Vihaan vaimoani

Minkähänlainen on vaimosi versio tarinasta.. mielestäni on todella luuserimaista haukkua puoliso täysin paskaksi, jos ei ole vaivautunut avaamaan suutaan hänelle. Kuulostaa nimittäin siltä, että pelkästään sinä et vihaa vaimoasi vaan myös hän sinua. Ei kai muuten käyttäytyisi noin sinua kohtaan? Mutta jos ette kumpikaan aio tehdä tilanteelle mitään, niin sitten joko sopeuduttu tai eroatte. Te olette ihan itse vastuussa omasta suhteestanne ja ei se ainakaan kommunikoimattomuudella parane.

Vierailija kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näytä naiselle kaapin paikka. Naiset eivät pidä miehistä, jotka alistuvat naisen ohjeistukseen, eivätkä vittuile takaisin. Älä kuitenkaan ala kusipääksi, vaan etsi erilaisia totuusargumentteja naista vastaan. Kirjoita ylös naisen kommentteja ja mieti, minkä tunteen mikäkin kommentti antaa sinulle. Kehitä vahvoja, totuuteen perustuvia vasta-argumentteja negatiivisten tunteiden herättämille kommenteille ja kivoja kohteliaisuuksia positiivisten tunteiden herättämille kommenteille. Ajan myötä pääset niskan päälle, koska nainen ei varmasti tätä prosessia itse suorita ja naiset tykkäävät siitä, että mies on niskan päällä. Siksi he kautta linjan viehättyvät itseään vanhemmista, pidemmistä, hauskemmista, kouluttautuneemmista jne miehistä.

Tuossa voi olla perää.

Allekirjoitan osin jopa sen palstan markkina-arvoteoreetikon (1212?) ajatuksen että kotityrannit ovat alistumishaluisia naisia jotka turhaantuvat kun mies on liian kiltti, siksi alkavat ensin provosoimaan ja sitten tyrannisoimaan kun huomaavat ettei se mies näytä kaapin paikkaa naiselle.

Asiaa ei helpota jos ap:n vaimo ei panosta naisellisuuteen vaan istuu sohvalla vetämässä suklaalevyä. Naisellisuus on se mikä herättää miehessä halun olla dominoivampi osapuoli, jos herättää. Mikään ei ole niin paha turn-off kuin epänaisellinen nainen joka vaatii miestä olemaan mies.

Ensimmäinen kumppanini oli tuon kaltainen nainen, ja suhde muuttui hyvin nopeasti myrkylliseksi. Toinen lyhyempi suhde oli hyvin naisellisen naisen kanssa joka miellytti alkuun ja herätti uusia haluja, mutta liiankin selkeä uros-naaras-roolijako alkoi tuntumaan vieraalta. Nyt asun yhdessä naisen kanssa joka on aina ollut poikatyttö joka välittää enemmän vaellusreissusta tai moottoripyörämatkasta kuin siitä onko keittiö tip-top ja pystytäänkö ostamaan unelmatalo. Kivasti menee.

 

Mä olen varmaan joku hybridi noista kahdesta viimeksi mainitsemastasi. Toisaalta olen "naisellinen" (tulee ilmi lähinnä pukeutumisessa ja ulkonäöstä huolehtimisessa, sekä yleisesti käytöstavoissa eli en nosta kankkua ja piereskele sohvalla ym :D), mutta toisaalta taas olen ihan kotonani halkoja hakatessa, verkkoja laskiessa tai riu'ulla asioidessa jos ollaan luonnossa. 

Tykkään että koti on ns. perussiisti mutta tiskialtaassa saa olla liossa olevia astioita jos on muuta tekemistä, ehtii ne sinne tiskikoneeseen aamullakin. 

Olen kyllä huomannut että tällä "naisystävätyypillä" on kysyntää. :) 

Mä olen samanlainen, naisellinen ujohko nainen jolla pysyy vasara kädessä ja kumpparit jalassa sen kukkamekon kanssa. Olisikin kiva tietää, minkälaisten miesten keskuudessa meillä on vientiä, oma makuni on niin rajoittunut. :P

Varmaan sellaisten jotka tykkäävät kanssa sitä rakentelusta jne.

Minä tykkään vähän tuon tyyppisistä naisista, voivat olla ujoja tai rohkeampia. Ainoa juttu on että lähden mielelläni kumpparit jalassa vaellukselle, mutta mikään talon remonttiprojekti ei kiinnosta :)

t. nelikymppinen velamies, harrastuksina retkeily ja musajutut.

Että sellainen naisvihaprovo tänään.

(No ei vaiskaan. Mutta miehet/mies? aina kommentoi niin tällaisiin.... )

Vierailija kirjoitti:

Ap!

En nyt jaksa koko kaikkia sivuja lukea mitä olet kertonut ja mitä muut on vastanneet, mutta luin ensimmäiset ja viimeiset, ja minulla pisti silmään kyllä se että teillä on 200 neliön talo. Miksi ihmeessä noin järkyttävän iso? Montako lasta teillä on? Meillä on 130 neliön talo ja kaksi lapsista on koululaisia, esikoinen asunut vuosia jo omillaan. Ja huomattiin että oli totaalinen virhe ostaa näin iso talo, tämä tulee kalliiksi kun turhaa tilaa maksetaan velkarahalla ja lämmitetään kalliilla sähköllä. Tavaraa on kertynyt ja nyt sen määrä ahdistaa kun maksetaan näistä neliöistä käytännössä tavaran säilytyspaikkana. Tavaran voisi säilöä vaikka vuokravarastoon niin sekin olisi paljon halvempaa. Eikä meistä kumpikaan halua eikä jaksa siivota tätä taloa enää. Haaveilemme pienemmästä asunnosta.

Olen huomannut että meidän pojat tarvitsevat hyvin vähän tilaa kun leikkiminen alkaa loppua ja luopuvat leluista, eivät juurikaan kotona tee mitään muuta kuin pelaavat, tekevät läksyt, syövät, nukkuvat ja käyttävät kylppäriä ja vessaa. Eivät tarvitse edes omia huoneita, kuulokkeet päässä pelaavat kavereiden kanssa ja yleensä samaa peliä. Pojat eivät arvosta mitään sisustusjuttuja huoneissaan kuten mulla oli lapsena kirjahyllyssä koriste-esineitä ja seinillä tauluja ja julisteita jne. Pojilla ei myöskään tarvitse olla isoa vaatekaappia koska he eivät ainakaan tällä hetkellä suostu pitämään juuri kuin niitä muutamia lempivaatteita.

Pitäiskö ihan oikeasti vaimon kanssa istua alas ja jutella koko elämän systeemit, että onko tässä nyt jossain kohtaa menty viteikköön, on haluttu iso talo mutta onko se kuitenkaan nyt sitten hyvä. Jos vaimo on muuttunut erilaiseksi muutamassa vuodessa niin jostain syystä hänkin on onneton. Ei ehkä nettiriippuvuus, mutta masennus tai väsymys yleensä, rautavarason taso kannattaisi tarkistaa jne. Jospa vaimoakin ahdistaa kuitenkin se tavaramäärä, eikä hän jaksa enää siivota niitä? Käykää arvokeskustelu mitä teille elämässä on tärkeää, henkisesti ja materiaalisesti, mitä teidän perhe oikeasti tarvitsee elämäänsä jotta kaikki voisi olla onnellisia. Käykää raha-asiat läpi, pitää varautua lasten kasvamiseen ja omaan vanhenemiseen, voisiko se siivooja olla kuitenkin hyvä jos kumpaakin rasittaa siivota isoa taloa?

