Onko täällä muita joilla on jatkuvasti meneillään joku mielikuvitelma tai keskustelu oman pään sisällä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä huomata miten paljon meitä kuvittelijoita on :)  -ap

Tosi jännää ja huolestuttavaa.

Jokainen ihminen on hullu, mutta se riippuu kuinka paljon sen antaa näkyä. Tietoisesti tai tiedottomasti.

Olen ollut lapesta saakka kuvittelija. Viihdyin mainiosti itsekseni tai kirjojen parissa. Nyt aikuisena mulla on suht tylsä suorittava työ. Kuvittelen yleensä tarinoita päässäni useita kertoja päiväsä, töissä ja varsinkin iltaisin, kun olen nukkumaan käymässä. Tarinat ovat aikuisena enemmän realistisia kun lapsena. Vimeaikaisin kuvittelun kohde on ollut haaveeni siirtolapuutarhamökki, jonka laittamista ja siellä vietettyä aikaa sitten päässäni kuvittelen. Vielä ei ainakaan ole raha mökkiin. Kuvitelmat ovat usein myös tyyliä " mimonen elämä olisi, jos asuisin josskin muualla? elämäntilanne olisi toinen?" eri aiheista pystyy rakentelemaan vaikka minkälaisia tarinoita. Itse pidän ominaisuuttani rikkautena.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös. Yksin ollessani rupean puhelemaan ääneen. Joskus "lipsahtaa" julkisillakin paikoilla jotain "epämääräistä" puhelua tai jos esim. kävelen normaalisti ja kuvittelen muun maailman, vaikka jonkun nolon tilanteen, saatan vaikka irvistää ja pudistella päätä. Hankala selittää :D

Tuli niin kiire eilen kirjoittaa, kun kello lähestyi 23.00, joten jäi hyvin vajaaksi tuo kommentti, joten jatkan vielä.

Niinkuin joku tuolla sanoi, että pelkää jäävänsä kiinni yksin puhelusta, sama juttu minulla. Pidän tiukkaa "kuria" ettei se paljastuisi muille, mutta niinkuin aikaisemmin kirjoitin, sattuu näitä lipsahduksia. Päässäni pyörii kaikenlaisia omia keksittyjä tarinoita, tilanteita ja muokattuja elokuva kohtauksia, joita sitten omat eleet "leikkii" mukana. Eli esimerkkinä vaikka elokuva kohtaus: kuvittelen itseni tai toimin jonkun muun ruumiissa ja ilmeilen ja elehdin sen mukaan mitä "siellä" tapahtuu. Ja jos kohtauksessa vaikka räjähtää pommi, teen niinkuin lapset jotka näyttävät miten pommi räjähtää, käsillä, äänillä ja ilmeillä. Kuulostaa nyt kun kirjoitin tämän todella tyhmälle ja lapselliselta :D Joku myös sanoi, että saattaa puhua englantia yksin. Itsekkin olen pannut merkille, että useimmin supattelen englanniksi, harvoin suomeksi. Enkkuni on kyllä ihan hävettävän huono, joten keskustelen englannilta kuulostavalla "kielellä", jos en tiedä sanoja. En jää edes miettimään mikähän se sana voisi olla, vaan se tulee suusta luontevasti, tarkoittamatta kenties yhtään mitään.

Vaikka mielikuvitus on rikkautta, toisinaan se saattaa tehdä tepposet. Tai sitten se liittyy muihin mielenterveydellisiin ongelmiin. Etenkin humalassa kuvittelee kaiken maailman salaliitto teorioita, vaikka piilokamera oman/kaverin vessan peilikaapissa ja pystyy kuvaamaan peilin läpi ja kaveri on sen sinne laittanut. Silloin täytyy oikein muistuttaa itseään, että se ei ole totta. Olen kyllä monesti yllättänyt itseni oikeasti etsimässä sitä kameraa. Olen nainen lähemmäs 30v. joten en enään missään teini vaiheessa, joka selittäisi vielä tälläisen "leikkimisen". Mielikuvitus vie vain mennessään :D

