Lue keskustelun säännöt.
Älykäs nainen jää tyhmää herkemmin sinkuksi
15.02.2019 |
Haluaisin herätellä keskustelua aiheesta ”nirsot naiset”. Olen itse tällainen ja varmasti moni sinkkuystäväni. Olemme kaikki koulutettuja, laaja-alaisesti asioista kiinnostuneita ja voimme keskustella keskenämme hyvin monipuolisesti mistä vain. Lisäksi olemme fyysisesti ja henkisesti terveitä, hoikkia ja liikunnallisia.
Kaikilla tuntuu olevan samakaltainen ongelma eli vastaavaa, keskimääräistä selvästi älykkäämpää miestä ei tahdo löytyä.
Ihminenhän tunnistaa itseään selvästi vähemmän älykkään muttei päin vastoin. Suurin osa ihmisistä sijoittuu välillä 90-120 mitä älykkyysosamäärään tulee mutta kun ÄO on >140, keskimääräinen ihminen tuntuu vähän kuin kehitysvammaiselta. Ja ääripäitähän on jo lähtökohtaisesti paljon vähemmän.
Tunnistaako täällä monikin ns. nirsoksi haukuttu samaa? Työelämässä ne fiksut ja kivat miehet ovat vakaissa parisuhteissa ja vapaat ovat alkoholiongelmaisia yms. jotenkin nyrjähtäneitä. Treffipalstalla taas vakavaa seuraa etsivät ne vähän hitaat ja kenties fiksut mutta sosiaalisesti rajoittuneet miehet.
Kommentit (471)
Mikä pakko se on aina pariutua ja löytää ns. puoliso. Pelkääkö ihminen niin paljon yksin jäämistä vai onko se jotenkin sosiaalinen pakko että pitää olla joku siinä vierellä. Yksin on maailman parasta olla. Jeesuskin oli yksin. Yksin sinä kuolet, yksin olet ihmisten keskellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen nainen, joka on älykäs, mutta ei tykkää ottaa tätä yhteiskuntaa mitenkään annettuna tai mennä ihan kaikkien sosiaalisten normien mukaan vain, koska niin kuuluu tehdä. Mulla on vähän omalaatuinen ja provosoiva huumorintaju. Useat tapaamani miehet olivat kyllä teorian tasolla selkeästi älykkäitä, matemaattisesti ainakin, mutta muutoin paljastuivat aika hajuttomiksi ja mauttomiksi. Olen sellainen, että jos en ole tyytyväinen, olen valmis olemaan loppuikäni sinkku. Asia oli helppo hyväksyä, koska perhe ei kuulu haaveisiini.
Jossakin vaiheessa löysin kolmikymppisen miehen, joka ei ollut käynyt koskaan edes lukiota tai korkeakoulua, ja hän ja minä loksahdimme yhteen kuin palapelissä. Miehellä oli ollut rankka nuoruus, mutta hän oli todella terävä ajattelija. Pelkällä amistaustalla hän oli kivunnut yhden firman johtoon kolmekymppisenä pelaamalla yksi kerrallaan paikkoja ylöspäin. Hän arkaili huumoriaan ja ajatuksiaan, mutta turhaan. Me esimerkiksi päädymme välillä spekuloimaan, miten ihmiskunta olisi helpointa tuhota katkomalla palveluja yksitellen, ja mitä vaikutuksia missäkin olisi esimerkiksi sähkö- tai vesijohtoverkon katkeamisella pysyvästi, ja kirjoitimme tästä jotain novellinpätkää. Ei sillä, että tahtoisimme pahaa kellekään tai ikinä satuttaisimme kanssaeläjiä "huviksemme", mutta tuollaisen ajatteleminen saa miettimään asioita aivan eri kantilta. Mies myös kysyi minulta kaksi kuukautta tunnettuamme esimerkiksi, olisinko valmis tap*pamaan jossakin tilanteessa. Moni deitti juoksisi tuosta karkuun, mutta minä ymmärsin, että mies tutkii psyykeäni eikä värvää minua. :D Olemme myös intoilleet, että jos saamme kutsun linnan juhliin (koska ainakin minulla on jo melko merkittäviä kirjallisia ansioita), kysymme kaikilta Sipilöiltä, että niin kukas sinä olitkaan, hamstraamme ruokaa laukkuun ja naimme vessassa seinää vasten mekko korvissa.
Joko olemme molemmat todella liian älykkäitä ja turhautuneita istuaksemme yhteiskunnan muottiin, tai sitten olemme orastavia psykopaatteja. Rehellisesti en tiedä, ja se tässä välillä hirvittääkin.
ööö... äly ei liity mitenkään luonteenkehityksessä muovautuneisiin piirteisiin....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erittäin älykkäänä ja komeana miehenä tunnistan tuon ongelman. Se koskee molempia sukupuolia, mutta keskimäärin tosiaan naisilla se ongelma löytää hyvä kumppani on suurempi. Mutta on meitä älykkäitä miehiäkin joille ei kumppania löydy.