Itse pidän toisaalta kyllä talostamme. Se on vanha ja persoonallinen. Kuten aikaisemminkin sanoin, ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, sen kunnossapito ja remontointi on ollut vain tosi työlästä. Osittain ehkä remontitkin ovat pahentaneet tavaraongelmaa, kun tavaroita on pakkailtu ja siirrelty huoneesta toiseen remonttien tieltä. Paljon tavaroita on vielä laatikoissaan, vaikka viimeisen isomman rempan sain valmiiksi puoli vuotta sitten.

Meillä on kaksi lasta.

Talomme ei ole sinänsä kallis. Se ei ollut kallis ostaa, ja remontointikustannuksetkin ovat pysyneet aisoissa, kun olen tehnyt itse. Emme kärsi sen vuoksi rahan puutteesta. Enkä viihtyisi enää pienessä asunnossa: tykkään siitä, että eri toiminnoille on omia tiloja. Alle 100m2 olisi kauhistus.

Tavaroiden selvitystyö on vaan yksi osa tätä ongelmaa, varmaan se rassaa meitä molempia. Lapsilla on paljon tavaroita, myönnetään, yhteisiä tavaroita on paljon ja vaimon harrasteisiin liittyviä tavaroita myös (taide, käsityöt, askartelu). Minua vaan harmittaa, että niitä on tosi vaikea järjestellä uudelleen. Vaimon harrastehuone on ihan täynnä tavaraa, ja toivoisin, että hänen projektinsa pysyisivät siellä, mutta ne eivät ole pysyneet.

Toivoisin, että hän kävisi tavaransa läpi ja järjestäisi ne uudestaan, ja tekisi kesken jääneitä töitä loppuun, mutta hänellä on töihin paluun jälkeen into lopahtanut. Se on harmi, sillä hän on todella luova, ja hän voisi saada aikaan vaikka mitä - grafiikasta huovutustöihin ja huonekalujen uudelleen verhoiluun asti. Ihailen hänen kättensä jälkeä. Haluaisin vaan, että saisimme tavaroihin jotakin tolkkua. Joskus toivon vain, että saataisiin pihalle jätelava (joka täyttyisi hetkessä, jos itse voisin valita), mutta hänellä on osittain vaikeaa päästä tavarasta irti.

Haluaisin rakastaa tätä ihmistä, mutta kuten joku kirjoitti, viha ja rakkaus eivät ole ääripäitä, vaan osa minusta varmasti rakastaa häntä vahvasti, mutta huomattava osa on vihan vallassa. Jotenkin tuntuu, että sekä hyvässä että pahassa hän täyttää minut kokonaan, ja kotona hänen persoonansa täyttää sen kokonaan. Kun löytyisi edes joku keskitie, mutta ei se ole ihan helppoa. Enkä itsekään osaa kunnolla jäsennellä tunteitani. Tänne kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen on hiukan auttanut viimeksi mainittua asiaa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap!

En nyt jaksa koko kaikkia sivuja lukea mitä olet kertonut ja mitä muut on vastanneet, mutta luin ensimmäiset ja viimeiset, ja minulla pisti silmään kyllä se että teillä on 200 neliön talo. Miksi ihmeessä noin järkyttävän iso? Montako lasta teillä on? Meillä on 130 neliön talo ja kaksi lapsista on koululaisia, esikoinen asunut vuosia jo omillaan. Ja huomattiin että oli totaalinen virhe ostaa näin iso talo, tämä tulee kalliiksi kun turhaa tilaa maksetaan velkarahalla ja lämmitetään kalliilla sähköllä. Tavaraa on kertynyt ja nyt sen määrä ahdistaa kun maksetaan näistä neliöistä käytännössä tavaran säilytyspaikkana. Tavaran voisi säilöä vaikka vuokravarastoon niin sekin olisi paljon halvempaa. Eikä meistä kumpikaan halua eikä jaksa siivota tätä taloa enää. Haaveilemme pienemmästä asunnosta.

Olen huomannut että meidän pojat tarvitsevat hyvin vähän tilaa kun leikkiminen alkaa loppua ja luopuvat leluista, eivät juurikaan kotona tee mitään muuta kuin pelaavat, tekevät läksyt, syövät, nukkuvat ja käyttävät kylppäriä ja vessaa. Eivät tarvitse edes omia huoneita, kuulokkeet päässä pelaavat kavereiden kanssa ja yleensä samaa peliä. Pojat eivät arvosta mitään sisustusjuttuja huoneissaan kuten mulla oli lapsena kirjahyllyssä koriste-esineitä ja seinillä tauluja ja julisteita jne. Pojilla ei myöskään tarvitse olla isoa vaatekaappia koska he eivät ainakaan tällä hetkellä suostu pitämään juuri kuin niitä muutamia lempivaatteita.

Pitäiskö ihan oikeasti vaimon kanssa istua alas ja jutella koko elämän systeemit, että onko tässä nyt jossain kohtaa menty viteikköön, on haluttu iso talo mutta onko se kuitenkaan nyt sitten hyvä. Jos vaimo on muuttunut erilaiseksi muutamassa vuodessa niin jostain syystä hänkin on onneton. Ei ehkä nettiriippuvuus, mutta masennus tai väsymys yleensä, rautavarason taso kannattaisi tarkistaa jne. Jospa vaimoakin ahdistaa kuitenkin se tavaramäärä, eikä hän jaksa enää siivota niitä? Käykää arvokeskustelu mitä teille elämässä on tärkeää, henkisesti ja materiaalisesti, mitä teidän perhe oikeasti tarvitsee elämäänsä jotta kaikki voisi olla onnellisia. Käykää raha-asiat läpi, pitää varautua lasten kasvamiseen ja omaan vanhenemiseen, voisiko se siivooja olla kuitenkin hyvä jos kumpaakin rasittaa siivota isoa taloa?

Itse pidän toisaalta kyllä talostamme. Se on vanha ja persoonallinen. Kuten aikaisemminkin sanoin, ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, sen kunnossapito ja remontointi on ollut vain tosi työlästä. Osittain ehkä remontitkin ovat pahentaneet tavaraongelmaa, kun tavaroita on pakkailtu ja siirrelty huoneesta toiseen remonttien tieltä. Paljon tavaroita on vielä laatikoissaan, vaikka viimeisen isomman rempan sain valmiiksi puoli vuotta sitten.

Meillä on kaksi lasta.

Talomme ei ole sinänsä kallis. Se ei ollut kallis ostaa, ja remontointikustannuksetkin ovat pysyneet aisoissa, kun olen tehnyt itse. Emme kärsi sen vuoksi rahan puutteesta. Enkä viihtyisi enää pienessä asunnossa: tykkään siitä, että eri toiminnoille on omia tiloja. Alle 100m2 olisi kauhistus.

Tavaroiden selvitystyö on vaan yksi osa tätä ongelmaa, varmaan se rassaa meitä molempia. Lapsilla on paljon tavaroita, myönnetään, yhteisiä tavaroita on paljon ja vaimon harrasteisiin liittyviä tavaroita myös (taide, käsityöt, askartelu). Minua vaan harmittaa, että niitä on tosi vaikea järjestellä uudelleen. Vaimon harrastehuone on ihan täynnä tavaraa, ja toivoisin, että hänen projektinsa pysyisivät siellä, mutta ne eivät ole pysyneet.

