Lue keskustelun säännöt.
Lapsi 6v ei halua isälleen ja isä kiukuttelee
09.02.2019 |
Kun on isän vuoro ottaa lapset, 6v heittäytyy viime metreillä hankalaksi eikä halua lähteä. Mies ei pysy yhtään näissä tilanteissa rauhallisena, vaan sanoo lapsen kuullen asioita että "jääköön tänne sitten", "en ala taas tappelemaan ton kanssa", "en jaksa taas tapella tästä".
Minullahan ei sinänsä mitään sitä vastaan ole että lapsi jää minulle, mutta mielestäni 6v on liian pieni päättämään asiasta sekä isä tekee väärin kun sanoo lapsen kuullen noita asioita (tätä ongelmaa toki oli jo meidän yhdessäolon aikana että isä taantuu lastensa tasolle negatiivisissa tunteissa).
Mitä teen tai mitä en tee? Tuntuu niin kurjalta mutta en voi isän käytöstä muuttaakkaan, kun hän ei itse ongelmaa itsessään näe.
Kommentit (96)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä pakota lasta isälleen jos hän ei halua mennä.
No jopas on tyhmä idea.Tekisitkö samoin sen kanssa, että lapsi kiukuttelee asiaa ”en tahdo mennä eskariin”. Sitten vaan voi todeta, että ei ole pakko mennä jos ei halua.
En ole ylläoleva, mutta niinhän se on, että elämässä on pakkoja ja ei-pakkoja. Miksi lapselle ei saisi sitä opettaa?
Eli sinusta lapsen on esimerkiksi pakko mennä väkivaltaisen isän kanssa, vaikka pelkää tätä kuollakseen? Lapselle pitää opettaa, että hän on pelinappula?
Vai sittenkin niin päin, että tekee kerralla isälle ja lapselle selväksi, että jos isä ei lasta halua eikä lapsi isälle halua, niin se on sinulle OK, isätapaamiset voi olla vaikka 2-3 tunnin ulkoiluja viikonloppujen sijaan. Miksi kiusata isää ja lasta, jos eivät keskenään viihdy?
Miten sinä tuon noin päin käänsit?
Minusta pitää opettaa, että tyyliin kouluun on mentävä, verot on maksettava ja oltava rehellinen. Mikään muuta ei ole pakko tehdä. Ei ole pakko nähdä minkäänlaista isää.
Ai 6v lapselle voi opettaa, että kouluun on mentävä, mutta isää ei tarvitse nähdä? Oot pihalla.
Ehkä olen pihalla, mutta väännätkö rautalangasta: MIKSI sitä isää on pakko nähdä?
Mitä tapahtuu, jos ei näe? (Siis jos lapsi näin valitsee, eikä isä hylkää).Ihan oikeasti kysyn tätä. Olen ihmetellyt jo pitkään.
Oleteaan, että molemmat vanhemmat ovat normaaleja, jotka eivät halua erkaantua pois lapsen elämästä. SIKSI on pakko nähdä myös isää, ettei erkaantumista tapahtuisi. Lapsi on 6v, joten on välttämätöntä, että hän viettää aikaa molempien vanhempiensa kanssa, että yhteys säilyy. Vieläkö ihmettelet?
No, MIKSI pitää olla yhteys molempiin vanhempiin? Mikä hyöty siitä on?
Edelleen: kumpikaan vanhemmista ei hylkää last?
Miksi pitää olla yhteys yhtään kehenkään??? Voi jeesus. Mietipä ihan omassa päässäsi.
Et sinäKÄÄN pysty perustelemaan.
Aina sanotaan, että lapsesta kasvaa terve, jos hänellä on YKSI läheinen ja lämmin ihmissuhde.
Ja sanotaan, että se on hylkääminen, joka traumat aiheuttaa.Sitten on tämä uskomus (?), että lapsen on pakko nähdä molempia vanhempiaan. Jokin tässä ei täsmää.
