Lue keskustelun säännöt.
Ihailetko jos pariskunta on löytänyt toisensa jo teininä?
08.02.2019 |
Esim. 15-vuotiaana alkaneet seurustella ja pysyneet yhdessä kolmekymppisiksi.
Ajatteletko että mahtavaa, vai että ovat jääneet paljosta paitsi?
Kommentit (58)
Vierailija kirjoitti:
Juuri näin! Suoja ikärajat pois!
Samanikäisten seurustelua ei voi kieltää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ihailen. Pitkä suhde on sellainen voimavara, jota ei rahalla saa.
Ei nuorena aloitettu suhde automaattisesti ole onnellinen tai onneton.
Mutta jos liitto jatkuu ja ihmiset jaksavat tehdä töitä sen eteen senkin jälkeen kun ajatukset "en ole ehtinyt kokeilla ketään muuta, sitouduinkohan liian nuorena, onkohan ruoho vihreämpää aidan takana" kiusaavat, kunnioitan sitoutuvia todella paljon.
Mutta kaikki ei löydä puolisoaan nuorena, ja se voi olla ihan yhtä ookoo.
Säälin, koen, että eivät uskalla tehdä elämässä päätöksiä. Heiltä usein jää myös tärkeitä kehitysvaiheita välistä.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen nuorena kohdannut minulle sen oikean. Aikuistuttu yhdessä, hankittu lapset, etsitty omia juttuja ja eletty arkea. Mutta aina rakastettu.
Nyt kun 40 alkaa kolkutella ovella, niin olen todella onnellinen että olen saanut elää vain yhden miehen kanssa <3
Mieti niitä kaikkia heppejä joista olet jäänyt paitsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, ja en. Puolensa ja puolensa siinäkin asiassa.
Itse olin muutamaa viikkoa aiemmin täyttänyt 17v ja kundi oli 23v kun tiemme kohtasivat. Nyt olen 43v ja hän täytti juuri 50v ja yhdessä ollaan. Eli taivallettu 26v yhdessä..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen nuorena kohdannut minulle sen oikean. Aikuistuttu yhdessä, hankittu lapset, etsitty omia juttuja ja eletty arkea. Mutta aina rakastettu.
Nyt kun 40 alkaa kolkutella ovella, niin olen todella onnellinen että olen saanut elää vain yhden miehen kanssa <3
Mieti niitä kaikkia heppejä joista olet jäänyt paitsi.
Miksi kaivata katkarapua kun jättikatkista on saatavilla jatkuvasti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen alkanut seurustella mieheni kanssa 18 vuotta sitten 14-vuotiaana. En ajattele että se olisi jotenkin minun "ansiotani" tai että siinä olisi jotain erityistä ihailtavaa, me nyt vaan satuttiin tapaamaan ja rakastumaan silloin. En myöskään ole tajunnut miten parisuhde estäisi opiskelun tai matkustelun, minun tuli harrastettua kumpaakin, ja yhden työharjoittelujaksonkin kävin hoitamassa ulkomailla. Joskus 16-18-vuotiaana pelkäsin tulenko joskus katumaan kun kaikki siitä "menetettyä nuoruutta" jankutti, mutta ainakin nyt 32-vuotiaana voin sanoa että en ole katunut hetkeäkään. Asuin yksinkin kun se kuulemma piti jokaisen kokea, olipa hukkaan heitetty vuoden vuokrat.
Tämä on tavallaan tosi yksinkertaista. Ei ole muuta, ei ole kaivattavia eksiä, ei jossittelua, ei sinkkuelämän ikävöintiä, en ole koskaan kaivannut muuta vaan aina on ollut hyvä näin. Ollaan kasvettu yhteen. Jos suhde olisi huono, tämä olisi riskitilanne, koska lähtemisen kynnys on suuri ja yksin pärjääminen vierasta (ei sillä ettenkö siitäkin selviäisi). Mutta kun se on hyvä niin en osaa olla muuta kuin aika onnellinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.
Miksi kysyt, kun selvästi kuulut siihen ryhmään, joka ei haikaile minkään perään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Säälin, koen, että eivät uskalla tehdä elämässä päätöksiä. Heiltä usein jää myös tärkeitä kehitysvaiheita välistä.
Kerro ihmeessä tarkemmin mitä kehitysvaiheita tarkoitat?