Toivoisin, että hän kävisi tavaransa läpi ja järjestäisi ne uudestaan, ja tekisi kesken jääneitä töitä loppuun, mutta hänellä on töihin paluun jälkeen into lopahtanut. Se on harmi, sillä hän on todella luova, ja hän voisi saada aikaan vaikka mitä - grafiikasta huovutustöihin ja huonekalujen uudelleen verhoiluun asti. Ihailen hänen kättensä jälkeä. Haluaisin vaan, että saisimme tavaroihin jotakin tolkkua. Joskus toivon vain, että saataisiin pihalle jätelava (joka täyttyisi hetkessä, jos itse voisin valita), mutta hänellä on osittain vaikeaa päästä tavarasta irti.

Haluaisin rakastaa tätä ihmistä, mutta kuten joku kirjoitti, viha ja rakkaus eivät ole ääripäitä, vaan osa minusta varmasti rakastaa häntä vahvasti, mutta huomattava osa on vihan vallassa. Jotenkin tuntuu, että sekä hyvässä että pahassa hän täyttää minut kokonaan, ja kotona hänen persoonansa täyttää sen kokonaan. Kun löytyisi edes joku keskitie, mutta ei se ole ihan helppoa. Enkä itsekään osaa kunnolla jäsennellä tunteitani. Tänne kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen on hiukan auttanut viimeksi mainittua asiaa.

Ap

Tälleen keittiöpsykologina sun tekstit on ehkä hieman ristiriitaisia, ei se siis haittaa. Tuosta viimeisestä ei missään nimessä tule esiin että vihaisit, kuten ekaksi annoit ymmärtää. Ehkä sulla oli eilen vaan joku ohimenevä vihanpuuska ja tänään taas kaikki on paremmin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap!

En nyt jaksa koko kaikkia sivuja lukea mitä olet kertonut ja mitä muut on vastanneet, mutta luin ensimmäiset ja viimeiset, ja minulla pisti silmään kyllä se että teillä on 200 neliön talo. Miksi ihmeessä noin järkyttävän iso? Montako lasta teillä on? Meillä on 130 neliön talo ja kaksi lapsista on koululaisia, esikoinen asunut vuosia jo omillaan. Ja huomattiin että oli totaalinen virhe ostaa näin iso talo, tämä tulee kalliiksi kun turhaa tilaa maksetaan velkarahalla ja lämmitetään kalliilla sähköllä. Tavaraa on kertynyt ja nyt sen määrä ahdistaa kun maksetaan näistä neliöistä käytännössä tavaran säilytyspaikkana. Tavaran voisi säilöä vaikka vuokravarastoon niin sekin olisi paljon halvempaa. Eikä meistä kumpikaan halua eikä jaksa siivota tätä taloa enää. Haaveilemme pienemmästä asunnosta.

Olen huomannut että meidän pojat tarvitsevat hyvin vähän tilaa kun leikkiminen alkaa loppua ja luopuvat leluista, eivät juurikaan kotona tee mitään muuta kuin pelaavat, tekevät läksyt, syövät, nukkuvat ja käyttävät kylppäriä ja vessaa. Eivät tarvitse edes omia huoneita, kuulokkeet päässä pelaavat kavereiden kanssa ja yleensä samaa peliä. Pojat eivät arvosta mitään sisustusjuttuja huoneissaan kuten mulla oli lapsena kirjahyllyssä koriste-esineitä ja seinillä tauluja ja julisteita jne. Pojilla ei myöskään tarvitse olla isoa vaatekaappia koska he eivät ainakaan tällä hetkellä suostu pitämään juuri kuin niitä muutamia lempivaatteita.

Pitäiskö ihan oikeasti vaimon kanssa istua alas ja jutella koko elämän systeemit, että onko tässä nyt jossain kohtaa menty viteikköön, on haluttu iso talo mutta onko se kuitenkaan nyt sitten hyvä. Jos vaimo on muuttunut erilaiseksi muutamassa vuodessa niin jostain syystä hänkin on onneton. Ei ehkä nettiriippuvuus, mutta masennus tai väsymys yleensä, rautavarason taso kannattaisi tarkistaa jne. Jospa vaimoakin ahdistaa kuitenkin se tavaramäärä, eikä hän jaksa enää siivota niitä? Käykää arvokeskustelu mitä teille elämässä on tärkeää, henkisesti ja materiaalisesti, mitä teidän perhe oikeasti tarvitsee elämäänsä jotta kaikki voisi olla onnellisia. Käykää raha-asiat läpi, pitää varautua lasten kasvamiseen ja omaan vanhenemiseen, voisiko se siivooja olla kuitenkin hyvä jos kumpaakin rasittaa siivota isoa taloa?

Itse pidän toisaalta kyllä talostamme. Se on vanha ja persoonallinen. Kuten aikaisemminkin sanoin, ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, sen kunnossapito ja remontointi on ollut vain tosi työlästä. Osittain ehkä remontitkin ovat pahentaneet tavaraongelmaa, kun tavaroita on pakkailtu ja siirrelty huoneesta toiseen remonttien tieltä. Paljon tavaroita on vielä laatikoissaan, vaikka viimeisen isomman rempan sain valmiiksi puoli vuotta sitten.

Meillä on kaksi lasta.

Talomme ei ole sinänsä kallis. Se ei ollut kallis ostaa, ja remontointikustannuksetkin ovat pysyneet aisoissa, kun olen tehnyt itse. Emme kärsi sen vuoksi rahan puutteesta. Enkä viihtyisi enää pienessä asunnossa: tykkään siitä, että eri toiminnoille on omia tiloja. Alle 100m2 olisi kauhistus.

Tavaroiden selvitystyö on vaan yksi osa tätä ongelmaa, varmaan se rassaa meitä molempia. Lapsilla on paljon tavaroita, myönnetään, yhteisiä tavaroita on paljon ja vaimon harrasteisiin liittyviä tavaroita myös (taide, käsityöt, askartelu). Minua vaan harmittaa, että niitä on tosi vaikea järjestellä uudelleen. Vaimon harrastehuone on ihan täynnä tavaraa, ja toivoisin, että hänen projektinsa pysyisivät siellä, mutta ne eivät ole pysyneet.

Toivoisin, että hän kävisi tavaransa läpi ja järjestäisi ne uudestaan, ja tekisi kesken jääneitä töitä loppuun, mutta hänellä on töihin paluun jälkeen into lopahtanut. Se on harmi, sillä hän on todella luova, ja hän voisi saada aikaan vaikka mitä - grafiikasta huovutustöihin ja huonekalujen uudelleen verhoiluun asti. Ihailen hänen kättensä jälkeä. Haluaisin vaan, että saisimme tavaroihin jotakin tolkkua. Joskus toivon vain, että saataisiin pihalle jätelava (joka täyttyisi hetkessä, jos itse voisin valita), mutta hänellä on osittain vaikeaa päästä tavarasta irti.

Haluaisin rakastaa tätä ihmistä, mutta kuten joku kirjoitti, viha ja rakkaus eivät ole ääripäitä, vaan osa minusta varmasti rakastaa häntä vahvasti, mutta huomattava osa on vihan vallassa. Jotenkin tuntuu, että sekä hyvässä että pahassa hän täyttää minut kokonaan, ja kotona hänen persoonansa täyttää sen kokonaan. Kun löytyisi edes joku keskitie, mutta ei se ole ihan helppoa. Enkä itsekään osaa kunnolla jäsennellä tunteitani. Tänne kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen on hiukan auttanut viimeksi mainittua asiaa.

Ap

Minä kyllä ihmettelen sitä että miten niinkin voimakasta sanaa käytit alunperin että vihaat vaimoasi niin että sattuu. Minä en ikinä voisi vihata ketään niin paljon kuin jotain sellaista joka on vaikka kiduttanut tai tappanut mun lapsen tai muun läheisen, en voisi rakastamaani puolisoa alkaa vihaamaan vain sen takia että hän ei tee jotain kotitöitä tai ei tykkää mun tekemästä ruuasta. 