Mielenkintoista että älykkäät ihmiset katsovat asiaa siitä vinkkelistä että syy heidän yksinäisyyteensä on älykkyys. Todennäköisemmin puuttuvat sosiaaliset taidot, ikävä luonne tai ulkoiseen habitukseen liittyvät asiat. Äly ei todellakaan sulje pois pariutumisen mahdollisuutta, kyllä älykkäitä ihmisiä on kuulkaa muitakin, myös sinkkuja, kuin te yksin norsunluutornissanne.
Mutta kaiketi se suojaa omaa egoa kun uskottelee pariutumisvaikeuksien johtuvan siitä että on tavalla tai toisella niin paljon korkeatasoisempi kuin muut. Samalla kuitenkin blokkaatte itseltänne mahdollisuuden terveeseen itsekriittisyyteen. On muuten helkkarin vaikeaa olla suhteessa täydellisen, herkkähipiäisen ihmisen kanssa. Olen itse parisuhteessa huippuälykkään miehen kanssa, mutta en todellakaan olisi jos hän pitäisi itseään muita parempana ja olisi itkenyt vuosikaudet yksinäisyyttään koska on liian älykäs naisille.
Jep. Todennäköisesti monen elämässä kaikki on rakennettu jo lapsena sille, että lapsi on ÄLYKÄS. Sitä tekee vanhemmat, suku, opettajat, kaverit... Älykkyys vaikuttaa olevan ominaisuus, johon ulkomaailma näyttää reagoivan vahvasti. Kun sille älykkyydelle sitten rakentuu koko käsitys itsestä ja maailmasta ja muista ihmisistä, on seuraukset ikäviä. Siksi olisi tärkeää opettaa lapselle jo pienenä, että älykkyys on vain yksi osa kokonaisuutta ihmisessä. Toki tärkeä osa, josta saa iloita ja olla ylpeä, mutta vain yksi osa kuitenkin muiden joukossa. Älystä kun ei ole mitään iloa, jos sairastuu vakavasti, ajaa muut pois peemäisellä luonteella/asenteella, ei osaa tuntea nautintoa, iloa ja kiitollisuutta jne..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erittäin älykkäänä ja komeana miehenä tunnistan tuon ongelman. Se koskee molempia sukupuolia, mutta keskimäärin tosiaan naisilla se ongelma löytää hyvä kumppani on suurempi. Mutta on meitä älykkäitä miehiäkin joille ei kumppania löydy.
Mielenkintoista että älykkäät ihmiset katsovat asiaa siitä vinkkelistä että syy heidän yksinäisyyteensä on älykkyys. Todennäköisemmin puuttuvat sosiaaliset taidot, ikävä luonne tai ulkoiseen habitukseen liittyvät asiat. Äly ei todellakaan sulje pois pariutumisen mahdollisuutta, kyllä älykkäitä ihmisiä on kuulkaa muitakin, myös sinkkuja, kuin te yksin norsunluutornissanne.
Mutta kaiketi se suojaa omaa egoa kun uskottelee pariutumisvaikeuksien johtuvan siitä että on tavalla tai toisella niin paljon korkeatasoisempi kuin muut. Samalla kuitenkin blokkaatte itseltänne mahdollisuuden terveeseen itsekriittisyyteen. On muuten helkkarin vaikeaa olla suhteessa täydellisen, herkkähipiäisen ihmisen kanssa. Olen itse parisuhteessa huippuälykkään miehen kanssa, mutta en todellakaan olisi jos hän pitäisi itseään muita parempana ja olisi itkenyt vuosikaudet yksinäisyyttään koska on liian älykäs naisille.
Niinpä. Eikö älykkään nimenomaan pitäisi tajuta olla vetämättä johtopäätöksiä, joiden perustaa ei voi tietää?? Miten ihmeessä älykkäät tekevät sen alkeellisen mokan, että kehittelevät itse syyksi älykkyytensä, vaikka tälle ei ole mitään faktista perustetta kuitenkaan?
Mitä tästä opimme.Ei pidä olla liian älykäs tai kuvitella olevansa.Voi liikehdintä tietyllä sektorilla olla kuollutta kohdusta hautaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erittäin älykkäänä ja komeana miehenä tunnistan tuon ongelman. Se koskee molempia sukupuolia, mutta keskimäärin tosiaan naisilla se ongelma löytää hyvä kumppani on suurempi. Mutta on meitä älykkäitä miehiäkin joille ei kumppania löydy.
Mielenkintoista että älykkäät ihmiset katsovat asiaa siitä vinkkelistä että syy heidän yksinäisyyteensä on älykkyys. Todennäköisemmin puuttuvat sosiaaliset taidot, ikävä luonne tai ulkoiseen habitukseen liittyvät asiat. Äly ei todellakaan sulje pois pariutumisen mahdollisuutta, kyllä älykkäitä ihmisiä on kuulkaa muitakin, myös sinkkuja, kuin te yksin norsunluutornissanne.