En ihaile enkä sääli. En oikein keksi asiassa mitään ihailtavaa tai säälittävää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse olen nuorena kohdannut minulle sen oikean. Aikuistuttu yhdessä, hankittu lapset, etsitty omia juttuja ja eletty arkea. Mutta aina rakastettu.
Nyt kun 40 alkaa kolkutella ovella, niin olen todella onnellinen että olen saanut elää vain yhden miehen kanssa <3
Mieti niitä kaikkia heppejä joista olet jäänyt paitsi.
Miksi kaivata katkarapua kun jättikatkista on saatavilla jatkuvasti :)
Että kaikilla muilla maailman miehillä on pienempi? Jo on mammalla luulot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi sääliä, ihailla tai muutenkaan reagoida. He ovat valinneet tiensä. Ja mikä "kadotettu nuoruus?" Mitenkä nuoruus katoaa, jos on suhteessa?!
”Kadotettu nuoruus” on katkera kokemus siitä, että on jäänyt jostain paitsi. Eivät tietenkään kaikki nuorena pariutuneet ajattele niin, mutta sellaisiakin on.
Jotkut miettivät jälkeenpäin, että olisi pitänyt opiskella, matkustella, asua ulkomailla ja tehdä monta muuta asiaa, mitä kaverit tekivät. Vaikeaa sitä on keski-ikäisenä takaisin ottaa, vaikka saman voisikin tehdä. Se ei vain tunnu enää samalta.
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.
Miksi kysyt, kun selvästi kuulut siihen ryhmään, joka ei haikaile minkään perään?
Tämä oli positiivinen kertomus teinipariskunnista, joita tässä yritetään painaa alas. Jotkut haluavat vakiintua nuorena turvallisesti, toisille se ei taas sovi. Ei siinä ole mitään ihailemista tai ihailemattomuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Säälin, koen, että eivät uskalla tehdä elämässä päätöksiä. Heiltä usein jää myös tärkeitä kehitysvaiheita välistä.
Onko eropäätös jotenkin enemmän päätös kuin päätös jäädä suhteeseen? Tai siis onko lukumääräisesti runsaammat ero- ja suhteenaloituspäätökset osoitus hyvästä päätöksentekokyvystä? Vai onko se oikea päätös, joka pitäisi uskaltaa tehdä, se että on yksin?
Avaa vähän.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ihailen. Pitkä suhde on sellainen voimavara, jota ei rahalla saa.
Itse arvostan kyllä laatua enemmän. Olen nähnyt liikaa sellaisia parisuhteita, jotka ovat toki pitkiä, mutta jossa kummallakaan ei ole hyvä olla. Toisen ihmisen kunnioitus puuttuu myös. En pidä pitkää parisuhdetta siis tavoiteltavana asiana.
Ensimmäinen suhde päättyi toisen itsemurhaan, joten voin sanoa että kyllä kadehdin niitä, jolla on ollut nuorena enemmän onnea seurustelurintamalla.
Jokaisella ihmisellä on monta sielunkumppania maailmassa, ei vain se yksi ja ainoa. Mutta sellaisen löytäminen ei ole helppoa. Jos kohtaat hänet, rakasta häntä koko sydämestäsi, äläkä hylkää häntä koskaan. Se voi tapahtua missä iässä tahansa. Jos se tapahtuu teininä, niin on oltava.
Olin 21, kun tapasin ihanan vaimoni. Kaikkein kauneimman, kaikkein suloisimman, 17 vuotiaan enkeliprinsessan. Miksi olisin kaihoillut koskaan menetettyä nuoruutta, kun olin jo nähnyt alle 18 vuotiaana mitä sillä on tarjota, mennyt, tullut, väsynyt, sählännyt ja kokenut. Samoin enkeliprinsessani, hän oli jo kyllästynyt bilettämisen "hauskuuteen". Niin kohtasimme. Sielunkumppanit, kaksoisliekit. Rakastimme koko sydämestä ja lupasimme rakastaa kuolemaan asti, ratkoa ongelmat yhdessä ja päättää, että ero ei ole vaihtoehto.