Tuo tavaran paljous on monella nykyään oikeasti paha ongelma, voin vain kuvitella miten se asia rassaa. Tekemättömät työt on aina paha juttu, ja teillä on vielä ollut remonttejakin, ei ihme että siihen on väsynyt, te kumpikin. Kyllä se vaan niin on että sun pitää vaimon kanssa näistä asioista jutella, ei tietenkään sanoa pamauttaa että vihaat häntä, vaan että joku tässä sun mielestä nyt teillä mättää, että susta tuntuu tosi pahalta että hän moittii sinua kun sinä teet kotitöitä ja että olisiko hänellä jotain ehdotusta että miten tätä kotielämää saataisiin helpotettua. Haluaako hän vaikka apua niiden tavaroiden järjestelyyn? Ammattijärjestelijä? Tai vaan niin että teette yhdessä sitä pikkuhiljaa, mietitte että missä voisi olla hyvä säilyttää mitäkin ja minkälaisissa säilytyskalusteissa. Mulle ainakin on helpompaa jos on joku kaverina kun tekee tuollaisia juttuja yksin se tuntuu niin loputtomalta suolta ettei mitään jaksa tehdä koskaan valmiiksi. Ja jos teillä on aika pienet lapset, niin se pitää ottaa huomioon että niin kauan kun lapset leikkii eli 10-12-vuotiaiksi, sitä tavaraa on liikaa ja sitä helposti kertyy aina vaan enemmän, pitää ainakin alkaa rajoittamaan uuden tavaran sisään tulemista, ja ottaa tavaksi että käy läpi lastenkin tavarat vaikka kerran vuodessa ja laittaa rikkinäiset pois ja sellaiset joilla ei enää leikitä, vaikka edes varastoon.

Ap:n juttuun en nyt ota kantaa, kun enpäs tiedä löytyykö tuollaista hissukkaa joka tekee kaiken ka tulee tänne itkemään. Kotitöistä vaan sen verran että vaikea niitä on jakaa tasapuolisesti kun tai jos toinen on kotona ja toinen töissä. Tietenkin jos toinen on kotona ilman lapsia, (lapset koulussa tai hoidossa) on selvää että sen kotonaolevan velvollisuus on tehdä paljon enemmän, mutta ihan sellaiseen jakoon en lähtisi että työssäkäyvän osuus kodin- lastenhoidosta 0 ja kotona olevalle kuuluu 100% kaikki. Siinä nimittäin käy niin, että iltaisin lasten tultua kotiin, lasten- ja kodinhoito lankeaa sille, joka ei ole rasittunut töistä ja joka on saanut ”levätä” kotona. Ihan ok niin, mutta kuvitellaan tilanne jossa se kotona oleva ei lepää tai ota omaa aikaa ikinä vaan puunaa hiki hatussa kotiin tai lapsiin liittyvissä askareissa 8h ja sen jälkeen on illalla myös vainlasten ja kodinaskareissa niin tilanne on sellainen että kotonaolevalla on töitä 24h (lukuunottamatta yöt paitsi jos yöllä herääviä lapsia niin satunnaisia yövuorojakin saattaa olla) ja työssäkäyvällä vain se 8h. Voi Ap ressukkaa kun tekee kaiken. Kotona olevan pitäisi ainakin hoitaa arjen perus pyöritykset eli kaupassa käynnit, ruuan laitot, lasten kuskaukset, kevyet siivoukset ja pyykkhuolto, ”toimistotyöt” kuten laskujen maksut, lomasuunnitelmat ja varaukset, mutta laiskottelu ja sohvahetket kotona olevakin ansaitsee. Ei kai kyseessä pitäisikään ikinä olla minuutin tarkka vertailu, kummalla on enemmän hommaa tai rankempaa ja minuuttien laskeminen voi joskus yllättääkin jos siihen ihan ryhtyy. Kotonaolevalla päivät yleensä vaihtelee kiireellisistä päivistä laiskottelu päiviin.

AP, googleta MGTOW ja ala katsella videoita youtubesta. Saatat löytää uuden tarkoituksen elämääsi, todella todella hyvän tarkoituksen.

Ensimmäistä kertaa vuosiin saatat herätä uuteen elämään, kuin Matrix / Fight Club elokuvien tietyissä kohtauksissa. Näet valon. Onnittelut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap!

En nyt jaksa koko kaikkia sivuja lukea mitä olet kertonut ja mitä muut on vastanneet, mutta luin ensimmäiset ja viimeiset, ja minulla pisti silmään kyllä se että teillä on 200 neliön talo. Miksi ihmeessä noin järkyttävän iso? Montako lasta teillä on? Meillä on 130 neliön talo ja kaksi lapsista on koululaisia, esikoinen asunut vuosia jo omillaan. Ja huomattiin että oli totaalinen virhe ostaa näin iso talo, tämä tulee kalliiksi kun turhaa tilaa maksetaan velkarahalla ja lämmitetään kalliilla sähköllä. Tavaraa on kertynyt ja nyt sen määrä ahdistaa kun maksetaan näistä neliöistä käytännössä tavaran säilytyspaikkana. Tavaran voisi säilöä vaikka vuokravarastoon niin sekin olisi paljon halvempaa. Eikä meistä kumpikaan halua eikä jaksa siivota tätä taloa enää. Haaveilemme pienemmästä asunnosta.

Olen huomannut että meidän pojat tarvitsevat hyvin vähän tilaa kun leikkiminen alkaa loppua ja luopuvat leluista, eivät juurikaan kotona tee mitään muuta kuin pelaavat, tekevät läksyt, syövät, nukkuvat ja käyttävät kylppäriä ja vessaa. Eivät tarvitse edes omia huoneita, kuulokkeet päässä pelaavat kavereiden kanssa ja yleensä samaa peliä. Pojat eivät arvosta mitään sisustusjuttuja huoneissaan kuten mulla oli lapsena kirjahyllyssä koriste-esineitä ja seinillä tauluja ja julisteita jne. Pojilla ei myöskään tarvitse olla isoa vaatekaappia koska he eivät ainakaan tällä hetkellä suostu pitämään juuri kuin niitä muutamia lempivaatteita.

Pitäiskö ihan oikeasti vaimon kanssa istua alas ja jutella koko elämän systeemit, että onko tässä nyt jossain kohtaa menty viteikköön, on haluttu iso talo mutta onko se kuitenkaan nyt sitten hyvä. Jos vaimo on muuttunut erilaiseksi muutamassa vuodessa niin jostain syystä hänkin on onneton. Ei ehkä nettiriippuvuus, mutta masennus tai väsymys yleensä, rautavarason taso kannattaisi tarkistaa jne. Jospa vaimoakin ahdistaa kuitenkin se tavaramäärä, eikä hän jaksa enää siivota niitä? Käykää arvokeskustelu mitä teille elämässä on tärkeää, henkisesti ja materiaalisesti, mitä teidän perhe oikeasti tarvitsee elämäänsä jotta kaikki voisi olla onnellisia. Käykää raha-asiat läpi, pitää varautua lasten kasvamiseen ja omaan vanhenemiseen, voisiko se siivooja olla kuitenkin hyvä jos kumpaakin rasittaa siivota isoa taloa?

Itse pidän toisaalta kyllä talostamme. Se on vanha ja persoonallinen. Kuten aikaisemminkin sanoin, ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, sen kunnossapito ja remontointi on ollut vain tosi työlästä. Osittain ehkä remontitkin ovat pahentaneet tavaraongelmaa, kun tavaroita on pakkailtu ja siirrelty huoneesta toiseen remonttien tieltä. Paljon tavaroita on vielä laatikoissaan, vaikka viimeisen isomman rempan sain valmiiksi puoli vuotta sitten.