Mutta kaiketi se suojaa omaa egoa kun uskottelee pariutumisvaikeuksien johtuvan siitä että on tavalla tai toisella niin paljon korkeatasoisempi kuin muut. Samalla kuitenkin blokkaatte itseltänne mahdollisuuden terveeseen itsekriittisyyteen. On muuten helkkarin vaikeaa olla suhteessa täydellisen, herkkähipiäisen ihmisen kanssa. Olen itse parisuhteessa huippuälykkään miehen kanssa, mutta en todellakaan olisi jos hän pitäisi itseään muita parempana ja olisi itkenyt vuosikaudet yksinäisyyttään koska on liian älykäs naisille.
Niinpä. Eikö älykkään nimenomaan pitäisi tajuta olla vetämättä johtopäätöksiä, joiden perustaa ei voi tietää?? Miten ihmeessä älykkäät tekevät sen alkeellisen mokan, että kehittelevät itse syyksi älykkyytensä, vaikka tälle ei ole mitään faktista perustetta kuitenkaan?
Kumpihan on todennäköisemmin oikeassa oletuksineen, tyhmä vai älykäs? Hmm....
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maanjäristys kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä lukeudun aloittajan näkökulmasta lähestulkoon kehitysvammaiseksi omalla 120+ äo:llä, mutta mun poikani on tutkitusti huomattavasti keskimääräistä älykkäämpi ja herra varjelkoon häntä joskus tulevaisuudessa aloittajan kaltaiselta puolisolta! Vanhempana toivon lapsilleni ennen kaikkea mukavaa ja reilua puolisoa, joka olla itsestään varma ja kyvyistään ylpeä sellaisella tavalla, että ei ole tarvetta ylenkatsoa muita. Tällaiseksi pyrin hänet myös itse kasvattamaan. Eihän valinta toki minun ole, mutta voisi kuvitella, että nuo em. piirteet tekevät toisen seurasta huomattavasti miellyttävämmän.
Mitä paremmin lapsesi kasvatat, sitä paremmin hän osaa hyödyntää hänelle siunaantunutta älykkyyttä, ja sitä surullisempi hän tulee olemaan, jos jokin luonnonvoima pakottaisi hänet parisuhteeseen tyhmän ihmisen kanssa.
Tilastollisesti, kuitenkin, aikuistuttuaan poikasi etsii vierelleen nimenomaan älykkään puolison. Toivottakoon tosin, että nimenomaan AP:n kaltaisen, koska AP tietää mitä haluaa ja osaa analysoida itseään. Se, että siitä uskaltaa kertoa vauvafoorumilla ei tee hänestä ilkeää , itsekästä tai pahaa ihmistä.
Kyllä tuo ap:n asenne on hyvin luotaantyöntävä. Älykkään puolison voi poika (ihan mielellään) etsiäkin! Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihminen on todella älykäs. Tunnen monia todella kiinnostavia, hauskoja, hyvin älykkäitä ihmisiä! Heille on vaan se ominaista, etteivät pidä normaaleja ihmisiä "kehitysvammaisina" tai hauku muita tyhmiksi, (joka sekään ei taida olla millään tavalla tieteellisesti vakiintunut termi?) He osaavat keskustella monipuolisesti erilaisten ihmisten kanssa sulkeutumatta mihinkään omaan kuplaansa. Kas kun se sosiaalinen älykkyys on oikeasti yksi älykkyyden muoto, jopa aika tärkeä sellainen!
Tosin alan pikkuhiljaa epäillä, että koko aloitus on muutamaa astetta fiksumpi provo...
;) Hetkeksi herpaannuin minäkin ja menin lankaan!Sosiaalista älykkyyttä ei ole olemassakaan. Sosiaaliset taidot voi oppia lähes kuka tahansa, älykkyyttä ei.
Kyllähän sinäkin pidät kehitysvammaisia varmaan vähän tyhminä ja erilaisina, vaikket sitä ääneen sanokaan? Ihan samalla tavalla huippuälykäs voi tuntea keskivertoihmisistä, eikä sen kirjoittaminen nettiin tarkoita sitä, että olisi sitä irl toisille sanomassa. Miksi automaattisesti oletat niin? Älykkäällä on usein hyvät käytöstavat, eli sosiaaliset taidot (mitä moni kutsuu ”sosiaaliseksi älykkyydeksi”). Autistit sitten erikseen.
Moni keskiverto tai tyhmä tuntuu usein pitävän huippuälykkäitä tyhminä tai sellaisena, joilta muka puuttuisi sosiaaliset taidot. Tätä he kyllä mielellään itse tuovat jatkuvasti esille, eivätkä näe siinä mitään vikaa. Kyse taitaa olla enemmänkin siitä, että heidän on vain vaikeaa ymmärtää itseään älykkäämpien ajatustenjuoksua jolloin se älykkäämpi vaikuttaa heidän mielestään tyhmältä.
