Lue keskustelun säännöt.
Ihailetko jos pariskunta on löytänyt toisensa jo teininä?
08.02.2019 |
Esim. 15-vuotiaana alkaneet seurustella ja pysyneet yhdessä kolmekymppisiksi.
Ajatteletko että mahtavaa, vai että ovat jääneet paljosta paitsi?
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.
Ohis vastaa:
Te olette ilmeisesti molemmat saaneet toteuttaa itseänne, joten teillä ei sen vuoksi ole mitään mikä kaihertaisi. Mutta niin kovin paljon on ihmisiä, jotka jättävät tekemättä asioita vain koska kumppani ei halua. Erityisesti monet ovat nuorena hyvin miellyttämishaluisia, pelkäävät yksin jäämistä ja sitä ettei kelpaa. Jos toinen osapuoli on dominoivampi, mustasukkainen tai itsekkäämpi, saattaa toinen luopua niistä omista tavoitteistaan. Ei esimerkiksi uskalla lähteä vaihtoon tai toiselle paikkakunnalle opiskelemaan todellista kutsumusammattiaan, kun kumppani jyrää tahdon vaikka mustasukkaisuuksissaan.
Niin paljon on ihmisiä, jotka katuvat tekemättä jättämiään asioita, eikä sillä todellakaan välttämättä tarkoiteta mitään "ympäriinsä paneskelua" kuten sinä halveksuvasti ilmaisit.
Jos joku löytää nuorena aidosti tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa on voinut kasvaa ja hitsautua yhteen samalla itseään toteuttaen, niin järjettömän onnellinen saa olla.
Jos taas käy niin kuin monelle on käynyt, että on niin sanotusti tuhlannut parhaat vuotensa vääränlaisen kumppanin kanssa ja vieläpä joustanut aivan liikaa omien toiveidensa kanssa, niin käyhän se sääliksi. Esimerkkejä on pilvin pimein kuinka vaikka kolmikymppisenä erotaan ja kadutaan hukkaan heitettyä aikaa. Sitä saattaa katua vaikka sitä, että on lapseton kun liian kauan odotti sitä päivää "joskus ehkä mutta ei vielä" tai sitä voi katua jääneensä kaupunkiin, vaikka sydän toivoi maaseutua, sitä voi katua ettei ole ehtinyt matkustella ennen lapsia tai sitä voi katua että oli niin sinisilmäinen eikä tajunnut elävänsä pettävän paskiaisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella ihmisellä on monta sielunkumppania maailmassa, ei vain se yksi ja ainoa. Mutta sellaisen löytäminen ei ole helppoa. Jos kohtaat hänet, rakasta häntä koko sydämestäsi, äläkä hylkää häntä koskaan. Se voi tapahtua missä iässä tahansa. Jos se tapahtuu teininä, niin on oltava.
Olin 21, kun tapasin ihanan vaimoni. Kaikkein kauneimman, kaikkein suloisimman, 17 vuotiaan enkeliprinsessan. Miksi olisin kaihoillut koskaan menetettyä nuoruutta, kun olin jo nähnyt alle 18 vuotiaana mitä sillä on tarjota, mennyt, tullut, väsynyt, sählännyt ja kokenut. Samoin enkeliprinsessani, hän oli jo kyllästynyt bilettämisen "hauskuuteen". Niin kohtasimme. Sielunkumppanit, kaksoisliekit. Rakastimme koko sydämestä ja lupasimme rakastaa kuolemaan asti, ratkoa ongelmat yhdessä ja päättää, että ero ei ole vaihtoehto.
Saimme lapsia. Emme antaneet sen rajoittaa, nyt meitä oli enemmän, jokainen sai enemmän rakkautta. Matkustimme yhdessä, harrastimme yhdessä, elimme yhdessä. Tottakai jokaisella omaa aikaa ja omia kiinnostuksen kohteita myös. Nyt olen 61 ja puolisoni on 57. Hän on paras ystäväni ja toisinpäin. Sielunkumppanuuden lisäksi meillä on paljon yhteisiä kokemuksia, yhteinen kasvutarina. Hän on edelleen kaikkein kaunein, enkeliprinsessani.
