Onko täällä muita joilla on jatkuvasti meneillään joku mielikuvitelma tai keskustelu oman pään sisällä?

Minä ajattelen myös melkein kaikesta jonkun "tarinan" johon sijoitan sitten itseni. Välillä olen urheilija ja välillä vaan se tavallinen, mutta onnellista elämää viettävä nuori. Nykyisin en vaan voi olla tyytyväinen elämääni. Olen myös ollut kiusattu ja niitäkin tilanteita varmaan olen paennut haaveisiin.  Kaipaisin sellaista vilkasta ja mielenkiintoista elämää, mutta olen niin yksinäinen joten en meinaa saada haluamaani. Yksin kun ei tule paljon tehtyä mitään. Ainakaan sellaista rohkeaa ( ulkomaan matkat jne) ja elämä menee vaan kuin ohi. Tietysti se on itsestä kiinni millaisen elämän elää, mutta itse en usko siihen että olisin onnellinen. Niin paljon ikävää on kuitenkin tapahtunut ja ei tätä tilannetta muuteta hetkessä varsinkaan kun ei saa mitään apuja keneltäkään. Pitäisi luoda kaikki ystävyyssuhteet nollasta. Saisin nyt edes pari ystävää niin olisin jo tyytyväinen, mutta en varmaan sitä haaveitteni isoa porukkaa saa ehkä koskaan.

En edes haluaisi olla tällainen ihminen mikä olen, mutta en vaan pysty olemaan erilainen. Pitäisi saada hyväksyviä ihmisiä ympärille ja rohkeutta enemmän, mutta asioita ei ole helppo muuttaa. Ajattelen aina, että monella muullakin olisi varmaan vaikeaa jos otettaisiin ne kaverit pois ja pitäisi tyhjästä aloittaa. Haaveet pelastavat, mutta en haluaisi vajota kokonaan sinne kuvitelmiin, vaikka ne ovat varmaan pelastaneet pahimmalta. Itsellä on myös epätodellinen olo jo muutenkin ja tämä välillä pelottaakin. Traumoja on jäänyt ja niitä pakenen varmaan. En toisaalta tiedä mitä sitten teen jos en pysty enää haaveilemaan. Silloin minulta en varmaan viety kaikki. Joskus kun olin oikein ahdistunut niin tämä vei myös mielikuvituksen hetkeksi, mutta nyt pystyn taas onneksi haaveiluun.

Ihanaa, että muutki on tälläsiä hölmöjä haaveilijoita <3 tunnen itseni jälleen normaaliksi :) monia samoja juttuja esim. Osaan käydä kaverien keskustelut päässä jo ennen kuin ne käydään jne.

Mä käyn myös keskusteluja pääni sisällä. Usein selitän siinä vaikkapa jotain mielipidettä jollekulle. Nämä päänsisäiset ja joskus myös hiljaa ääneen tapahtuvat keskustelut tuntuu tosi realistisilta, en niiden aikana välttämättä edes tajua tekeväni sitä, koska jotenkin kuvittelen eläväni todellisuutta. (En toki oikeasti, mutta tavallaan tuntuu siltä, kun olen niin omissa maailmoissani.)

Käykö teille koskaan niin, että ette meinaa muistaa sanoitteko jonkin asian jollekulle kuvitelmissanne vai oikeassa elämässä?

Täälläkin yksi omassa päässään eläjä. Se alkoi jo lapsena, silloin oli vielä nukkumaanmenoajat jolloin ajanvietteet ja valot olivat pois. Ellei nukuttanut niitä tarinoita alkoi lukemisen sijaan kehitellä mielessään. Aluksi ne olivat jatkoa neiti etsivä- ja Lauran ponitalli- tyyppisiin tarinoihin, myöhemmin tietysti kun lukemiston skaala laajeni niin seikkailutkin muuttuivat vähän neiti Bond- tyyppisiksi, vielä myöhemmin seikkailuihin tuli mukaan senhetkinen ihastus. Koulussa tästä ominaisuudesta oli hyötyä, aina oli äidinkielestä kiitettävä ja aineita kehuttiin, aina kymppi niistä.

Äitini oli aika huolissaan tästä, hän halusi että eläisin elämääni oikeasti enkä mielikuvituksessani. Seurasin sivusta hänen "oikeaa" elämäänsä, hän oli kiltti ja ajatteli kaikista hyvää ja joutui usein hyväksikäytetyksi sekä erilaisiin harmeihin tämän ominaisuutensa vuoksi. Välillä äidin naiivius varsinkin ihmissuhteissa ärsytti ja omissa seikkailuissani olinkin se amatsoni jonka valtakunnassa naisilla oli kaikki hyvin.

Tosiasia on että elävän elämän parisuhteita mielikuvitus haittaa koska tunteet ovat suurempia, nuorten kannattaakin keskittyä päänsisäisessä elämässään täysin muihin asioihin ja jättää parisuhdeasiat live- elämään. Myös ajaessa kannattaa jättää Fittibaldi- seikkailut pois ja kuljettaa vain kuninkaallisia tai arvokkaita kristallijuttuja :D. 

Ihan jatkuvasti heh xD

Omg. En olekaan ainoa.

Lapsuudessa oli äidin toimesta vähättelyä, simputusta ja kaikenlaista ikävää. Aika lailla samoja mitä wikipedian sivuilla luki tästä.

Tätä ON vaikea selittää, mutta kanssani asuu hyvin pieniä ihmisiä omassa yhdyskunnassaan. Ala-asteella nämä ihmiset olivat tietty luokkatovereita. Nykyään tämä yhdyskunta on "vaan jotain tyyppejä jotka ovat lisääntyneet ja elävät omaa elämäänsä tuolla seinien sisälle rakennetussa kaupungissaan". Minä olen heidän ylin päällikkönsä ja oikeasti, aina istuessani vessassa "otan esiin mikrofonin ja tietokoneen" (leikisti siis) ja olen heihin yhteydessä. Kyselen mitä kuuluu ja onko jotain murheita. Saatan informoida että "ensi viikolla lähdemme käymään Ikeassa, saa tulla mukaan". :D Tämä kuullostaa tosi hassulta, mutta näin olen tehnyt 6-7 vuotiaasta lähtien. Joka kerta, istuessani kakalla. (*nyt saa nauraa päivän naurut*)

Ai niin ja yhteys heihin muodostuu esim. koskettamalla jotain ruuvinkantaa, pyöräyttämällä vessapaperirullaa tai koskettamalla jotain kohtaa seinässä. Nämä on siis pakko tehdä aina ensin.

Lisäksi käyn keskusteluja oman pääni sisällä. Niinkuin moni muukinon tänne kirjoittanut. Ja ollessani varmasti yksin, elehdin, ilmeilen ja kuiskailen asioita.

Tätä kaikkea kuvaa parhaiten se, että pääni sisällä on kauhea kuhina ja ajatuksia sinkoilee ja on "kuin muurahaispesä". Ulospäin olen muuten ujo, introvertti, sosiaalisesti taitamaton (kovinkaan monen ihmisen jutut eivät minua kiinnosta eikä turhanpäiväinen jaarittelu saati smalltalk).

Täten minut on leimattu omituiseksi.

Mutta kaikista parasta on kun on vähän ottanut alkoholia. Sitten se kuhina päässä vasta alkaa ja saatan puolen iltaa kulkea yksin pitkin asuntoa ja käydä keskusteluja ja tavallaan "elää". Siis tunnen eläväni.

Kannattaa kasvattaa ne lapset hellyydellä ja rakkaudella, niin niille ei tule tällaisia vaivoja loppuelämäksi.

Up