Tietyssä mielessä tässäkin on kyse määrittelystä. Kenellä on valta sanoa, että sosiaalisuutta älykkyyttä ei ole olemassa, ja millä perustein. Perusteet kuitenkin pitää olla, ja niitä sinä et esitä. Väitteesi on kumottavissa yhdellä sanalla: "Onpa!" Lisäksi kaikki selvästi eivät opi sosiaalisiksi, tai jälleen, mitä sosiaalisuudella tarkoitetaan. Esimerkiksi aspergerin syndroomaa potevilla on joskus vaikeus hahmottaa toisten ihmisten mielentilaa, vaikka se muille on intuitiivisesti selvä juttu. Tästä hahmotusvaikeudesta koituu ongelmia. Sosiaalinen älykkyyskin on vähän mutkikas juttu: tarkoitetaanko sillä kykyä ylläpitää kaikkien osapuolten kannalta suotavaa ilmapiiriä vai kykyä manipuloida toisia. Jos jälkimmäinen kelpaa, narsistit ovat hyvin sosiaalisia. Jos haluat asian olevan niin, minä en sille mitään voi. Minä olen luonteeltani totuudentorvi. En ole koskaan tietoisesti yrittänyt manipuloida ketään. Ehkä olen sosiaalisesti dorka, kun en ole oppinut. Mutta katso: olen pärjännyt ihmisten kanssa aika hyvin. Ja pärjäämisellä en tarkoita sitä, että saan heidät tanssimaan pillini mukaan, enkä sitä, että minut jyrätään, vaan että olen tullut huomioiduksi tasapuolisena osallisena sosiaalisissa tilanteissa. Toki olen johtanut, olen tehnyt vuosia esimiestyötä. Ja on minua myös onnistuttu kusettamaan. Pääosin asiat ovat hyvin - johtuen edes keskinkertaisesta sosiaalisesta älyk... kyvykkyydestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Maanjäristys kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulla on ap aika epätavallisia ystäviä. Ä0 140 tai sen yli on vain n. 0.3-0.4 prosentilla väestöstä.
https://www.iqcomparisonsite.com/iqtable.aspx
ÄO-testien keskihajontaa on muutettu 2000-luvulla.Tiedätkös. Jos hakee jo parikymppisenä koulutukseen, johon pääsee 2% hakijoista, ja sieltä kurssilaisten joukosta sitten ystävystyy vain tiettyjen kanssa, niin voi olla jo aikamoista neroa koko kaveripiiri. Minun ÄO:ni on 2% kärjessä, enkä omassa kuplassani koe olevani erityisen älykäs. Yritän kovasti, mutta välillä vaan huomaa jäävänsä alakynteen.
Sanoiko AP, että hänen kaveripiirinsä olisi kaikki yli 140? En jaksa kelata keskustelun alkuun.
No et sä kyllä olekaan älykäs. Jestas! Ei tuonne alkun tarvi "kelata" yhtään mitään! Yksi klikkaus riittää...
riippuu selaimesta että voiko kesken viestin kirjoittamisen plärätä noita sivuja. ohis. t. eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen nainen, joka on älykäs, mutta ei tykkää ottaa tätä yhteiskuntaa mitenkään annettuna tai mennä ihan kaikkien sosiaalisten normien mukaan vain, koska niin kuuluu tehdä. Mulla on vähän omalaatuinen ja provosoiva huumorintaju. Useat tapaamani miehet olivat kyllä teorian tasolla selkeästi älykkäitä, matemaattisesti ainakin, mutta muutoin paljastuivat aika hajuttomiksi ja mauttomiksi. Olen sellainen, että jos en ole tyytyväinen, olen valmis olemaan loppuikäni sinkku. Asia oli helppo hyväksyä, koska perhe ei kuulu haaveisiini.
Jossakin vaiheessa löysin kolmikymppisen miehen, joka ei ollut käynyt koskaan edes lukiota tai korkeakoulua, ja hän ja minä loksahdimme yhteen kuin palapelissä. Miehellä oli ollut rankka nuoruus, mutta hän oli todella terävä ajattelija. Pelkällä amistaustalla hän oli kivunnut yhden firman johtoon kolmekymppisenä pelaamalla yksi kerrallaan paikkoja ylöspäin. Hän arkaili huumoriaan ja ajatuksiaan, mutta turhaan. Me esimerkiksi päädymme välillä spekuloimaan, miten ihmiskunta olisi helpointa tuhota katkomalla palveluja yksitellen, ja mitä vaikutuksia missäkin olisi esimerkiksi sähkö- tai vesijohtoverkon katkeamisella pysyvästi, ja kirjoitimme tästä jotain novellinpätkää. Ei sillä, että tahtoisimme pahaa kellekään tai ikinä satuttaisimme kanssaeläjiä "huviksemme", mutta tuollaisen ajatteleminen saa miettimään asioita aivan eri kantilta. Mies myös kysyi minulta kaksi kuukautta tunnettuamme esimerkiksi, olisinko valmis tap*pamaan jossakin tilanteessa. Moni deitti juoksisi tuosta karkuun, mutta minä ymmärsin, että mies tutkii psyykeäni eikä värvää minua. :D Olemme myös intoilleet, että jos saamme kutsun linnan juhliin (koska ainakin minulla on jo melko merkittäviä kirjallisia ansioita), kysymme kaikilta Sipilöiltä, että niin kukas sinä olitkaan, hamstraamme ruokaa laukkuun ja naimme vessassa seinää vasten mekko korvissa.