Meillä on kaksi lasta.

Talomme ei ole sinänsä kallis. Se ei ollut kallis ostaa, ja remontointikustannuksetkin ovat pysyneet aisoissa, kun olen tehnyt itse. Emme kärsi sen vuoksi rahan puutteesta. Enkä viihtyisi enää pienessä asunnossa: tykkään siitä, että eri toiminnoille on omia tiloja. Alle 100m2 olisi kauhistus.

Tavaroiden selvitystyö on vaan yksi osa tätä ongelmaa, varmaan se rassaa meitä molempia. Lapsilla on paljon tavaroita, myönnetään, yhteisiä tavaroita on paljon ja vaimon harrasteisiin liittyviä tavaroita myös (taide, käsityöt, askartelu). Minua vaan harmittaa, että niitä on tosi vaikea järjestellä uudelleen. Vaimon harrastehuone on ihan täynnä tavaraa, ja toivoisin, että hänen projektinsa pysyisivät siellä, mutta ne eivät ole pysyneet.

Toivoisin, että hän kävisi tavaransa läpi ja järjestäisi ne uudestaan, ja tekisi kesken jääneitä töitä loppuun, mutta hänellä on töihin paluun jälkeen into lopahtanut. Se on harmi, sillä hän on todella luova, ja hän voisi saada aikaan vaikka mitä - grafiikasta huovutustöihin ja huonekalujen uudelleen verhoiluun asti. Ihailen hänen kättensä jälkeä. Haluaisin vaan, että saisimme tavaroihin jotakin tolkkua. Joskus toivon vain, että saataisiin pihalle jätelava (joka täyttyisi hetkessä, jos itse voisin valita), mutta hänellä on osittain vaikeaa päästä tavarasta irti.

Haluaisin rakastaa tätä ihmistä, mutta kuten joku kirjoitti, viha ja rakkaus eivät ole ääripäitä, vaan osa minusta varmasti rakastaa häntä vahvasti, mutta huomattava osa on vihan vallassa. Jotenkin tuntuu, että sekä hyvässä että pahassa hän täyttää minut kokonaan, ja kotona hänen persoonansa täyttää sen kokonaan. Kun löytyisi edes joku keskitie, mutta ei se ole ihan helppoa. Enkä itsekään osaa kunnolla jäsennellä tunteitani. Tänne kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen on hiukan auttanut viimeksi mainittua asiaa.

Ap

Minä kyllä ihmettelen sitä että miten niinkin voimakasta sanaa käytit alunperin että vihaat vaimoasi niin että sattuu. Minä en ikinä voisi vihata ketään niin paljon kuin jotain sellaista joka on vaikka kiduttanut tai tappanut mun lapsen tai muun läheisen, en voisi rakastamaani puolisoa alkaa vihaamaan vain sen takia että hän ei tee jotain kotitöitä tai ei tykkää mun tekemästä ruuasta. 

Tuo tavaran paljous on monella nykyään oikeasti paha ongelma, voin vain kuvitella miten se asia rassaa. Tekemättömät työt on aina paha juttu, ja teillä on vielä ollut remonttejakin, ei ihme että siihen on väsynyt, te kumpikin. Kyllä se vaan niin on että sun pitää vaimon kanssa näistä asioista jutella, ei tietenkään sanoa pamauttaa että vihaat häntä, vaan että joku tässä sun mielestä nyt teillä mättää, että susta tuntuu tosi pahalta että hän moittii sinua kun sinä teet kotitöitä ja että olisiko hänellä jotain ehdotusta että miten tätä kotielämää saataisiin helpotettua. Haluaako hän vaikka apua niiden tavaroiden järjestelyyn? Ammattijärjestelijä? Tai vaan niin että teette yhdessä sitä pikkuhiljaa, mietitte että missä voisi olla hyvä säilyttää mitäkin ja minkälaisissa säilytyskalusteissa. Mulle ainakin on helpompaa jos on joku kaverina kun tekee tuollaisia juttuja yksin se tuntuu niin loputtomalta suolta ettei mitään jaksa tehdä koskaan valmiiksi. Ja jos teillä on aika pienet lapset, niin se pitää ottaa huomioon että niin kauan kun lapset leikkii eli 10-12-vuotiaiksi, sitä tavaraa on liikaa ja sitä helposti kertyy aina vaan enemmän, pitää ainakin alkaa rajoittamaan uuden tavaran sisään tulemista, ja ottaa tavaksi että käy läpi lastenkin tavarat vaikka kerran vuodessa ja laittaa rikkinäiset pois ja sellaiset joilla ei enää leikitä, vaikka edes varastoon.

Niin, olen itsekin aika hämmentynyt ja rikki tässä tilanteessa. Välillä olen ollut täynnä valkoista raivoa vaimoani kohtaan, ja yhtenä päivänä havahduin siihen tunteeseen, että haluaisin kuristaa hänet. Aika ajoin mielialat ovat paremmat, ja haluaisin uskoa ja toivoa. Tänään töissä on ollut ihanaa, kun on ollut rauhallisempaa ja mm. asiakkailta on tullut hyvän ystävänpäivän toivotuksia.

Silti päivä tuntuu taas menevän kohta pahempaan suuntaan, kun lähden pian kotiin, ja kohtaan vaimoni siellä. Tiedän, että tänään on taas rästissä töitä kotona, se ahdistaa jo valmiiksi.

Jokin ratkaisu kodin tavaroihin pitäisi löytää. Välillä tulee se olo, että kotikin hyökkää minua vastaan, että vaimoni myrkyttää sitä.

Tunnetilani vaihtelevat välillä paljon, ja tekstini on selkeämpää kuin ajatusmaailmani. Olen ihan h*vetin väsynyt vaimon asenteeseen, töihin, kotitöihin ja yöheräilyihin, joita oli varsinkin vähän aikaa sitten, kun lapset sairastivat.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap!

En nyt jaksa koko kaikkia sivuja lukea mitä olet kertonut ja mitä muut on vastanneet, mutta luin ensimmäiset ja viimeiset, ja minulla pisti silmään kyllä se että teillä on 200 neliön talo. Miksi ihmeessä noin järkyttävän iso? Montako lasta teillä on? Meillä on 130 neliön talo ja kaksi lapsista on koululaisia, esikoinen asunut vuosia jo omillaan. Ja huomattiin että oli totaalinen virhe ostaa näin iso talo, tämä tulee kalliiksi kun turhaa tilaa maksetaan velkarahalla ja lämmitetään kalliilla sähköllä. Tavaraa on kertynyt ja nyt sen määrä ahdistaa kun maksetaan näistä neliöistä käytännössä tavaran säilytyspaikkana. Tavaran voisi säilöä vaikka vuokravarastoon niin sekin olisi paljon halvempaa. Eikä meistä kumpikaan halua eikä jaksa siivota tätä taloa enää. Haaveilemme pienemmästä asunnosta.

Olen huomannut että meidän pojat tarvitsevat hyvin vähän tilaa kun leikkiminen alkaa loppua ja luopuvat leluista, eivät juurikaan kotona tee mitään muuta kuin pelaavat, tekevät läksyt, syövät, nukkuvat ja käyttävät kylppäriä ja vessaa. Eivät tarvitse edes omia huoneita, kuulokkeet päässä pelaavat kavereiden kanssa ja yleensä samaa peliä. Pojat eivät arvosta mitään sisustusjuttuja huoneissaan kuten mulla oli lapsena kirjahyllyssä koriste-esineitä ja seinillä tauluja ja julisteita jne. Pojilla ei myöskään tarvitse olla isoa vaatekaappia koska he eivät ainakaan tällä hetkellä suostu pitämään juuri kuin niitä muutamia lempivaatteita.