Täällä kanssa yksi haaveilija. Usein myös noita enneunia. Tilanteita jotka "olen elänyt jo mielessäni". Myös miettinyt jotain ihmistä aamulla, ja hupskeikkaa tullut sitten kadulla vastaan, ja jotenkin "tiedän" valmiiksi mitä aikoo sanoa. Analysoin mielessäni jo tapahtuneita asioita, ja käsikirjoitan mielessäni erilaisia loppukohtauksia. Mutustelen ja namustelen asioita mielessäni. Monasti nukkumaan mennessäni näen kasvoja joita en tunnista, ja ne kasvot sitten hajoavat pikkuhiljaa, mutta unet sitten jotenkin rauhoittavia. Lapsena useasti pelästyin, kun tuntui että kuulin kuiskauksia, jotka ikäänkuin varoittelivat minua. Uskon yliluonnollisiin asioihin, mutta  tämä ketju todella mielenkiintoinen, toivottavasti pysyy pitkään "ylhäällä".

.

Täällä taas yksi kuvittelija. Luin lapsena kirjoja todella paljon, kahlasin lasten ja nuorten osaston läpi ja siirryin sen jälkeen dekkareihin ja fantasiaan. Olen aina nähnyt kirjojen tapahtumat kirkkaasti mielessäni ja koulukiusattuna yksinäisenä lapsena paennut kirjojen maailmaan. Kun kirja loppui, jatkoin juonenkäänteitä aina pääni sisällä ja "kirjoitin" jatko-osia. Teininä kirjojen lukeminen jäi vähemmälle mutta aloin luomaan omia fantasiamaailmoja ja kuvittelin erilaisia elokuvakohtauksia joista hioin aina mahdollisimman täydellisiä. Käyn keskustelut aina läpi pääni sisällä tai jopa peilin edessä heijastukselleni jutellen :D Saatan keskustella itsekseni jopa useita tunteja.

N19

Minä olen myös mielikuvitustarinoissa viihtyvä nainen. Olin pienenä koulun ulkopuolella paljon yksin ja silloin tykkäsin kirjoittaa tarinoita ylös (minulla on sen seurauksena tullut todella nopea kaunokirjoitus, sillä ajatukset eivät odottaneet!). Koska luin hyvin paljon, niin sain niistä todella hyviä kirjoituksen ja tarinan aiheita, joita muokkasin ihan kohtuullisiksi tarinoiksi. Harmikseni menin kuitenkin ne teininä hävittämään, sillä silloin kirjoitelmat hävettivät.

Teininä kuvittelin itseni ihastuksieni kanssa ties minkälaisiin tapahtumiin ja koska luin isosiskoni SinäMinä ja myöhemmin Regina -lehtiä, niin tarinoihin tuli mukaan jo kaikkea sellaista mitä en oikesti ollut edes kokenut. Nuorena aikuisena ja hieman myöhemmin pienten lasten äitinä en muista niin kuvitelleeni mitään, mutta kun arki rauhoittui hieman ja ehti taas kuuntelemaan itseään, niin tarinointi alkoi taas.

Kuvittelen itseni hieman erilaiseen elämään kuin nyt ja anteeksi vain miehelleni, niin hän on kuvitelmissani se ex-mies. Pyöritän mielessäni erilaisia ihan pitkäkestoisiakin ihmissuhdedraamoja ja ne pyörähtävät mieleen heti kun herään. Paras on, kun herään joskus yöllä ja saan ihan rauhassa ajautua tarinaani ja sen juonenkäänteisiin. N44

Mielikuvitelmat koskevat esim vanhoja riitatilanteita, näin ja näin olisin sanonut ja tehnyt, joku uutinen minkä luen ja kuvittelen miten itse heiluisin siellä sankarina ja saisin kutsun linnanjuhliin kiitoksena 😆😆 Tai sitten eroottisia tilanteita kuvittelen erään miehen kanssa, joka ei ole kumppanini 🙄

Minä yksinollessa tai tehokkaasti touhutessa käyn varsinki vihaisia riitoja päässäni 😂 Jos näen jonkun, joka minua on ärsyttänyt erityisen paljon, kuvittelen sanovani kaiken mitä olen ajatellut ja kuinka lyön luun kurkkuun. Mutta ikinä sitä oikeaa tilannetta ei tule, tai ei kantti kestä sanoa oikeasti.

Tai sitten kuvittelen joitakin vihaisia keskusteluja, mitä voisi käydä jos vihaamani eksä tms juuri nyt kävelee vastaan ja minut pysäyttäisi jostain kumman syystä.