Joko olemme molemmat todella liian älykkäitä ja turhautuneita istuaksemme yhteiskunnan muottiin, tai sitten olemme orastavia psykopaatteja. Rehellisesti en tiedä, ja se tässä välillä hirvittääkin.
ööö... äly ei liity mitenkään luonteenkehityksessä muovautuneisiin piirteisiin....
Tunne-elämän kehitys kyllä vaikuttaa tapaan jolla älykkyys voi tulla ulos sosiaalisessa kanssakäymisessä ja viivästymät /tukkeumat jne siinä voivat johtaa ihmisen vaikuttamaan "tyhmältäkin" muttei sulje pois korkeaa älykkyyttä joka ilmeneekin ihan sitten muissa asioissa. Puhe tunneälystä on oikeastaan toisen aihepiirin problematiikkaa vaikka liittyykin saumattomasti saman henkilön olemukseen. On todella vaikeaa määrittää kaikki ns älykkyyden osa-alueet kiistattomasti. Tunneälystä puhuminen on ainakin yritys laajentaa käsitettä inhimilliseen suuntaan ja analyyttisempään kuin pelkästään loogiseen ja ehkä se on hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höhöhö, nää on huvittavia aloituksia.
Vastaavasti miehet voisivat tehdä keskusteluketjuja, joissa perustelisivat sinkkuuttaan sillä, että on liian iso mela. Onhan se nähkääs niin paljon lohduttavampaa kuvitella omien vastoinkäymisiensä johtuvan siitä, että on niin paljon parempi kuin muut saman sukupuolen edustajat.
Hee, itse oon mies ja usein kiinnostun huippuälykkäistä naisista. En ole kyllä ollut suhteessa kenenkään niistä kanssa, en tiedä miksi. Voisko saada ketjun älykkäiltä naisilta vihjeitä miten heihin tehdään vaikutus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä pakko se on aina pariutua ja löytää ns. puoliso. Pelkääkö ihminen niin paljon yksin jäämistä vai onko se jotenkin sosiaalinen pakko että pitää olla joku siinä vierellä. Yksin on maailman parasta olla. Jeesuskin oli yksin. Yksin sinä kuolet, yksin olet ihmisten keskellä.
Tässäpä keskustelun matalaotsaisin pointti. Sori ilkeily.
No eihän tuo ole monimutkaista ollenkaan.
Mies tyypillisesti haluaa naisen jonka kanssa ollaan älykkyyden osalta suurin piirtein samalla tasolla, siten että kommunikointi sujuu.
Nainen tyypillisesti haluaa miehen joka mieluiten ylittää muttei missään tapauksessa alita hänen tasoaan älykkyyden tai sosioekonomisen statuksen osalta.
Jos ap:n ÄÖ on 150, koulutus tohtori ja tulot 8 000 eur/kk, hypergamia tekee pariutumisen hankalaksi. Jos taas ap:lle kelpaa mies joka on kenties lähes yhtä älykäs (riittävän samalla tasolla, muttei ylöspäin katseltava briljantti mies jota esitellä kavereille), maisteri ja tienaa 3 000 - 4 000 eur/kk, valinnan vara lisääntyy kummasti.
Toki ap:lla pitää olla muutakin tarjottavaa kuin älykkyys ja sosioekonominen status. Mahtaako olla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erittäin älykkäänä ja komeana miehenä tunnistan tuon ongelman. Se koskee molempia sukupuolia, mutta keskimäärin tosiaan naisilla se ongelma löytää hyvä kumppani on suurempi. Mutta on meitä älykkäitä miehiäkin joille ei kumppania löydy.
Mielenkintoista että älykkäät ihmiset katsovat asiaa siitä vinkkelistä että syy heidän yksinäisyyteensä on älykkyys. Todennäköisemmin puuttuvat sosiaaliset taidot, ikävä luonne tai ulkoiseen habitukseen liittyvät asiat. Äly ei todellakaan sulje pois pariutumisen mahdollisuutta, kyllä älykkäitä ihmisiä on kuulkaa muitakin, myös sinkkuja, kuin te yksin norsunluutornissanne.
Mutta kaiketi se suojaa omaa egoa kun uskottelee pariutumisvaikeuksien johtuvan siitä että on tavalla tai toisella niin paljon korkeatasoisempi kuin muut. Samalla kuitenkin blokkaatte itseltänne mahdollisuuden terveeseen itsekriittisyyteen. On muuten helkkarin vaikeaa olla suhteessa täydellisen, herkkähipiäisen ihmisen kanssa. Olen itse parisuhteessa huippuälykkään miehen kanssa, mutta en todellakaan olisi jos hän pitäisi itseään muita parempana ja olisi itkenyt vuosikaudet yksinäisyyttään koska on liian älykäs naisille.
Niinpä. Eikö älykkään nimenomaan pitäisi tajuta olla vetämättä johtopäätöksiä, joiden perustaa ei voi tietää?? Miten ihmeessä älykkäät tekevät sen alkeellisen mokan, että kehittelevät itse syyksi älykkyytensä, vaikka tälle ei ole mitään faktista perustetta kuitenkaan?