Pitäiskö ihan oikeasti vaimon kanssa istua alas ja jutella koko elämän systeemit, että onko tässä nyt jossain kohtaa menty viteikköön, on haluttu iso talo mutta onko se kuitenkaan nyt sitten hyvä. Jos vaimo on muuttunut erilaiseksi muutamassa vuodessa niin jostain syystä hänkin on onneton. Ei ehkä nettiriippuvuus, mutta masennus tai väsymys yleensä, rautavarason taso kannattaisi tarkistaa jne. Jospa vaimoakin ahdistaa kuitenkin se tavaramäärä, eikä hän jaksa enää siivota niitä? Käykää arvokeskustelu mitä teille elämässä on tärkeää, henkisesti ja materiaalisesti, mitä teidän perhe oikeasti tarvitsee elämäänsä jotta kaikki voisi olla onnellisia. Käykää raha-asiat läpi, pitää varautua lasten kasvamiseen ja omaan vanhenemiseen, voisiko se siivooja olla kuitenkin hyvä jos kumpaakin rasittaa siivota isoa taloa?

Itse pidän toisaalta kyllä talostamme. Se on vanha ja persoonallinen. Kuten aikaisemminkin sanoin, ei siinä sinänsä ole mitään pahaa, sen kunnossapito ja remontointi on ollut vain tosi työlästä. Osittain ehkä remontitkin ovat pahentaneet tavaraongelmaa, kun tavaroita on pakkailtu ja siirrelty huoneesta toiseen remonttien tieltä. Paljon tavaroita on vielä laatikoissaan, vaikka viimeisen isomman rempan sain valmiiksi puoli vuotta sitten.

Meillä on kaksi lasta.

Talomme ei ole sinänsä kallis. Se ei ollut kallis ostaa, ja remontointikustannuksetkin ovat pysyneet aisoissa, kun olen tehnyt itse. Emme kärsi sen vuoksi rahan puutteesta. Enkä viihtyisi enää pienessä asunnossa: tykkään siitä, että eri toiminnoille on omia tiloja. Alle 100m2 olisi kauhistus.

Tavaroiden selvitystyö on vaan yksi osa tätä ongelmaa, varmaan se rassaa meitä molempia. Lapsilla on paljon tavaroita, myönnetään, yhteisiä tavaroita on paljon ja vaimon harrasteisiin liittyviä tavaroita myös (taide, käsityöt, askartelu). Minua vaan harmittaa, että niitä on tosi vaikea järjestellä uudelleen. Vaimon harrastehuone on ihan täynnä tavaraa, ja toivoisin, että hänen projektinsa pysyisivät siellä, mutta ne eivät ole pysyneet.

Toivoisin, että hän kävisi tavaransa läpi ja järjestäisi ne uudestaan, ja tekisi kesken jääneitä töitä loppuun, mutta hänellä on töihin paluun jälkeen into lopahtanut. Se on harmi, sillä hän on todella luova, ja hän voisi saada aikaan vaikka mitä - grafiikasta huovutustöihin ja huonekalujen uudelleen verhoiluun asti. Ihailen hänen kättensä jälkeä. Haluaisin vaan, että saisimme tavaroihin jotakin tolkkua. Joskus toivon vain, että saataisiin pihalle jätelava (joka täyttyisi hetkessä, jos itse voisin valita), mutta hänellä on osittain vaikeaa päästä tavarasta irti.

Haluaisin rakastaa tätä ihmistä, mutta kuten joku kirjoitti, viha ja rakkaus eivät ole ääripäitä, vaan osa minusta varmasti rakastaa häntä vahvasti, mutta huomattava osa on vihan vallassa. Jotenkin tuntuu, että sekä hyvässä että pahassa hän täyttää minut kokonaan, ja kotona hänen persoonansa täyttää sen kokonaan. Kun löytyisi edes joku keskitie, mutta ei se ole ihan helppoa. Enkä itsekään osaa kunnolla jäsennellä tunteitani. Tänne kirjoittaminen ja kommenttien lukeminen on hiukan auttanut viimeksi mainittua asiaa.

Ap

Minä kyllä ihmettelen sitä että miten niinkin voimakasta sanaa käytit alunperin että vihaat vaimoasi niin että sattuu. Minä en ikinä voisi vihata ketään niin paljon kuin jotain sellaista joka on vaikka kiduttanut tai tappanut mun lapsen tai muun läheisen, en voisi rakastamaani puolisoa alkaa vihaamaan vain sen takia että hän ei tee jotain kotitöitä tai ei tykkää mun tekemästä ruuasta. 

Tuo tavaran paljous on monella nykyään oikeasti paha ongelma, voin vain kuvitella miten se asia rassaa. Tekemättömät työt on aina paha juttu, ja teillä on vielä ollut remonttejakin, ei ihme että siihen on väsynyt, te kumpikin. Kyllä se vaan niin on että sun pitää vaimon kanssa näistä asioista jutella, ei tietenkään sanoa pamauttaa että vihaat häntä, vaan että joku tässä sun mielestä nyt teillä mättää, että susta tuntuu tosi pahalta että hän moittii sinua kun sinä teet kotitöitä ja että olisiko hänellä jotain ehdotusta että miten tätä kotielämää saataisiin helpotettua. Haluaako hän vaikka apua niiden tavaroiden järjestelyyn? Ammattijärjestelijä? Tai vaan niin että teette yhdessä sitä pikkuhiljaa, mietitte että missä voisi olla hyvä säilyttää mitäkin ja minkälaisissa säilytyskalusteissa. Mulle ainakin on helpompaa jos on joku kaverina kun tekee tuollaisia juttuja yksin se tuntuu niin loputtomalta suolta ettei mitään jaksa tehdä koskaan valmiiksi. Ja jos teillä on aika pienet lapset, niin se pitää ottaa huomioon että niin kauan kun lapset leikkii eli 10-12-vuotiaiksi, sitä tavaraa on liikaa ja sitä helposti kertyy aina vaan enemmän, pitää ainakin alkaa rajoittamaan uuden tavaran sisään tulemista, ja ottaa tavaksi että käy läpi lastenkin tavarat vaikka kerran vuodessa ja laittaa rikkinäiset pois ja sellaiset joilla ei enää leikitä, vaikka edes varastoon.

Niin, olen itsekin aika hämmentynyt ja rikki tässä tilanteessa. Välillä olen ollut täynnä valkoista raivoa vaimoani kohtaan, ja yhtenä päivänä havahduin siihen tunteeseen, että haluaisin kuristaa hänet. Aika ajoin mielialat ovat paremmat, ja haluaisin uskoa ja toivoa. Tänään töissä on ollut ihanaa, kun on ollut rauhallisempaa ja mm. asiakkailta on tullut hyvän ystävänpäivän toivotuksia.

Silti päivä tuntuu taas menevän kohta pahempaan suuntaan, kun lähden pian kotiin, ja kohtaan vaimoni siellä. Tiedän, että tänään on taas rästissä töitä kotona, se ahdistaa jo valmiiksi.

Jokin ratkaisu kodin tavaroihin pitäisi löytää. Välillä tulee se olo, että kotikin hyökkää minua vastaan, että vaimoni myrkyttää sitä.

Tunnetilani vaihtelevat välillä paljon, ja tekstini on selkeämpää kuin ajatusmaailmani. Olen ihan h*vetin väsynyt vaimon asenteeseen, töihin, kotitöihin ja yöheräilyihin, joita oli varsinkin vähän aikaa sitten, kun lapset sairastivat.