Huono olo voi tulla vähemmästäkin menetyksestä, kuin hylkäämisestä. Ja siltä se tässä omaan korvaani kuulostaa, jos isä nyt kuitenkin on ihan ok ihminen ja isä.
t.kriatallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lapsella muutenkin vaikeita lähdöt, niin kyse ei ole välttämättä mitenkään siitä, että isä tekisi mitään väärin. Kyse voi olla siitä, että ylipäätään muutostilanteet ovat lapselle hankalia ja hän menee ikään kuin jumiin, jolloin se purkautuu kiukutteluna tms.
Mulla on ns.aistiyliherkkälapsi, jolle varsinkin nopeat lähdöt ovat erityisen haasteellisia. Kyllä itselläkin menee hermot välillä ja tuntuu etten jaksaisi joka ikinen kerta vääntää. Ei auta, että etukäteen tietää, että on lähtö vaan lähtöä pitää valmistella jo tunteja aiemmin. Silti usein tulee kiire ja kiukku. En tarkoita, että teidän lapsella olisi aistiherkkyyttä, mutta tunnistan siis isän turhautumisen tunteet. Hassuintahan on, että lapsi voi olla jopa innoissaan lähdössä ja silti reagoi ristiriitaisesti, koska tunteet lyövät yli: haluaisi lähteä, mutta haluaisi jäädä. Monille lapsille kahden kodin välillä elämisessä on omat haasteensa juuri tästä syystä. Pienemmillä varsinkin voi tulla sitten näitä ristiriitoja. Yksilökohtaista tietenkin tämäkin.
Lapsi on tärkein ja häntä pitää kuunnella. Jos lapsella ei ole hyvä olla isän luona, hänen ei ole pakko mennä sinne. Ajan kanssa voi opetella pikkuhiljaa olemalla ensin pari tuntia vaikka.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Vierailija kirjoitti:
Jos lapsella muutenkin vaikeita lähdöt, niin kyse ei ole välttämättä mitenkään siitä, että isä tekisi mitään väärin. Kyse voi olla siitä, että ylipäätään muutostilanteet ovat lapselle hankalia ja hän menee ikään kuin jumiin, jolloin se purkautuu kiukutteluna tms.
Mulla on ns.aistiyliherkkälapsi, jolle varsinkin nopeat lähdöt ovat erityisen haasteellisia. Kyllä itselläkin menee hermot välillä ja tuntuu etten jaksaisi joka ikinen kerta vääntää. Ei auta, että etukäteen tietää, että on lähtö vaan lähtöä pitää valmistella jo tunteja aiemmin. Silti usein tulee kiire ja kiukku. En tarkoita, että teidän lapsella olisi aistiherkkyyttä, mutta tunnistan siis isän turhautumisen tunteet. Hassuintahan on, että lapsi voi olla jopa innoissaan lähdössä ja silti reagoi ristiriitaisesti, koska tunteet lyövät yli: haluaisi lähteä, mutta haluaisi jäädä. Monille lapsille kahden kodin välillä elämisessä on omat haasteensa juuri tästä syystä. Pienemmillä varsinkin voi tulla sitten näitä ristiriitoja. Yksilökohtaista tietenkin tämäkin.
No oletetaan, että olet oikeassa. Mutta mietitään mitä tuossa tilanteessa tapahtuu. Lapselle on siis vaikeita lähdöt, ja siinä on käsillä lähtötilanne. Siinä kyseisessä lähtötilanteessa isä suuttuu, kiukuttelee, sanoo lapselle, että "älä sitten tule", "jääköön sitten tänne", "en ala taas tappelemaan TON kanssa". Ja isä häipyy paikalta. Miten lapsi voisi enää lähteä isän mukaan, kun isä on jo sanonut, että älä sitten tule? Tai jopa häipynyt? Ja kuka lapsi haluaa kuulla olevansa TOI????? Lapsella on nimikin. Lisäksi hänestä voi käyttää sanaa sinä, jos hänelle puhuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Tuohan on ihan ymmärrettävää, miksi lapsi ei sinne halua mennä. Kuka haluaisi mennä riitelemään? Miksi haluat viedä lapsesi jonnekin, jonka jälkeen hänelle tulee paha mieli?