Kumpihan on todennäköisemmin oikeassa oletuksineen, tyhmä vai älykäs? Hmm....
Eli älykäs ei tarvitse mitään perusteita oletuksilleen, koska on "todennäköisemmin oikeassa" kuin joku tyhmempi. Hohhoijaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen nainen, joka on älykäs, mutta ei tykkää ottaa tätä yhteiskuntaa mitenkään annettuna tai mennä ihan kaikkien sosiaalisten normien mukaan vain, koska niin kuuluu tehdä. Mulla on vähän omalaatuinen ja provosoiva huumorintaju. Useat tapaamani miehet olivat kyllä teorian tasolla selkeästi älykkäitä, matemaattisesti ainakin, mutta muutoin paljastuivat aika hajuttomiksi ja mauttomiksi. Olen sellainen, että jos en ole tyytyväinen, olen valmis olemaan loppuikäni sinkku. Asia oli helppo hyväksyä, koska perhe ei kuulu haaveisiini.
Jossakin vaiheessa löysin kolmikymppisen miehen, joka ei ollut käynyt koskaan edes lukiota tai korkeakoulua, ja hän ja minä loksahdimme yhteen kuin palapelissä. Miehellä oli ollut rankka nuoruus, mutta hän oli todella terävä ajattelija. Pelkällä amistaustalla hän oli kivunnut yhden firman johtoon kolmekymppisenä pelaamalla yksi kerrallaan paikkoja ylöspäin. Hän arkaili huumoriaan ja ajatuksiaan, mutta turhaan. Me esimerkiksi päädymme välillä spekuloimaan, miten ihmiskunta olisi helpointa tuhota katkomalla palveluja yksitellen, ja mitä vaikutuksia missäkin olisi esimerkiksi sähkö- tai vesijohtoverkon katkeamisella pysyvästi, ja kirjoitimme tästä jotain novellinpätkää. Ei sillä, että tahtoisimme pahaa kellekään tai ikinä satuttaisimme kanssaeläjiä "huviksemme", mutta tuollaisen ajatteleminen saa miettimään asioita aivan eri kantilta. Mies myös kysyi minulta kaksi kuukautta tunnettuamme esimerkiksi, olisinko valmis tap*pamaan jossakin tilanteessa. Moni deitti juoksisi tuosta karkuun, mutta minä ymmärsin, että mies tutkii psyykeäni eikä värvää minua. :D Olemme myös intoilleet, että jos saamme kutsun linnan juhliin (koska ainakin minulla on jo melko merkittäviä kirjallisia ansioita), kysymme kaikilta Sipilöiltä, että niin kukas sinä olitkaan, hamstraamme ruokaa laukkuun ja naimme vessassa seinää vasten mekko korvissa.
Joko olemme molemmat todella liian älykkäitä ja turhautuneita istuaksemme yhteiskunnan muottiin, tai sitten olemme orastavia psykopaatteja. Rehellisesti en tiedä, ja se tässä välillä hirvittääkin.
ööö... äly ei liity mitenkään luonteenkehityksessä muovautuneisiin piirteisiin....
Tunne-elämän kehitys kyllä vaikuttaa tapaan jolla älykkyys voi tulla ulos sosiaalisessa kanssakäymisessä ja viivästymät /tukkeumat jne siinä voivat johtaa ihmisen vaikuttamaan "tyhmältäkin" muttei sulje pois korkeaa älykkyyttä joka ilmeneekin ihan sitten muissa asioissa. Puhe tunneälystä on oikeastaan toisen aihepiirin problematiikkaa vaikka liittyykin saumattomasti saman henkilön olemukseen. On todella vaikeaa määrittää kaikki ns älykkyyden osa-alueet kiistattomasti. Tunneälystä puhuminen on ainakin yritys laajentaa käsitettä inhimilliseen suuntaan ja analyyttisempään kuin pelkästään loogiseen ja ehkä se on hyvä.
Jatkan: loogisella päättelyllä ei päästä lähellekään monien asioitten ja ilmiöitten olemusta, vaan pelkkiin todennäköisuuksiin. Analyyttisesti älykkyyttä tarkastelevalle tutkimukselle olisin avoin. Tosin on niin että todella korkea yleinen älykkyys näyttäisi korreloivan yleisesti korkeaan moraaliin esim jne
Silloin kun minä olin vielä työelämässä, niin kaikki diplomi-insinöörimiehet olivat juoppoja ja suurin osa naimisissa olevia äijiä, pettivät vaimojaan minkä kerkesivät. Se niistä "huippuälykkäistä" insinööreistä.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on totta, että mies ei kestä älykkäämpää naista. Itse pidän itseäni suhteellisen älykkäänä ja olen kiinnostunut mm. salaliittoteorioista sekä tykkään lukea kaikenlaista tieteeseen liittyvää ym. Raamattu ja siihen liittyvä kirjallisuus myöskin kiinnostaa. Tämähän ei miehelle sovi, ei sitten mitenkään.