Yöks mitä lässytystä.
Kateus vie kalatkin merestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella ihmisellä on monta sielunkumppania maailmassa, ei vain se yksi ja ainoa. Mutta sellaisen löytäminen ei ole helppoa. Jos kohtaat hänet, rakasta häntä koko sydämestäsi, äläkä hylkää häntä koskaan. Se voi tapahtua missä iässä tahansa. Jos se tapahtuu teininä, niin on oltava.
Olin 21, kun tapasin ihanan vaimoni. Kaikkein kauneimman, kaikkein suloisimman, 17 vuotiaan enkeliprinsessan. Miksi olisin kaihoillut koskaan menetettyä nuoruutta, kun olin jo nähnyt alle 18 vuotiaana mitä sillä on tarjota, mennyt, tullut, väsynyt, sählännyt ja kokenut. Samoin enkeliprinsessani, hän oli jo kyllästynyt bilettämisen "hauskuuteen". Niin kohtasimme. Sielunkumppanit, kaksoisliekit. Rakastimme koko sydämestä ja lupasimme rakastaa kuolemaan asti, ratkoa ongelmat yhdessä ja päättää, että ero ei ole vaihtoehto.
Saimme lapsia. Emme antaneet sen rajoittaa, nyt meitä oli enemmän, jokainen sai enemmän rakkautta. Matkustimme yhdessä, harrastimme yhdessä, elimme yhdessä. Tottakai jokaisella omaa aikaa ja omia kiinnostuksen kohteita myös. Nyt olen 61 ja puolisoni on 57. Hän on paras ystäväni ja toisinpäin. Sielunkumppanuuden lisäksi meillä on paljon yhteisiä kokemuksia, yhteinen kasvutarina. Hän on edelleen kaikkein kaunein, enkeliprinsessani.
Entä jos tapaa kaksi sielunkumppania?
Hyvin epätodennäköistä, mutta toistesta voi tulla ystävä, mutta ei kumppania. Todennäköisesti ystävä molemmille.
Tunnen kaksi ap:n kuvaamaa pariskuntaa. Toinen on velipuoleni ja hänen vaimonsa, toinen taas ex-kollegani ja hänen vaimonsa. En todellakaan voi muuta kuin ihmetellä, arvostaa ja kieltämättä myös kadehtia näiden pariskuntien elämäntarinaa. Velipuolella on vaimonsa kanssa kolme lasta, ex-kollegalla taas vaimonsa kanssa kaksi lasta. Näin ikisinkkumiehenä heidän tarinansa ovat yhtäältä aivan helv-tin upeita ja toisaalta ne herättävät kysymyksen että emmekö me kaikki olisi tuollaisen onnen arvoisia. Ja yhtäältä myös ymmärrän että heidän lapsillaan on kyllä varmaankin varsin upeat vanhemmat, niin upeat etten välttämättä pystyisi itse samaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.
Ohis vastaa:
Te olette ilmeisesti molemmat saaneet toteuttaa itseänne, joten teillä ei sen vuoksi ole mitään mikä kaihertaisi. Mutta niin kovin paljon on ihmisiä, jotka jättävät tekemättä asioita vain koska kumppani ei halua. Erityisesti monet ovat nuorena hyvin miellyttämishaluisia, pelkäävät yksin jäämistä ja sitä ettei kelpaa. Jos toinen osapuoli on dominoivampi, mustasukkainen tai itsekkäämpi, saattaa toinen luopua niistä omista tavoitteistaan. Ei esimerkiksi uskalla lähteä vaihtoon tai toiselle paikkakunnalle opiskelemaan todellista kutsumusammattiaan, kun kumppani jyrää tahdon vaikka mustasukkaisuuksissaan.
Niin paljon on ihmisiä, jotka katuvat tekemättä jättämiään asioita, eikä sillä todellakaan välttämättä tarkoiteta mitään "ympäriinsä paneskelua" kuten sinä halveksuvasti ilmaisit.Jos joku löytää nuorena aidosti tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa on voinut kasvaa ja hitsautua yhteen samalla itseään toteuttaen, niin järjettömän onnellinen saa olla.
