Mihin tunteeseen et mitenkään osaa samaistua?

En ymmärrä kokomaailmanhalaamisen tarvetta, kun siinä samalla sahataan omaa oksaa.

Helppo vastaus. Sosiopaatti. Varsin yleistä. Siis tuohon tunneköyhyyteen yms.

En pysty samaistumaan vallan himoon, ahneuteen, näyttämisen haluun tai  mihinkään muuhunkaan "hienon" elämän ihannointiin. En oikein ymmärrä ihmisiä joille oma ura on todella tärkeää. Myös suuri rahanhimo on vierasta. En ihaile ihmisiä jotka ovat edellä mainittujen asioiden "kannattajia" tai ole edes kateellinen heille. Tällä hetkellä minun en vaikeaa samaistua myös suuriin ilon tai onnen tunteisiin. Tietenkin olen toisen puolesta iloinen, mutta en pysty mitenkään ajattelemaan asiaa omalle kohdalle. Joskus sorrun säälimään itseäni jos toiselle on sattunut jotain aivan ihanaa ja itse miettii tämä kaikkea kyyneleet silmissä. Myös rakkauden tunne on minulle vieras, kun en ole koskaan rakastanut ketään niin paljon ( olen vasta nuori) ja vielä vaikeampaa on ajatella sitä, että joku rakastaisi minua eli saisin olla rakastettu. En pysty mitenkään edes kuvittelmaan sitä tilannetta. Myös joku ihailun tunne, että joku ihailisi minua on ihan vieras, vaikka itse kyllä ihailen monia ihmisiä.

Samaten se tunne, että tuntee itsensä kauniiksi on ihan utopiaa minulle. Yhteenkuuluvuuden tunne myös täysin vieras, kun itse en ole koskaan oikein kuulunut porukkaan ja ollut mitään monia ihmisiä ympärillä. Myös joku itsevarmuuden tunne vierasta sekä se tunne että on sinut itsensä kanssa. Tietynlainen tyytyväisyyden tunne myös vierasta, vaikka yritän olla positiivinen ihminen kuitenkin. Ja se turvallisuuden tunne, kun on tietynlainen pelko, että miten asiat menevät. Minulla ei ole myöskään ollut mitään tunnetta siitä miten elämä menee eteenpäin ja en osaa samaistua siihen, että jollain on niin selkeä "elämänpolku". Ja sitten se etten mitekään pysty samoistumaan ihmisiin, jotka aiheuttavat pahaa muille. En vaan ymmärrä sitä mitä he saavat lyttäämällä muita. Tämä saa itseni ehkä näyttämään jo ihan tyhmältä,  mutta tietenkin ymmärrän sen miten ihmiset kokevat asioita, mutta en vaan pysty ajattelemaan itseäni siihen tilanteeseen. Ymmärrän sen miten toinen tuntee, mutta en sijoita itseäni esim siihen tunteeseen miltä tuntuu olla rakastettu ja hyväksytty. 

up

Vierailija kirjoitti:

utyutyut kirjoitti:

treffit kirjoitti:

rtyrty kirjoitti:

treffit kirjoitti:

Lapsirakkauteen. Siis en tarkoita nyt p*dofiliaa, vaan vanhemman rakkautta lapseen, lapsien haluamista, vauvakuumetta. 

Muut ihastelee söpöjä vauvoja ja suupielensä suklaajäätelöön tuhrineita taaperoita, minä olen vaan että hyi helvetti. 

Eihän sitä tajua, ennenkö tekee oman. Se on ihan eri tunne. Ei minuakaan toisten kakarat hirveästi sytytä.

Mua ällöttää jo ajatuskin että se pentu olisi joskus oksennustaudissa tai aivastaisi silleen että räkälima roiskuisi suusta ja nenästä. Myös jo pelkkä ajatuskin että sitä pitäisi jotenkin kouluttaa tavoille ja että sen kanssa pitäisi olla 24/7 suoraan sanoen puistattaa.