Vierailija kirjoitti:
No onhan siihen syynsä, että lapsi ei halua mennä (ulkopuolinen voi vain arvailla, mutta ainakin minulla tulee mieleen, että lapsi ei halua mennä koska hänellä ei ole hyvä/turvallinen/iloinen tms olo siellä isän luona, oletan syyksi sen, että isä ei ole riittävästi läsnä lapselleen tai jos lapsella on paha mieli tai ikävä äitiä, niin isä ei kunnolla lohduta vaan taantuu tosiaan silloin lapsen tasolle ja ehkä tiuskaisee lapselle, vain että "lopeta nyt se itku, äiti ei ole täällä"). Onko mies valmis keskustelemaan tilanteesta kanssasi kun lapsi ei ole paikalla? Esim. illalla puhelimessa?
Tai sitten äiti on lapselle haukkunut isää ja kertonut miten kamala se on. Ei olisi mitenkään mahdotonta kun katselee miten tämän palstan naiset rääpii exiään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä pakota lasta sinne. Puhun kokemuksesta. Vanhempani erosivat ihan sovussa ja isäni oli kaikkien silmiin normaali, työssäkäyvä aikuinen. Totuus oli kuitenkin se, että tältä meni elämänhallinta täysin eron jälkeen ja sain katsella aina omat vuoroviikkoni ryyppäämistä ja haukkumista, yleensä nälissäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Tuohan on ihan ymmärrettävää, miksi lapsi ei sinne halua mennä. Kuka haluaisi mennä riitelemään? Miksi haluat viedä lapsesi jonnekin, jonka jälkeen hänelle tulee paha mieli?
No en tietenkään halua! Voi hitto nyt sentään teidän kommentteja. Tässä maassa on kuitenkin isällä lakisääteinen oikeus nähdä lastansa, oli äiti siitä asiasta mitä mieltä tahansa. Toki minä haluaisin että mies muodostaa lapseensa hyvän suhteen, mutta se miehen pitää tehdä itse. Minä en voi muuta kuin kannustaa molempia siihen ja sallia näkemisen.
Enkä minä voi vain ilmoittaa miehelle että "älä tule enää vuorollasi hakemaan lasta, kun MINÄ en halua antaa häntä sinulle" - tottakai mies haluaa lapsen ja tulee yhä uudestaan yrittämään sitä että lapsi sinne lähtisi.
Ja tottakai kaikesta tästä huolimatta lapsi rakastaa isäänsä, ikävöi tätä ja välillä kaipaakin isän luokse. Vaikka siinä eron hetkellä se kiukku tuleekin.
Olisikin niin mustavalkoista tämä maailma kuin täällä jotkut kuvittelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ollut erolapsi, joka kieltäytyi menemästä isälle. Isä oli ihan hyvä isä, eikä onneksi kiukutellut ja suuttunut minulle vaan yritti aina tsempata minua tulemaan mukaansa. Mutta en halunnut. Ja äiti yritti väkisin pakottaa menemään. Aloin sitten karkailemaan, ettei tarvisi mennä. En tänä päivänäkään ymmärrä että miksi kumpikaan heistä ei vaivautunut kunnolla kysymään minulta, että miksi en halua mennä. Kysyivät joo, mutta eivät pysähtyneet oikeasti kuuntelemaan ja kuulemaan vastaustani. Joka oli se, että isän uusi nainen oli aina ikävä minua kohtaan ja oli paha olo olla siellä isän luona tämän naisen takia. Olen vieläkin katkera äidilleni, kun hän yritti pakottaa menemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Tuohan on ihan ymmärrettävää, miksi lapsi ei sinne halua mennä. Kuka haluaisi mennä riitelemään? Miksi haluat viedä lapsesi jonnekin, jonka jälkeen hänelle tulee paha mieli?