Jos taas käy niin kuin monelle on käynyt, että on niin sanotusti tuhlannut parhaat vuotensa vääränlaisen kumppanin kanssa ja vieläpä joustanut aivan liikaa omien toiveidensa kanssa, niin käyhän se sääliksi. Esimerkkejä on pilvin pimein kuinka vaikka kolmikymppisenä erotaan ja kadutaan hukkaan heitettyä aikaa. Sitä saattaa katua vaikka sitä, että on lapseton kun liian kauan odotti sitä päivää "joskus ehkä mutta ei vielä" tai sitä voi katua jääneensä kaupunkiin, vaikka sydän toivoi maaseutua, sitä voi katua ettei ole ehtinyt matkustella ennen lapsia tai sitä voi katua että oli niin sinisilmäinen eikä tajunnut elävänsä pettävän paskiaisen kanssa.
Kaikkea voi katua. Sitäkin vaikka että erosi nuorena kun ajatteli löytävänsä jotain vielä parempaa. Eikö se ole tosi yleistä sekin? Ja biologinen kello tikittää silloinkin vaikka vaihtaisi parin vuoden välein, eikä koskaan kenenkään kanssa pääse niin pitkälle että uskaltaisi perustaa perheen. Maaseudulle sentään voi muuttaa myöhemminkin ja ilman lapsia pääsee joskus reissuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.
Ohis vastaa:
Te olette ilmeisesti molemmat saaneet toteuttaa itseänne, joten teillä ei sen vuoksi ole mitään mikä kaihertaisi. Mutta niin kovin paljon on ihmisiä, jotka jättävät tekemättä asioita vain koska kumppani ei halua. Erityisesti monet ovat nuorena hyvin miellyttämishaluisia, pelkäävät yksin jäämistä ja sitä ettei kelpaa. Jos toinen osapuoli on dominoivampi, mustasukkainen tai itsekkäämpi, saattaa toinen luopua niistä omista tavoitteistaan. Ei esimerkiksi uskalla lähteä vaihtoon tai toiselle paikkakunnalle opiskelemaan todellista kutsumusammattiaan, kun kumppani jyrää tahdon vaikka mustasukkaisuuksissaan.
Niin paljon on ihmisiä, jotka katuvat tekemättä jättämiään asioita, eikä sillä todellakaan välttämättä tarkoiteta mitään "ympäriinsä paneskelua" kuten sinä halveksuvasti ilmaisit.Jos joku löytää nuorena aidosti tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa on voinut kasvaa ja hitsautua yhteen samalla itseään toteuttaen, niin järjettömän onnellinen saa olla.
Jos taas käy niin kuin monelle on käynyt, että on niin sanotusti tuhlannut parhaat vuotensa vääränlaisen kumppanin kanssa ja vieläpä joustanut aivan liikaa omien toiveidensa kanssa, niin käyhän se sääliksi. Esimerkkejä on pilvin pimein kuinka vaikka kolmikymppisenä erotaan ja kadutaan hukkaan heitettyä aikaa. Sitä saattaa katua vaikka sitä, että on lapseton kun liian kauan odotti sitä päivää "joskus ehkä mutta ei vielä" tai sitä voi katua jääneensä kaupunkiin, vaikka sydän toivoi maaseutua, sitä voi katua ettei ole ehtinyt matkustella ennen lapsia tai sitä voi katua että oli niin sinisilmäinen eikä tajunnut elävänsä pettävän paskiaisen kanssa.
Monelle parisuhteessa olo vaatii opettelua. Joissain suhteissa kumpikin on taipuvainen dominoimaan, tosin eri asioissa. Se on sitten kasvun paikka miten siitä päästään eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.