Saimme lapsia. Emme antaneet sen rajoittaa, nyt meitä oli enemmän, jokainen sai enemmän rakkautta. Matkustimme yhdessä, harrastimme yhdessä, elimme yhdessä. Tottakai jokaisella omaa aikaa ja omia kiinnostuksen kohteita myös. Nyt olen 61 ja puolisoni on 57. Hän on paras ystäväni ja toisinpäin. Sielunkumppanuuden lisäksi meillä on paljon yhteisiä kokemuksia, yhteinen kasvutarina. Hän on edelleen kaikkein kaunein, enkeliprinsessani.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella ihmisellä on monta sielunkumppania maailmassa, ei vain se yksi ja ainoa. Mutta sellaisen löytäminen ei ole helppoa. Jos kohtaat hänet, rakasta häntä koko sydämestäsi, äläkä hylkää häntä koskaan. Se voi tapahtua missä iässä tahansa. Jos se tapahtuu teininä, niin on oltava.
Olin 21, kun tapasin ihanan vaimoni. Kaikkein kauneimman, kaikkein suloisimman, 17 vuotiaan enkeliprinsessan. Miksi olisin kaihoillut koskaan menetettyä nuoruutta, kun olin jo nähnyt alle 18 vuotiaana mitä sillä on tarjota, mennyt, tullut, väsynyt, sählännyt ja kokenut. Samoin enkeliprinsessani, hän oli jo kyllästynyt bilettämisen "hauskuuteen". Niin kohtasimme. Sielunkumppanit, kaksoisliekit. Rakastimme koko sydämestä ja lupasimme rakastaa kuolemaan asti, ratkoa ongelmat yhdessä ja päättää, että ero ei ole vaihtoehto.
Saimme lapsia. Emme antaneet sen rajoittaa, nyt meitä oli enemmän, jokainen sai enemmän rakkautta. Matkustimme yhdessä, harrastimme yhdessä, elimme yhdessä. Tottakai jokaisella omaa aikaa ja omia kiinnostuksen kohteita myös. Nyt olen 61 ja puolisoni on 57. Hän on paras ystäväni ja toisinpäin. Sielunkumppanuuden lisäksi meillä on paljon yhteisiä kokemuksia, yhteinen kasvutarina. Hän on edelleen kaikkein kaunein, enkeliprinsessani.
Yöks mitä lässytystä.
Vierailija kirjoitti:
Jokaisella ihmisellä on monta sielunkumppania maailmassa, ei vain se yksi ja ainoa. Mutta sellaisen löytäminen ei ole helppoa. Jos kohtaat hänet, rakasta häntä koko sydämestäsi, äläkä hylkää häntä koskaan. Se voi tapahtua missä iässä tahansa. Jos se tapahtuu teininä, niin on oltava.
Olin 21, kun tapasin ihanan vaimoni. Kaikkein kauneimman, kaikkein suloisimman, 17 vuotiaan enkeliprinsessan. Miksi olisin kaihoillut koskaan menetettyä nuoruutta, kun olin jo nähnyt alle 18 vuotiaana mitä sillä on tarjota, mennyt, tullut, väsynyt, sählännyt ja kokenut. Samoin enkeliprinsessani, hän oli jo kyllästynyt bilettämisen "hauskuuteen". Niin kohtasimme. Sielunkumppanit, kaksoisliekit. Rakastimme koko sydämestä ja lupasimme rakastaa kuolemaan asti, ratkoa ongelmat yhdessä ja päättää, että ero ei ole vaihtoehto.
Saimme lapsia. Emme antaneet sen rajoittaa, nyt meitä oli enemmän, jokainen sai enemmän rakkautta. Matkustimme yhdessä, harrastimme yhdessä, elimme yhdessä. Tottakai jokaisella omaa aikaa ja omia kiinnostuksen kohteita myös. Nyt olen 61 ja puolisoni on 57. Hän on paras ystäväni ja toisinpäin. Sielunkumppanuuden lisäksi meillä on paljon yhteisiä kokemuksia, yhteinen kasvutarina. Hän on edelleen kaikkein kaunein, enkeliprinsessani.
Entä jos tapaa kaksi sielunkumppania?
Miten opiskelu, opiskelijavaihto yms. vaikuttavat parisuhteeseen? Olimme 15-vuotiaita aloittaessamme seurustelun, lukion kävimme yhdessä, jatko-opinnot eri kaupungeissa eri puolilla Suomea, ulkomaan vaihtoja oli välissä kummallakin, kymmenen vuoden jälkeen muutto yhteen, häät ja lapset. Edelleen nelikymppisinä olemme onnellisia teinien vanhempia. Mistään en ole edelleenkään kokenut jääneeni paitsi. Ellei se sitten tarkoita ympäriinsä paneskelua.