Olenpas minä negatiivinen ajatusmaailmaltani 😃

Itse kuulun myös tähän joukkoon.  Jo lapsena minulle riitti automatkoillakin, että radio on vaan auki ja samalla sai katsella maisemia ja haaveilla. Ne "automatkabiisit" muistan vieläkin kuin ulkoa, vaikka monet enkun kielisiä. Siinä mielessä joskus ihmetyttää jos näen jonkun lapsen kännykkä kädessä, koska itsestä ei olisi voinut lapsena koskaan tulla sellaista puhelimen selaajaa( vaikka niitä älykännyjä olisikin ollut). Olin myös lapsena sellainen, että viihdyin hyvin yksinäni ja senkin takia monesti kuvittelin kaikea ja leikin itseksini. Myöhemmin tuli monesti myös paettua kuvitelmiin, kun olin todella yksinäinen ja kiusattukin nuori. Elämä oli monesti niin ikävää etten olisi varmaan edes kestänyt ilman tätä taitoa. Toisaalta minulle on näistä kaikista kokemuksista tullut myös dissosiaatiota myös joten välillä on epätodellanin olo jo senkin takia ja tämä vaan lisää kuvitelmiin uppoutumista.

Oma elämäni on nykyisinkin aika tylsää ja hyvin yksinäistä. En oikein osaa ainakaan enää toimia ihmisten kanssa luontevasti ja pelkään paljastaa itsestäni mitään. Niin monet kerrat, kun olen luottanut johonkin ja on ollut ikävät seuraukset. Sen takia on välillä surullista, kun en varmaan koskaan saa sellaista "haave-elämää". Joskus myös jokin elokuva saattaa laukaista suuren tunnereaktion. Näin kävi minulla tuon Tuntematon sotilas-sarjan kanssa ja rupesin jotenkin mielessäni elämään niitä tilanteita ja se tuntui jo melko ahdistavalta. Samaten joskus alan miettimään jotain onnettumuuksia ja sekin ahdistaa. Yleensä kyllä onneksi pysyn niissä hyvissä haaveissa. Surullista tietysti tämä on, että elää haaveissa kun ei jaksa muuten oikein elämäänsä.

Minäkään en jaksa oikeaa elämää ilman haaveita. Jokaisen tekemisen ympärille pitää kehittää tarina että voin tehdä sitä samaan aikaan oikeassa elämässä että jossain muualla jonain toisena omassa päässäni. Nukkuminenkaan ei onnistu kunnolla ellen "iltasatuna" kuvittele jotain rentouttavaa tapahtumaa. Melkeinpä koko elämä on ollut tällaista. Tuttua myös on ollut koulukiusattuna olo sekä yksinäisyys. Oletteko koskaan kertonut vaikkapa terapeutille tästä ylimääräisestä aktiviteetista? Minä en ole. Oikeastaan osa syy miksi en käy terapiassa on se että mielikuvitusmaailma korvaa sitä jonkin verran ja terapia aina tuntui jotenkin liian ulkopuoliselta. Olen myös pettynyt ihmisiin niin usein että pidän mieluummin edes jotain itselläni.

Up

Ajattelen kyllä silloin tällöin ns. sisäisen dialogin kautta, mutta pysyn tietoisena siitä, että se on kokonaan omaa ajatteluani. En koe sitä stressaavaksi, vaan se pikemminkin lievittää stressiä. Joskus naurahdan huomatessani, että esim. kehun itseäni kuvitellun "toisen" suulla.

Oho, harvoin tulee vastaan ketjuja, joissa melkein jokainen viesti voisi olla omani!

Minä myös olen ollut tällainen lapsesta asti, aina on päässä meneillään joku tarina tai keskustelu. Minulla on myös tuo, minkä joku mainitsi aiemmin, että tunteet ovat mielikuvituksessani aina voimakkaampia kuin oikeassa elämässä. Se menee niin pitkälle, että oikea elämäni ei tunnu yhtään niin oikealta kuin päässäni tapahtuva elämä. Se on harmi, tavallaan tuntuu etten elä elämääni ollenkaan.