No en tietenkään halua! Voi hitto nyt sentään teidän kommentteja. Tässä maassa on kuitenkin isällä lakisääteinen oikeus nähdä lastansa, oli äiti siitä asiasta mitä mieltä tahansa. Toki minä haluaisin että mies muodostaa lapseensa hyvän suhteen, mutta se miehen pitää tehdä itse. Minä en voi muuta kuin kannustaa molempia siihen ja sallia näkemisen.
Enkä minä voi vain ilmoittaa miehelle että "älä tule enää vuorollasi hakemaan lasta, kun MINÄ en halua antaa häntä sinulle" - tottakai mies haluaa lapsen ja tulee yhä uudestaan yrittämään sitä että lapsi sinne lähtisi.
Ja tottakai kaikesta tästä huolimatta lapsi rakastaa isäänsä, ikävöi tätä ja välillä kaipaakin isän luokse. Vaikka siinä eron hetkellä se kiukku tuleekin.
Olisikin niin mustavalkoista tämä maailma kuin täällä jotkut kuvittelee.
Et tietenkään voi noin sanoa, mutta lapsihan se on se, joka ei isälleen halua. Et sinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Älä pakota lasta sinne. Puhun kokemuksesta. Vanhempani erosivat ihan sovussa ja isäni oli kaikkien silmiin normaali, työssäkäyvä aikuinen. Totuus oli kuitenkin se, että tältä meni elämänhallinta täysin eron jälkeen ja sain katsella aina omat vuoroviikkoni ryyppäämistä ja haukkumista, yleensä nälissäni.
No huomaisin kyllä jos eksäni ryyppäisi tai jättäisi lapset ruokkimatta. Ei onneksi tässä sellaisesta ole kysymys.
Tässä on kyseessä isä, joka odottaa, että äiti antaa hänelle kuin tarjottimella sen isä-lapsi-suhteen. Tai siis, että äiti jotenkin tekee sen. Isä itse ei yritä rakentaa suhdetta lapseensa. Vaan syyttää lasta ja äitiä siitä, että se isä-lapsi-suhde ei toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Minusta se, että ympäristö toitottaa(?) miehelle, että sinun pitää oppia hallitsemaan tunteesi kuulostaa tyhmältä. Kyseessä ei ole tunteiden hallinnan puute, vaan itsen ja tunteiden ymmärtämisen puute. Jokainen hallitsee tunteensa, kun ymmärtää ne. Mistään hallinnasta ei tarvitse puhua, se on loukkaavaa. Koska siihen ei pysty kukaan, jos tunteitaan ei ymmärrä. Siellä taustalla on oletettavasti joitain kipeitä tunteita, jotka olisi dåsaatava purettua, ja jos puhutaan tunteiden hallinnasta se on kuin sanoisi toiselle, että "oli oikein, että sinua kohdeltiin väärin, ja nyt hillitset itsesi. Enempään sulla ei ole oikeuksia, mitätön nolla". (Mitätön nolla = joku, jonka tunteita ei tarvitse kenenkään, vähiten hänen itsensä, ymmärtää).
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Tuohan on ihan ymmärrettävää, miksi lapsi ei sinne halua mennä. Kuka haluaisi mennä riitelemään? Miksi haluat viedä lapsesi jonnekin, jonka jälkeen hänelle tulee paha mieli?
No en tietenkään halua! Voi hitto nyt sentään teidän kommentteja. Tässä maassa on kuitenkin isällä lakisääteinen oikeus nähdä lastansa, oli äiti siitä asiasta mitä mieltä tahansa. Toki minä haluaisin että mies muodostaa lapseensa hyvän suhteen, mutta se miehen pitää tehdä itse. Minä en voi muuta kuin kannustaa molempia siihen ja sallia näkemisen.