Ap

Kodin pitäisi tuntua turvasatamalta. Koska sinua ahdistaa mennä kotiin, niin se on lopun alkua. Sinä tulet lähtemään tuosta suhteesta. Joku päivä olet siihen valmis.

Ap mihin rakastuit vaimossasi kun menit hänen kanssaan naimisiin?

Vierailija kirjoitti:

Ap:n juttuun en nyt ota kantaa, kun enpäs tiedä löytyykö tuollaista hissukkaa joka tekee kaiken ka tulee tänne itkemään. Kotitöistä vaan sen verran että vaikea niitä on jakaa tasapuolisesti kun tai jos toinen on kotona ja toinen töissä. Tietenkin jos toinen on kotona ilman lapsia, (lapset koulussa tai hoidossa) on selvää että sen kotonaolevan velvollisuus on tehdä paljon enemmän, mutta ihan sellaiseen jakoon en lähtisi että työssäkäyvän osuus kodin- lastenhoidosta 0 ja kotona olevalle kuuluu 100% kaikki. Siinä nimittäin käy niin, että iltaisin lasten tultua kotiin, lasten- ja kodinhoito lankeaa sille, joka ei ole rasittunut töistä ja joka on saanut ”levätä” kotona. Ihan ok niin, mutta kuvitellaan tilanne jossa se kotona oleva ei lepää tai ota omaa aikaa ikinä vaan puunaa hiki hatussa kotiin tai lapsiin liittyvissä askareissa 8h ja sen jälkeen on illalla myös vainlasten ja kodinaskareissa niin tilanne on sellainen että kotonaolevalla on töitä 24h (lukuunottamatta yöt paitsi jos yöllä herääviä lapsia niin satunnaisia yövuorojakin saattaa olla) ja työssäkäyvällä vain se 8h. Voi Ap ressukkaa kun tekee kaiken. Kotona olevan pitäisi ainakin hoitaa arjen perus pyöritykset eli kaupassa käynnit, ruuan laitot, lasten kuskaukset, kevyet siivoukset ja pyykkhuolto, ”toimistotyöt” kuten laskujen maksut, lomasuunnitelmat ja varaukset, mutta laiskottelu ja sohvahetket kotona olevakin ansaitsee. Ei kai kyseessä pitäisikään ikinä olla minuutin tarkka vertailu, kummalla on enemmän hommaa tai rankempaa ja minuuttien laskeminen voi joskus yllättääkin jos siihen ihan ryhtyy. Kotonaolevalla päivät yleensä vaihtelee kiireellisistä päivistä laiskottelu päiviin.

Hah sama täällä. Kävin kerran miettimään että aikatauluni on niin kuin takavuosien bussikuskien. Aamulla herätään aikaisin ja tehdään aamuvuoro eli aamuun liittyvät lasten- kodinhoitoon liittyvät askareet. Joskus päivällä sitten ehkä parin tunnin omaa aikaa, eli tekemistä joka ei liity millään muotoa lapsiin tai kotiin. Sitten iltapäivästä alkaa taas iltavuoro, jatkuen noin klo kymmeneen. Verrattuna 8h työpäivään ja tilanteeseen että sen jälkeen en tekisi mitään, on työaikaa enemmän kun 8h. Toki näissä laskelmissa voisi käyttää myös painotuskertoimia töiden raskauden mukaan eli jotkun kotiin tai lapsiin liittyvät työt eivät ehkä ole niin raskauta kun se ”oikea” työ mutta kaiken kaikkiaan varmaan aika tasan se työn määrä taitaa mennä.

Surullista, liittonne ja elämänlaadun kannalta kun vielä olette liitossa. Senkin ajan, kun olette askareissanne kumpikin kuin omissa koteloissanne, koko paketin olematta kummallekin tuttuja kotitöitä, ja kun vihaatte puolisoa, voisitte käyttää toisin. siis Te. Juuri te kaksi, voisitte, päättää että kotityöt jaetaan tasapuolisesti suhteessa siihen mitä muita vastuita kummallakin on.

Tai kylmästi opettelette ne vieraammatkin kotityöt niin että toteutuu 50 ja 50, viikko ja toinen- ja toinen sitten joko epää tai vaihdatte vuoroja, miten olettekaan nuo sopineet. Eräs lypsykarjatilan pari oli jo aikoinaan oivaltanut: kun emännällä oli metsätyöhuki, isäntä kiltisti moppasi kotona lattioita, hoiti lapsia ja teki ruokaa. Emäntä ajoi traktorilla tarpeelliset vuorollaan, isäntä touhusi navetassa. Tässä vain esimerkkejä heidän kekseliäästä systeemistään-. Selittivät että jos toiselle jotain käy, toinen ei jää ihan pulaan, kun kumpikin osaa kaiken.

Useasta lapsesta päätellen liitto toimi, ja näkyihän se perheen kokoinen ilo pitkälle.

Mikäs siis sinua, aloittaja, estää? Eikun istut sinne sohvalle suklaalevyn kanssa, ja kysäiset että mitenkä paljon tätä pitää syödä. Kerrot että lumityövuoro rouvalla alkaa nyt.

Mutta älä hämmästy kun rouva ilmoittaa, että sinun vuorosi on vaikkapa leipoa viikon pullat pakkaseen. Hänpä nyt ottaa laatuaikaa ja huoltaa vaikka perheen lapsen polkupyörän sillävälin.

Tietysti voitte mennä sinne pariterapiaankin. Mutta se on huu haata, ellette itse sitoudu parina kehittymään, suuntaan jossa toinen näkee toisensa arvostettyna osapuolena. Juuuri sinä ihmisenä joka on omien lasten toinen sopiva ja hyvä vanhempi, ja mitä mielenkiintoisin puoliso.

Vierailija kirjoitti:

Vihaan vaimoani, niin että sattuu. Olen jatkuvasti väsynyt ja vihainen. Työpaikalla, kotona, yöllä sängyssä. Jeesus sentään, miten pahalta tuntuu. Hän vähättelee, kohtelee kuin vierasta ihmistä, nalkuttaa. Teen töitä paljon, annan palkastani 3/4 yhteiseen (hänen) käyttöön(sä), teen kotitöitä, hoidan lapsia joka päivä, hoidin myös lapset viimeisessä flunssakierteessä, vaikka työasiat kasaantuivat ihan tolkuttomasti (vaimo on osa-aikatöissä). Hän ei arvosta mitään, mitä teen kotona. Eilen illalla pimeällä painoin lumitöitä pää märkänä toista tuntia että saisin pihan auki, ja tämä kehtasi irvailla, että "oli varmaan hyvää liikuntaa", samaan aikaan kun istui sohvalla puhelin kourassa ja suklaalevy toisessa. Puhettakaan siitä, että mikään tekemäni asia ei hänelle kelpaa. Pyykit viikattu väärin. Ruuat pahanmakuisia. Imurointi huonoa. Ikkunaan jäi pesun jälkeen rantuja.

Entäs läheisyys sitten: pyysin saunassa, että voisimme ennen nukkumaanmenoa köllötellä sohvalla vierekkäin, ja hän sai heti hepulin, että "mihinkään seksihommaan ei sitten ruveta". Vastasin, että ei ollut mielessäkään. Siihen se sit jäi, että eukko kyttää puhelintaan sohvalla, ja minä istun nojatuolissa lukemassa. Vaikka toisaalta rakastaisinkin, ja kaipaisin läheisyyttä, en tiedä, voisinko edes hyvin hänen lähellään. Haluaisin puhua avioliittomme huonosta tilasta ja uhkaavasta erosta, mutta pelkään kohtausta ja sitä, että hän kääntää lapset minua vastaan. Olenhan kaiken päälle vielä huono isä.