Kyllä mies kestää, mutta se parisuhde ei kestä sitä.
t. kestävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen nainen, joka on älykäs, mutta ei tykkää ottaa tätä yhteiskuntaa mitenkään annettuna tai mennä ihan kaikkien sosiaalisten normien mukaan vain, koska niin kuuluu tehdä. Mulla on vähän omalaatuinen ja provosoiva huumorintaju. Useat tapaamani miehet olivat kyllä teorian tasolla selkeästi älykkäitä, matemaattisesti ainakin, mutta muutoin paljastuivat aika hajuttomiksi ja mauttomiksi. Olen sellainen, että jos en ole tyytyväinen, olen valmis olemaan loppuikäni sinkku. Asia oli helppo hyväksyä, koska perhe ei kuulu haaveisiini.
Jossakin vaiheessa löysin kolmikymppisen miehen, joka ei ollut käynyt koskaan edes lukiota tai korkeakoulua, ja hän ja minä loksahdimme yhteen kuin palapelissä. Miehellä oli ollut rankka nuoruus, mutta hän oli todella terävä ajattelija. Pelkällä amistaustalla hän oli kivunnut yhden firman johtoon kolmekymppisenä pelaamalla yksi kerrallaan paikkoja ylöspäin. Hän arkaili huumoriaan ja ajatuksiaan, mutta turhaan. Me esimerkiksi päädymme välillä spekuloimaan, miten ihmiskunta olisi helpointa tuhota katkomalla palveluja yksitellen, ja mitä vaikutuksia missäkin olisi esimerkiksi sähkö- tai vesijohtoverkon katkeamisella pysyvästi, ja kirjoitimme tästä jotain novellinpätkää. Ei sillä, että tahtoisimme pahaa kellekään tai ikinä satuttaisimme kanssaeläjiä "huviksemme", mutta tuollaisen ajatteleminen saa miettimään asioita aivan eri kantilta. Mies myös kysyi minulta kaksi kuukautta tunnettuamme esimerkiksi, olisinko valmis tap*pamaan jossakin tilanteessa. Moni deitti juoksisi tuosta karkuun, mutta minä ymmärsin, että mies tutkii psyykeäni eikä värvää minua. :D Olemme myös intoilleet, että jos saamme kutsun linnan juhliin (koska ainakin minulla on jo melko merkittäviä kirjallisia ansioita), kysymme kaikilta Sipilöiltä, että niin kukas sinä olitkaan, hamstraamme ruokaa laukkuun ja naimme vessassa seinää vasten mekko korvissa.
Joko olemme molemmat todella liian älykkäitä ja turhautuneita istuaksemme yhteiskunnan muottiin, tai sitten olemme orastavia psykopaatteja. Rehellisesti en tiedä, ja se tässä välillä hirvittääkin.
ööö... äly ei liity mitenkään luonteenkehityksessä muovautuneisiin piirteisiin....
Tunne-elämän kehitys kyllä vaikuttaa tapaan jolla älykkyys voi tulla ulos sosiaalisessa kanssakäymisessä ja viivästymät /tukkeumat jne siinä voivat johtaa ihmisen vaikuttamaan "tyhmältäkin" muttei sulje pois korkeaa älykkyyttä joka ilmeneekin ihan sitten muissa asioissa. Puhe tunneälystä on oikeastaan toisen aihepiirin problematiikkaa vaikka liittyykin saumattomasti saman henkilön olemukseen. On todella vaikeaa määrittää kaikki ns älykkyyden osa-alueet kiistattomasti. Tunneälystä puhuminen on ainakin yritys laajentaa käsitettä inhimilliseen suuntaan ja analyyttisempään kuin pelkästään loogiseen ja ehkä se on hyvä.
Jatkan: loogisella päättelyllä ei päästä lähellekään monien asioitten ja ilmiöitten olemusta, vaan pelkkiin todennäköisuuksiin. Analyyttisesti älykkyyttä tarkastelevalle tutkimukselle olisin avoin. Tosin on niin että todella korkea yleinen älykkyys näyttäisi korreloivan yleisesti korkeaan moraaliin esim jne
Pakko jatkaa vielä: tämä korkean moraalin tajua ja käsitys ei takaa sitten myrskyttömyyttä suhteissa taas mitenkään. Taas mennään eri tasolla....
On muuten puppua että poikkeuksellisen älykkäät olisivat sosiaalisesti taitavia. Äly korreloi sosiaalisten taitojen kanssa vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun aletaan lähestyä ääripäitä, korrelaatio kääntyykin negatiiviseksi.
Itse tunnen kaksi huippuälykästä naista.
Ensimäinen on Mensan jäsen. Ylipainoinen, homssuinen, hymytön, mahdollisesti Asperger. Ei osaa keskustella oikein mistään, edes kapea-alaisista mielenkiinnon kohteistaan.