Ohis vastaa:
Te olette ilmeisesti molemmat saaneet toteuttaa itseänne, joten teillä ei sen vuoksi ole mitään mikä kaihertaisi. Mutta niin kovin paljon on ihmisiä, jotka jättävät tekemättä asioita vain koska kumppani ei halua. Erityisesti monet ovat nuorena hyvin miellyttämishaluisia, pelkäävät yksin jäämistä ja sitä ettei kelpaa. Jos toinen osapuoli on dominoivampi, mustasukkainen tai itsekkäämpi, saattaa toinen luopua niistä omista tavoitteistaan. Ei esimerkiksi uskalla lähteä vaihtoon tai toiselle paikkakunnalle opiskelemaan todellista kutsumusammattiaan, kun kumppani jyrää tahdon vaikka mustasukkaisuuksissaan.
Niin paljon on ihmisiä, jotka katuvat tekemättä jättämiään asioita, eikä sillä todellakaan välttämättä tarkoiteta mitään "ympäriinsä paneskelua" kuten sinä halveksuvasti ilmaisit.Jos joku löytää nuorena aidosti tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa on voinut kasvaa ja hitsautua yhteen samalla itseään toteuttaen, niin järjettömän onnellinen saa olla.
Jos taas käy niin kuin monelle on käynyt, että on niin sanotusti tuhlannut parhaat vuotensa vääränlaisen kumppanin kanssa ja vieläpä joustanut aivan liikaa omien toiveidensa kanssa, niin käyhän se sääliksi. Esimerkkejä on pilvin pimein kuinka vaikka kolmikymppisenä erotaan ja kadutaan hukkaan heitettyä aikaa. Sitä saattaa katua vaikka sitä, että on lapseton kun liian kauan odotti sitä päivää "joskus ehkä mutta ei vielä" tai sitä voi katua jääneensä kaupunkiin, vaikka sydän toivoi maaseutua, sitä voi katua ettei ole ehtinyt matkustella ennen lapsia tai sitä voi katua että oli niin sinisilmäinen eikä tajunnut elävänsä pettävän paskiaisen kanssa.
Sehän se just onkin, että se, onko suhde alkanut nuorena vai vanhempana ei kerro suhteen laadusta yhtään mitään. Pitkä teini-iästä alkanut suhde kertoo vain sen, että ovat olleet yhdessä nuoresta asti, ei muuta. Ei se ole mikään itseisarvo, että suhteen pitäisi alkaa nuorena, mutta myös toisinpäin, ei siinä ole mitään väärin. Riippuu niistä ihmisistä ja olosuhteista, ovatko onnellisia vai ei. Ja jos tosiaan kokee, että joutuu tai on joutunut luopumaan omista haaveistaan toisen mustasukkaisuuden tai omistushalun vuoksi, niin miten sellaisessa suhteessa voisi olla onnellinen? Oli se suhde alkanut aikuisiällä tai teininä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella ihmisellä on monta sielunkumppania maailmassa, ei vain se yksi ja ainoa. Mutta sellaisen löytäminen ei ole helppoa. Jos kohtaat hänet, rakasta häntä koko sydämestäsi, äläkä hylkää häntä koskaan. Se voi tapahtua missä iässä tahansa. Jos se tapahtuu teininä, niin on oltava.
Olin 21, kun tapasin ihanan vaimoni. Kaikkein kauneimman, kaikkein suloisimman, 17 vuotiaan enkeliprinsessan. Miksi olisin kaihoillut koskaan menetettyä nuoruutta, kun olin jo nähnyt alle 18 vuotiaana mitä sillä on tarjota, mennyt, tullut, väsynyt, sählännyt ja kokenut. Samoin enkeliprinsessani, hän oli jo kyllästynyt bilettämisen "hauskuuteen". Niin kohtasimme. Sielunkumppanit, kaksoisliekit. Rakastimme koko sydämestä ja lupasimme rakastaa kuolemaan asti, ratkoa ongelmat yhdessä ja päättää, että ero ei ole vaihtoehto.