Enkä minä voi vain ilmoittaa miehelle että "älä tule enää vuorollasi hakemaan lasta, kun MINÄ en halua antaa häntä sinulle" - tottakai mies haluaa lapsen ja tulee yhä uudestaan yrittämään sitä että lapsi sinne lähtisi.
Ja tottakai kaikesta tästä huolimatta lapsi rakastaa isäänsä, ikävöi tätä ja välillä kaipaakin isän luokse. Vaikka siinä eron hetkellä se kiukku tuleekin.
Olisikin niin mustavalkoista tämä maailma kuin täällä jotkut kuvittelee.
Et tietenkään voi noin sanoa, mutta lapsihan se on se, joka ei isälleen halua. Et sinä.
No tietääkseni lain mukaan 6-vuotias ei päätä tästä asiasta. Jos isä haluaa lapsen hakea hänellä on siihen oikeus. Ja jos isä päättää kesken tapaamisen ettei lasta otakkaan - hänellä on siihenkin oikeus. Etällä on oikeus tavata lasta- ei velvollisuutta.
Vierailija kirjoitti:
Tässä on kyseessä isä, joka odottaa, että äiti antaa hänelle kuin tarjottimella sen isä-lapsi-suhteen. Tai siis, että äiti jotenkin tekee sen. Isä itse ei yritä rakentaa suhdetta lapseensa. Vaan syyttää lasta ja äitiä siitä, että se isä-lapsi-suhde ei toimi.
Isä saattaa siihen tarvita apua. Mitä pahaa siinä on? Apua sen sijaan ei ole hokea hänelle, että hillitse tunteesi.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Minusta se, että ympäristö toitottaa(?) miehelle, että sinun pitää oppia hallitsemaan tunteesi kuulostaa tyhmältä. Kyseessä ei ole tunteiden hallinnan puute, vaan itsen ja tunteiden ymmärtämisen puute. Jokainen hallitsee tunteensa, kun ymmärtää ne. Mistään hallinnasta ei tarvitse puhua, se on loukkaavaa. Koska siihen ei pysty kukaan, jos tunteitaan ei ymmärrä. Siellä taustalla on oletettavasti joitain kipeitä tunteita, jotka olisi dåsaatava purettua, ja jos puhutaan tunteiden hallinnasta se on kuin sanoisi toiselle, että "oli oikein, että sinua kohdeltiin väärin, ja nyt hillitset itsesi. Enempään sulla ei ole oikeuksia, mitätön nolla". (Mitätön nolla = joku, jonka tunteita ei tarvitse kenenkään, vähiten hänen itsensä, ymmärtää).
t.kristallikissa
Olet KK ehkä oikeassa, mutta miten ap eli ex-vaimo voi auttaa tätä miestä itsetuntemuksen rakentamisessa ja miehen omien tunteiden tunnistamisessa ja ymmärtämisessä? Kun harva puolisokaan pystyy parisuhteen aikana siihen (eikä se nyt ehkä puolison tehtävä olekaan vaan se oli alunperin vanhempien tehtävä). Mutta en osaa nähdä, että ex-vaimo pystyisi tuohon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on kyseessä isä, joka odottaa, että äiti antaa hänelle kuin tarjottimella sen isä-lapsi-suhteen. Tai siis, että äiti jotenkin tekee sen. Isä itse ei yritä rakentaa suhdetta lapseensa. Vaan syyttää lasta ja äitiä siitä, että se isä-lapsi-suhde ei toimi.