Toinen äärimmäisen menestynyt liike-elämän supersuorittaja, jonka tunnen erittäin hyvin. Näyttävän näköinen joten saa miehiä, muttei koskaan saa pidettyä heitä. Haluaa rinnalleen "veroisensa miehen" josta "on vastusta", mutta koska näillä miehillä on jo kaikkea mitä ko. nainen voi tarjota, eivät he kaipaa rinnalleen omaa peilikuvaansa vaan jonkun täydentämään heikoksi jäänyttä feminiinistä puoltaan. Kumppanina täysin mahdoton perfektionisti ja neurootikko joka ei voi sietää sitä jos koristetyyny jäi laittamatta paikoilleen. Haluaisi kotonakin puhua diileistä, klousaamisista ja toimitusjohtajan hienosta puheesta. Puhuu parisuhteestakin kuin liikekumppanuudesta.
Minusta älykkäiden ja menestyneisten naisten ongelma on ylensä siinä että he ovat luonteeltaan enemmän maskuliinisia kuin feminiinisiä, mutta hakevat silti maskuliinista miestä joka olisi X ja Y heihin verrattuna. Se ei toimi. Pelkästään älykkäiden ongelma on usein siinä konservatiivisessa ajattelutavassa että miehen on oltava se jota katsellaan ylöspäin.
Jos ei sovi kaavaan elämässä, ehkei kannata seurata kaavaa parisuhteissakaan.
Ap, tunnistan ilmiön.
Deittailin pitkästä suhteesta erottuani aika paljonkin, mutta tiukasta esikarsinnasta huolimatta treffeillä tunsin oloni usein enemmän miehen isosiskoksi tai äidiksi. Tämä ei johdu yksinomaan ÄO:sta, vaan myös siitä missä määrin kukakin on kehittänyt itseään, elämäntaitojaan ja näkemyksiään elämänsä aikana (vaikka varmasti nämä kaksi asiaa korreloivat, koska älykäs on usein myös kiinnostunut käyttämään älyään aktiivisesti). Deittailuvaiheeni osui aikaan, jolloin aloin jo lähestyä 40 ikävuotta, ja tässä iässä erot ihmisten välillä alkavat olla jo aika suuria.
Olin toisaalta innostunut deittailusta ja uudesta pariutumismahdollisuudesta, koska nuorena pariuduin todella hyvän mutta sittenkin pitkällä aikavälillä hieman tylsämieliseksi osoittautuneen miehen kanssa (ei yleisesti ottaen vaan suhteessa siihen, millainen haaveiden parisuhteeni olisi). Toisaalta se tuntui haastavalta, että miesten joukossa ei tuntunut olevan oikeastaan ollenkaan sellaisia ns. omantasoisiani tapauksia. Kenenkään äidiksikään ei ollut kiinnostusta ryhtyä, joten vaikka treffeillä oli melkein poikkeuksetta mukavaa, parisuhdetta en voinut ajatella kenenkään kanssa.
Ongelma ratkesi niin, että tapasin Suomessa työmatkalla olleen ulkomaalaisen miehen. Ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että juttelen ihmisen kanssa, jolla on minulle annettavaa siinä missä minulla hänelle. Juttua riitti kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan väliltä. Hän osasi kertoa minulle sellaisista aiheista, jotka koen kiinnostavaksi mutta joista minulla ei ole vielä paljon tietoa, ja toisaalta hän oli kiinnostunut kuuntelemaan pitkiäkin selostuksia aiheista, joissa minulla on asiantuntemusta. Ensimmäiset treffit kestivät yli 8 tuntia, vaikka kumpikin oli varautunut pelkkään nopeaan kahvitteluun. Tunsin ikään kuin tulleeni kotiin. Miehen kulttuuritausta on hyvin erilainen kuin omani, mutta meillä on silti hämmentävässä määrin samanlaiset arvot ja elämänkatsomus. Kumpikaan meistä ei ole rajoittunut oman kulttuurinsa valmiiksi saneltuihin malleihin, vaan etsinyt ja löytänyt oman tiensä. Ja sattumoisin olemme päätyneet näitä teitä kulkemalla samoihin maisemiin. :)
Ennen tämän miehen kohtaamista hankalinta deittailussa oli pakkien antaminen ja erityisesti perustelujen kertominen niille miehille, jotka halusivat tietää, miksi emme sopisi parisuhteeseen. Usein vaikutti siltä että miehen näkökulmasta yhteensopivuutemme olisi ollut korkea. Olettaakseni tämä johtui usein juuri tuosta, minkä itsekin mainitsit, että matalampaa ÄO:ta edustava osapuoli harvoin tunnistaa eroa itsensä ja korkeamman ÄO:n tapauksen välillä. Toisin päin tunnistaminen on todennäköisempää. Kun ero on suuri, mutta toinen osapuoli ei huomaa sitä, hänelle syntyy illluusio että tässä olisi nyt hänen elämänsä nainen. Siinä tilanteessa on todella vaikeaa toista loukkaamatta perustella, miksi asia ei olekaan näin, ja luultavasti useampi mies on saattanut jäädä käsitykseen että minulla olisi ollut jotain ihan typeriä valintakriteereitä, kuten vaikkapa pituus tai kasvojen muoto, joiden täyttämättömyys johti pakkeihin (vrt. joidenkin miesten valittelut täällä palstalla).