Saimme lapsia. Emme antaneet sen rajoittaa, nyt meitä oli enemmän, jokainen sai enemmän rakkautta. Matkustimme yhdessä, harrastimme yhdessä, elimme yhdessä. Tottakai jokaisella omaa aikaa ja omia kiinnostuksen kohteita myös. Nyt olen 61 ja puolisoni on 57. Hän on paras ystäväni ja toisinpäin. Sielunkumppanuuden lisäksi meillä on paljon yhteisiä kokemuksia, yhteinen kasvutarina. Hän on edelleen kaikkein kaunein, enkeliprinsessani.
Yöks mitä lässytystä.
Kateus vie kalatkin merestä.
Olet sangen imelä, mutta 21-vuotias ei ole teini millään mittarilla.
Jotenkin ajattelen, että parissa on jotain vialla, jos teininä mennään jo yhteen. Teininä ihminen on ihan eri tyyppi kuin aikuisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen toki että mahtavaa että ovat olleet noin pitkään yhdessä yms.
Itse en kuitenkaan olisi halunnut vielä teininä löytää tulevaa miestä, en tiedä miksi jotenkin en vaa tykkää ajatuksesta, sitten 18+ ois ollu hyvä.
Minua tämä asia on mietityttänyt, kun oma tytär on menossa naimisiin ensimmäisen poikaystävänsä kanssa. Olivat 16 ja 17 kun tapasivat ja alkoivat seurustella. En ole niitä jotka uskovat, että nuoruudessa pitää kännätä ja sekoilla. Mutta toki sitä miettii, kuinka tässä mahtaa käydä kun kaksi alle 20-vuotiasta menee naimisiin. Aika näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloimme seurustella ollessamme 15-vuotiaita. Koimme yhdessä tärkeitä ja unohtumattomia juttuja nuoruudessa, kuten wanhojen tanssit, penkkarit, ylioppilaaksi valmistumisen... Juhlimme ja matkustelimme ympäri maailmaa paljon yhdessä ja erikseen. Lähdimme opiskelemaan 500km päähän toisistamme, ja elimme lopulta etäsuhteessa 4 vuotta. Molemmat asuimme tämän ajan yksin, kävimme opiskelijabileissä ja puolisoni kävi vaihdossa. Muutimme ensimmäistä kertaa yhteen ollessamme 24-vuotiaita. Nuoruuteni oli ennen kaikkea turvallinen, ilman epävarmuutta, sekoilua ja sunnuntai-aamun katumuksia. Vierellä oli koko ajan ihminen, välillä lähellä ja välillä kaukana. Nyt olemme 34-vuotiaita, kahden lapsen vanhempia, jotka ovat jakaneet käytännössä koko elämänsä toisen kanssa. En voisi koskaan kuvitella luopuvani tästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Mä oon kyllä tehnyt kaikkia listaamiasi asioita vaikka olen ollut saman miehen kanssa 17 v. asti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En. Harmittaa itse kun olin 17-27 v. sitoutuneena samaan tylsään poikaan josta tuli tylsä mies ja suhde hiipui. Ihannoin vaan niin paljon yksiavioisuutta nuorena. Olisi kannattanut hankkia kokemuksia
silloin ja olisi oppinut itsestäänkin enemmän. Seuraava suhde kun sitten löikin jalat alta ja löysin elämäni rakkauden ja muita en ole katsellut enää. Onneksi välissä oli pari sinkku vuotta mutta olisi saanut olla koko nuoruus.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin ajattelen, että parissa on jotain vialla, jos teininä mennään jo yhteen. Teininä ihminen on ihan eri tyyppi kuin aikuisena.
Useimmat meistä muuttuu ja kehittyy myös parikymppisestä nelikymppiseksi tai kolmekymppisestä seitsenkymppiseksi. Joillain se johtaa eroon, joillain ei, sama pätee teininä alkaneisiin suhteisiin.
Me ollaan mieheni kanssa (vaikka ei teineinä aloitettu) kumpikin ihan eri tyyppejä nyt 22 vuotta ja kolme lasta ja kaksi syöpää myöhemmin kuin seurustelun alkaessa, mutta onneksi nämä uudetkin tyypit sopii hyvin yhteen 😁
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.
