia lienee pitkälti itsetuntokysymys. Vaikea kuvitella, että oma itsetuntoni romahtaisi maan mutiin noinkin loppujen lopuksi ymmärrettävän ja inhimillisen asian takia. En ole myöskään mustasukkaista tyyppiä, eikä ole miehenikään.

Sattuisi se pettäminen varmasti aikansa, sitä en kiistä.

Eli toisin sanoen et halua luopua kaikesta miehesi mukana tulevasta hyvästä (elintasosta) ja sen vuoksi olet valmis tarvittaessa katsomaan näitä asioita hieman läpi sormien. Veikkaan, että aika monella naisella on samat vaikuttimet.

Kyllähän kaikilla varmasti tulee ihastuksia joskus pitkän suhteen aikana, mutta se että kulli lipsahtaa jonkun toisen naisen sisään, ei kyllä ole enää mikään "epäonnisessa tilanteessa tapahtuva hairahdus" vaan ihan tietoinen valinta. Mutta hei, selitä asia itsellesi ihan miten haluat.

On myönnettävä, etteivät elämän ulkoiset puitteetkaan ihan mitätön juttu ole. Yhdessä rakennetut mukavat olosuhteet ovat olleet myös niitä suuria unelmia. Mutta jos en rakastaisi enkä kunnioittaisi miestäni, en kyllä jäisi ulkoisiin puitteisiin roikkumaan. Puolitetullakin omaisuudella pystyisin järjestämään itselleni hyvät olosuhteet. Mieluummin eläisin onnellisena vähän vaatimattomammin kuin onnettomana yltäkylläisyyden keskellä, ilman muuta.

Mutta olen aina tykännyt miehestäni valtavasti, viihtynyt hänen kanssaan ja ihailenkin häntä monella tapaa.

Yritän selittää sitä, että en oikein osaa kuvitella, että samantien lakkaisin rakastamasta ja kunnioittamasta miestäni jos hän olisi sekoillut. Ei kaikki hänen elämässään edes välttämättä liity mitenkään minuun. Meillä jokaisella on myös omat henkilökohtaiset kasvukipumme, kriisimme, rikkonaisuutemme. Enhän minä häntä lopulta mitenkään omista, määräänsä enempää. Emmekä voi koskaan täysin asettua toistemme tossuihin.

Jos mieheni jäisi kiinni uskottomuudesta, haluaisin ennen muuta tietää perinpohjaisesti miksi niin kävi. Sillä olisi myös suuri merkitys, miten hän itse asiaan suhtautuisi. 

Ja vaikka mieheni on suuri rakkauteni, niin silti olen itsekin ollut parisuhteemme aikana ihastunut ulkopuoliseen ja tuntenut tähän fyysistä vetoa. Minulta ei vaadi edes valtavaa mielikuvitusta eläytyä tilanteeseen, että jossain huumaavassa tilanteessa suuri pyörre tempaisisi imuunsa ja veisi mukanaan.

Elämä ei koskaan ole ihan täydellistä, eikä ihmiset myöskään. En osaa olla järkähtämättömän armoton oikeastaan ketään kohtaan ja toivon, ettei minuakaan kohtaan oltaisi.

Enkä siis mitenkään tässä "selitä asiaa itselleni". En ole joutunut kohtaamaan uskottomuutta parisuhteessani, kummankaan osapuolen taholta. Sen kun pyynnöstä kuvittelen.

Samaa mieltä. Jos suhde on yksittäisen pettämisen jälkeen "kerrasta poikki" niin tulee mieleen että onko sitä rakkautta siinä suhteessa koskaan ollutkaan?