Eli näillä spekseillä varmaan ihan ookoo etten omasta valinnastani ole äiti? :) 

Edelleen, et voi tietää miltä oma lapsi tuntuu joten emme voi tietää miten hyvä äiti olisit, ellet rupea sellaiseksi :)

Minä olen isä ja aikoinaan kun pojalla oli pikkulapsena oksennustauti niin tunsin lähinnä sääliä ja huolta pikkumiestä kohtaan samalla kun hoidin ja siivosin. Jos joku vieras tyyppi oksentelee, niin en halua olla lähellä, niin se vaan menee :D Vanhemmuusmekanismi toiminnassa.

Kun oksensin, mun isä nappasi tukasta kiinni ja raahasi karjuen ulkolaatoille. Mulla oli raapimajälkiä polvissa siitä. Mitä luulet että mun isä tunsi isyydestä, mitä se ei ollut tuntenut ennen kuin siitä tuli isä?

Ei näköjään mitään. Tuollainen käyttäytyminen ei ole normaalia, joten isälläsi ei varmaankaan ollut muutenkaan ihan palikat kasassa. Silloin ei välttämättä kannata odottaa normaalia vanhemmuuttakaan.

Oletko se sama, joka kertoi inhoavansa lapsia? Minulla on teoria, jonka mukaan se johtuu monesti juuri tällaisesta taustasta jossa on itse kokenut lapsuudessa olevansa arvoton tai ärsyttävä tms. Sitä sitten jotenkin heijastaa aikuisena takaisin lapsiin.

Se tunne, että haluaa parisuhteen. Siis ajattelee, että "tämän pärstän haluan nähdä vuodesta toiseen joka päivä, mielellään jo heti aamusta". Olen kyllä ihastunut ja himostunut moneen ihmiseen, mutta koskaan se ei kanavoidu sellaiseen parisuhde-fiilikseen. Tunnen myös välillä kaipauksen ja tyhjyyden tunnetta, mutten ole varma mistä se kumpuaa ja voiko ketään toinen ihminen oikeasti täyttää sitä. Jotkut ovat parisuhteessa tyyliin 15 vuotiaista asti ja se on heille ihan itsestäänselvyys.

Ja naimisiinmeno ja lapset, mitä ihmettä? Ei tulisi mieleenkään :D

N29

Vauvakuume. Koskaan en ole moista kokenut ja ikääkin on JO 30 v. En vaan mitenkään jaksa uskoa että tulisikaan, pikemminkin päin vastoin en halua olla missään tekemisissä ihmisten kanssa jotka lisääntyvät, en vain ymmärrä heitä vaikka kuinka yrittäisin. Lapset aiheuttavat vain inhotusta ja ärsytystä.

En osa samaistua naisen seksuaalisuuden ja olen itse nainen. Tarkemmin siis miten vaikea se tuntuu naisille olevan, tunteet, orgasmi, ajatteleminen seksistä ylipäätän, ei puhuta, halutaan hyvää seksiä mutta ei sanota mistä tykkää, miehet pitää osata lukea naisten ajatuksia ja jos ei osa niin on osamaton paskapää. Jos kuulen naisten keskusteluja seksistä siis mä en osa tehdä muuta kuna vaan ihmettellä koska mulle on koko elämä ollut se juttu tosi helppo. Kiihottun helposti, tiedän miten saan orgasmin ja kyllä teen sen miehelle selväksi, tykkään antaa nautintoa miehelle ja saan itse nautintoa. En ole ikinä ollut miehen kanssa jotka ei välittä naisen nautinnosta ja en taju myöskin sitä mitä tarkoittaa että miehet oppivat seksiä pornosta. Aina on ollut ihan normaali seksi ja en osa sanoa milloin alkaa ns pornon kaltainen seksi. Olen nuoresta asti nauttinut, aina sanonut mitä haluan, mistä tykännyt ja ollut rohkea, ei mitään komplekseja ja ei mitään ongelmia. Joskus välillä säälin miehiä jotka pitävät tulla toimeen naisten kanssa kenellä seksi on joku ydinfysiikkaa.