Ohis vastaa:
Te olette ilmeisesti molemmat saaneet toteuttaa itseänne, joten teillä ei sen vuoksi ole mitään mikä kaihertaisi. Mutta niin kovin paljon on ihmisiä, jotka jättävät tekemättä asioita vain koska kumppani ei halua. Erityisesti monet ovat nuorena hyvin miellyttämishaluisia, pelkäävät yksin jäämistä ja sitä ettei kelpaa. Jos toinen osapuoli on dominoivampi, mustasukkainen tai itsekkäämpi, saattaa toinen luopua niistä omista tavoitteistaan. Ei esimerkiksi uskalla lähteä vaihtoon tai toiselle paikkakunnalle opiskelemaan todellista kutsumusammattiaan, kun kumppani jyrää tahdon vaikka mustasukkaisuuksissaan.
Niin paljon on ihmisiä, jotka katuvat tekemättä jättämiään asioita, eikä sillä todellakaan välttämättä tarkoiteta mitään "ympäriinsä paneskelua" kuten sinä halveksuvasti ilmaisit.Jos joku löytää nuorena aidosti tasaveroisen kumppanin, jonka kanssa on voinut kasvaa ja hitsautua yhteen samalla itseään toteuttaen, niin järjettömän onnellinen saa olla.
Jos taas käy niin kuin monelle on käynyt, että on niin sanotusti tuhlannut parhaat vuotensa vääränlaisen kumppanin kanssa ja vieläpä joustanut aivan liikaa omien toiveidensa kanssa, niin käyhän se sääliksi. Esimerkkejä on pilvin pimein kuinka vaikka kolmikymppisenä erotaan ja kadutaan hukkaan heitettyä aikaa. Sitä saattaa katua vaikka sitä, että on lapseton kun liian kauan odotti sitä päivää "joskus ehkä mutta ei vielä" tai sitä voi katua jääneensä kaupunkiin, vaikka sydän toivoi maaseutua, sitä voi katua ettei ole ehtinyt matkustella ennen lapsia tai sitä voi katua että oli niin sinisilmäinen eikä tajunnut elävänsä pettävän paskiaisen kanssa.
En nyt oikein saa ajatuksestasi kiinni. Mielestäsi nuorena ei kannata aloittaa parisuhdetta, koska kumppani voi osoittautua pettäjäksi? Mutta voihan se aikuisiälläkin solmittu suhde osottautua virheeksi. Silloinkin on hukannut arvokasta aikaa, jonka olisi voinut käyttää paremman kumppanin kanssa elämiseen onnellisena.
Vierailija kirjoitti:
Jos ovat onnellisia, se on ärsyttävää. Ovat päässeet liian helpolla. Jos ovat onnettomia niin sekin ärsyttää. Pölkkypäät, eihän se nyt voinut onnistua, antakaa periksi. Nämä on ne rehelliset tunteet. Ja sitten olen jotenkin kateellinen, koska itsekkin rakastuin yläasteella ihan jalat alta tyylillä, enkä saanut häntä.
Ei kaikki ajattele näin. Parisuhde vaatii aina työtä ja sopeutumista, joten siihen eivät kaikki pysty. Mutta parisuhde ei sulje myöskään pois opiskelua, matkustamista tai ulkomailla opiskelua tai työskentelyä. En tunne mitään kateutta tai katkeruutta aikaisin pariutuneita kohtaan. Tämä on tietty ihmistyyppi, joten se ei ole mahdollista kaikille. Siksi näitä ei voi mitenkään verrata ihmistyyppeihin, joiden elämä pyörii itsensä ympärillä tai jonka täytyy kokeilla useampia seksisuhteita ja saada "elämyksiä".
No mutta eihän nuo asiat liity mitenkään nuorena pariutumiseen? Vai tarkoititko noin yleensä jos ei nuorena tee noita asioita niin harmittaa? Kyllä me ollaan tahollamme opiskelleet ja yhdessä on matkusteltu, vaikka aloimme seurustella 16-vuotiaana.