Isä saattaa siihen tarvita apua. Mitä pahaa siinä on? Apua sen sijaan ei ole hokea hänelle, että hillitse tunteesi.
t.kristallikissa
Hmm. Avun tarpeessa ei ole mitään pahaa. Mutta miten sinun mielestä ap voisi häntä auttaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärsinkö oikein, että tilanne menee näin:
Isä tulee ovelle hakemaan lasta luokseen. Kun isä on ovella, niin lapsi sanoo, että ei halua lähteä isän mukaan. Äiti sanoo, että pitää lähteä, mene lapsi vain. Lapsi sanoo, että ei halua mennä. Tässä ajassa isä on ehtinyt kiihtyä nollasta sataan ja tiuskaisee kiukkuisena, että älä sitten tule ja häipyy ovesta pois. Äiti ja lapsi jäävät eteiseen katsomaan isän loittonevaa selkää.
?
Kutakuinkin noin. Tai minä vien ja puen ja kannan lapsen puoliväkisin isän luokse, jolloin jää mutta ns. taistelun kautta.
Tuota keskivälissä tapaamista voisi toki kokeilla.
Olen toki jutellut lapsen kanssa ja hän ei halua mennä isälle koska tulee riitaa isän kanssa. Ja tämä käsittää varmasti sitä samaa mitä oli jo meidän yhdessäolon aikana eli mies käskee jotain tehdä, lapsi kieltäytyy ja isä hermostuu. Toisaalta sitten kun siellä on ollut niin usein on ollut myös kivoja juttuja.
Ja tietenkin isä tarvitsisi apua itse että oppisi ymmärtämään mistä hänen omat tunteensa kumpuaa ja hallitsemaan niitä, mutta ei sitä suostu hakemaan. Siihen meidän liittokin on kaatunut. Sieltä miehen omasta lapsuudesta ne varmasti kumpuaa...
Tuohan on ihan ymmärrettävää, miksi lapsi ei sinne halua mennä. Kuka haluaisi mennä riitelemään? Miksi haluat viedä lapsesi jonnekin, jonka jälkeen hänelle tulee paha mieli?
No en tietenkään halua! Voi hitto nyt sentään teidän kommentteja. Tässä maassa on kuitenkin isällä lakisääteinen oikeus nähdä lastansa, oli äiti siitä asiasta mitä mieltä tahansa. Toki minä haluaisin että mies muodostaa lapseensa hyvän suhteen, mutta se miehen pitää tehdä itse. Minä en voi muuta kuin kannustaa molempia siihen ja sallia näkemisen.
Enkä minä voi vain ilmoittaa miehelle että "älä tule enää vuorollasi hakemaan lasta, kun MINÄ en halua antaa häntä sinulle" - tottakai mies haluaa lapsen ja tulee yhä uudestaan yrittämään sitä että lapsi sinne lähtisi.
Ja tottakai kaikesta tästä huolimatta lapsi rakastaa isäänsä, ikävöi tätä ja välillä kaipaakin isän luokse. Vaikka siinä eron hetkellä se kiukku tuleekin.
Olisikin niin mustavalkoista tämä maailma kuin täällä jotkut kuvittelee.
Paitsi että kyse ei ole isän oikeudesta tavata lasta, vaan lapsen oikeudesta tavata isää. Laki on siksi ettei toinen vanhempi voi sabotoida suhdetta ja lapsella on oikeus tavata isää. Valitettavasti tämä asia menee näin, vaikka lapsella olisi kurjaa olla etävanhemman luona. Sinne on mentävä ellei sitten etä sano ettei tarvitse tulla. Tänä pakkovierailu kestää sinne asti kunnes lapsi on 12 v. Sitten ei voi enää pakottaa vedoten johonkin lapsen oikeuteen mikä ei aina ole oikeus, vaan pakko.
Kyllä, mutta tunteen taustalla ei välttämättä ole isän kamaluus, vaan aikuisten kyvyttömyys hoitaa tilanne hyvin. Minusta lasta ei pidä kaikessa myötäillä, mikä ei ole mukavaa.
t.kristallikissa