Helpottipa edes vähän kun avasin ajatukseni tekstiksi.

No kuule, tuo on ihan normi arkea naisille. Jos tämä juttu olisi toisinpäin, eli joku nainen kirjoittaisi miehestään , niin sanottaisiin vain, että mistä te tuollaisia löydätte ja että etkö muka huomannut ennenkuin hankit lapsia millanen luuseri se on. 

Mutta noin muuten en usko että tämä provo on totta.

Oisko kannattanut miettiä, ennekuin hommasit lapsia tuollaisen kanssa? Turha itkeä, kun paskat on housussa.

Vierailija kirjoitti:

Ap!

En nyt jaksa koko kaikkia sivuja lukea mitä olet kertonut ja mitä muut on vastanneet, mutta luin ensimmäiset ja viimeiset, ja minulla pisti silmään kyllä se että teillä on 200 neliön talo. Miksi ihmeessä noin järkyttävän iso? Montako lasta teillä on? Meillä on 130 neliön talo ja kaksi lapsista on koululaisia, esikoinen asunut vuosia jo omillaan. Ja huomattiin että oli totaalinen virhe ostaa näin iso talo, tämä tulee kalliiksi kun turhaa tilaa maksetaan velkarahalla ja lämmitetään kalliilla sähköllä. Tavaraa on kertynyt ja nyt sen määrä ahdistaa kun maksetaan näistä neliöistä käytännössä tavaran säilytyspaikkana. Tavaran voisi säilöä vaikka vuokravarastoon niin sekin olisi paljon halvempaa. Eikä meistä kumpikaan halua eikä jaksa siivota tätä taloa enää. Haaveilemme pienemmästä asunnosta.

Olen huomannut että meidän pojat tarvitsevat hyvin vähän tilaa kun leikkiminen alkaa loppua ja luopuvat leluista, eivät juurikaan kotona tee mitään muuta kuin pelaavat, tekevät läksyt, syövät, nukkuvat ja käyttävät kylppäriä ja vessaa. Eivät tarvitse edes omia huoneita, kuulokkeet päässä pelaavat kavereiden kanssa ja yleensä samaa peliä. Pojat eivät arvosta mitään sisustusjuttuja huoneissaan kuten mulla oli lapsena kirjahyllyssä koriste-esineitä ja seinillä tauluja ja julisteita jne. Pojilla ei myöskään tarvitse olla isoa vaatekaappia koska he eivät ainakaan tällä hetkellä suostu pitämään juuri kuin niitä muutamia lempivaatteita.

Pitäiskö ihan oikeasti vaimon kanssa istua alas ja jutella koko elämän systeemit, että onko tässä nyt jossain kohtaa menty viteikköön, on haluttu iso talo mutta onko se kuitenkaan nyt sitten hyvä. Jos vaimo on muuttunut erilaiseksi muutamassa vuodessa niin jostain syystä hänkin on onneton. Ei ehkä nettiriippuvuus, mutta masennus tai väsymys yleensä, rautavarason taso kannattaisi tarkistaa jne. Jospa vaimoakin ahdistaa kuitenkin se tavaramäärä, eikä hän jaksa enää siivota niitä? Käykää arvokeskustelu mitä teille elämässä on tärkeää, henkisesti ja materiaalisesti, mitä teidän perhe oikeasti tarvitsee elämäänsä jotta kaikki voisi olla onnellisia. Käykää raha-asiat läpi, pitää varautua lasten kasvamiseen ja omaan vanhenemiseen, voisiko se siivooja olla kuitenkin hyvä jos kumpaakin rasittaa siivota isoa taloa?

Onko teillä ap kovinkin sotkuista? Tietenkin se on vähän mielipide kysymys mikä on liian sotkuista ja mikä ei. Meilläkin kaapit tursuaa tavaraa ja kaikki ei ole ihan ordningissa, mutta jos tuo on jokin isokin ongelma niin se on omasta mielestä aika pikkusieluista ja ei niin vakava epäkohta. Paljon pahempaa on jos perusasiat ei hoidu eli kodissa olisi tosi sotkuista ja hamstrattuja tavaroita röykkiöittäin. Oman kokemuksen mukaan liian pieni asunto vasta sotkuinen onkin kun tavaroille tai ihmisille ei ole paikkoja.

Vierailija kirjoitti:

Ottaisin eron heti huomenna, asuntokin on jo valmiiksi katsottuna. En vaan haluaisi vaarantaa välejä lapsiini.

Höpsis, ei hän voi kieltää sinua näkemästä lapsiasi, eikä tuollaisesta elämästä tule ainakaan mitään. Maa on täynnä kilttejäja ystävällisiä vapaita naisia, jos vielä uuden vaimon haluat, mutta noin kiittämätöntä ei kestä kukaan!

minäkin vihaan vaimoasi

Ero ja yhteishuoltajuus. Uskon että asiat tuosta kääntyvät hyväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihaan vaimoani, niin että sattuu. Olen jatkuvasti väsynyt ja vihainen. Työpaikalla, kotona, yöllä sängyssä. Jeesus sentään, miten pahalta tuntuu. Hän vähättelee, kohtelee kuin vierasta ihmistä, nalkuttaa. Teen töitä paljon, annan palkastani 3/4 yhteiseen (hänen) käyttöön(sä), teen kotitöitä, hoidan lapsia joka päivä, hoidin myös lapset viimeisessä flunssakierteessä, vaikka työasiat kasaantuivat ihan tolkuttomasti (vaimo on osa-aikatöissä). Hän ei arvosta mitään, mitä teen kotona. Eilen illalla pimeällä painoin lumitöitä pää märkänä toista tuntia että saisin pihan auki, ja tämä kehtasi irvailla, että "oli varmaan hyvää liikuntaa", samaan aikaan kun istui sohvalla puhelin kourassa ja suklaalevy toisessa. Puhettakaan siitä, että mikään tekemäni asia ei hänelle kelpaa. Pyykit viikattu väärin. Ruuat pahanmakuisia. Imurointi huonoa. Ikkunaan jäi pesun jälkeen rantuja.

Entäs läheisyys sitten: pyysin saunassa, että voisimme ennen nukkumaanmenoa köllötellä sohvalla vierekkäin, ja hän sai heti hepulin, että "mihinkään seksihommaan ei sitten ruveta". Vastasin, että ei ollut mielessäkään. Siihen se sit jäi, että eukko kyttää puhelintaan sohvalla, ja minä istun nojatuolissa lukemassa. Vaikka toisaalta rakastaisinkin, ja kaipaisin läheisyyttä, en tiedä, voisinko edes hyvin hänen lähellään. Haluaisin puhua avioliittomme huonosta tilasta ja uhkaavasta erosta, mutta pelkään kohtausta ja sitä, että hän kääntää lapset minua vastaan. Olenhan kaiken päälle vielä huono isä.

Helpottipa edes vähän kun avasin ajatukseni tekstiksi.

No kuule, tuo on ihan normi arkea naisille. Jos tämä juttu olisi toisinpäin, eli joku nainen kirjoittaisi miehestään , niin sanottaisiin vain, että mistä te tuollaisia löydätte ja että etkö muka huomannut ennenkuin hankit lapsia millanen luuseri se on. 

Mutta noin muuten en usko että tämä provo on totta.

Vihaatko miehiä? Ei tuokaan ole naisten normiarkea, siitä puuttuu parituntia netflixiä ja puolipäivää somea.