Olen huono keksimään fantasioita tyhjästä, joten suurin osa kuvitelmistani on saanut inspiraationsa jostain kirjasta. Lisään sitten tarpeen mukaan uusia henkilöitä ja tapahtumia, kunnes tarina on omani. Nuorempana kuvitelmat pyörivät enemmän seikkailujen, sankarillisten tekojen ja seksin ympärillä, nykyään aikuisena mietin enemmän ihmissuhdedraamoja. Teen myös sitä, että ilmeilen ja esimerkiksi nauran ääneen sen mukaan mitä tarinassa tapahtuu. Olen vahingossa tehnyt niin joskus ihmisten edessä, se on aina kauhean noloa ja tuntuu että kukaan ei ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä huomata miten paljon meitä kuvittelijoita on :)  -ap

Tosi jännää ja huolestuttavaa.

Jokainen ihminen on hullu, mutta se riippuu kuinka paljon sen antaa näkyä. Tietoisesti tai tiedottomasti.

Oikeasti hullu ei tiedosta olevansa hullu. Joten tässä ketjussa ei ole yhtään hullua, erikoisia persoonia vain :)

up

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut lapesta saakka kuvittelija. Viihdyin mainiosti itsekseni tai kirjojen parissa. Nyt aikuisena mulla on suht tylsä suorittava työ. Kuvittelen yleensä tarinoita päässäni useita kertoja päiväsä, töissä ja varsinkin iltaisin, kun olen nukkumaan käymässä. Tarinat ovat aikuisena enemmän realistisia kun lapsena. Vimeaikaisin kuvittelun kohde on ollut haaveeni siirtolapuutarhamökki, jonka laittamista ja siellä vietettyä aikaa sitten päässäni kuvittelen. Vielä ei ainakaan ole raha mökkiin. Kuvitelmat ovat usein myös tyyliä " mimonen elämä olisi, jos asuisin josskin muualla? elämäntilanne olisi toinen?" eri aiheista pystyy rakentelemaan vaikka minkälaisia tarinoita. Itse pidän ominaisuuttani rikkautena.

Nostan ketjua. Onpa tullut paljon uusia vastauksia, ilahduttavaa :)

Minulla on myös mielikuvituksessa luotu talo ulkomailla, jota pään sisälläni remontoin ja puuhastelen siellä. Joskus olen jopa selannut oikeitaa verkkokauppoja miettien millaiset lattialaatat sinne valitsisin, jos se olisi oikeasti olemassa. -ap

Ei ole koskaan. Nyt tunnen oloni omituiseksi. Voitteko kertoa vähän enemmän miten tuo tapahtuu? Menettekö tosissaan yhtäkkiä omassa mielessänne jonnekin fantasia maailmaan jossa olette joku toinen hahmo puhumassa ja tekemässä fantasia juttuja? Minkälaisia tarinoita nämä on, joku juoni? Teette tätä silmät auki mutta mielessämme näette jonkun eri tilanteen??

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös!

Olen ainoa lapsi, eikä minulla ollut lapsena/nuorena monia ystäviäkään. Uskoisin, että tapa tai tarve mielikuvituskeskusteluihin juontaa juurensa sieltä. Lapsena minulla oli tapana leikkiä puhumalla ääneen itsekseni.

Jossain vaiheessa muuten vaihdoin mielikuvituksen kieleksi englannin, päädyinkin käyttämään sitä työssäni.

Huono puoli on se, että oikeat ihmiset ja keskustelut eivät oikein koskaan yllä niiden kuviteltujen tasolle. Esim. ihastumiset ovat olleet usein pettymyksiä, kun ehdin luoda päässäni vaikka mitä ekstraa, jota ei sitten siitä ihmisestä löydykään.

Oho! Täällä ihan sama! Niin ihastumiset kuin vihastumiset ovat paljon suurempia ja dramaattisempia oman pään sisällä.

Halusin palata vielä tähän. Kirjoitin muistaakseni nelossivulle oman tarinani mielikuvitusmaailmastani.

Tälläkin hetkellä minulla on kesken yksi erittäin mehukas mielikuvitustarina, jossa päähenkilöinä olen minä ja ihastukseni. Jostakin syystä tarinoissa on aina hyvin vahvat tunteet ja niin kuin kirjoitit, niin ihastumiset ja vihastumiset ovat kunnon draamaa. En tiedä miksi tykkään tarinoissani riidellä. Tai minä en ole usein se riitelijä, vaan jopa väärinymmärretty hyvis ja mies on se meuhaaja, joka sitten loppujen lopuksi ymmärtää arvoni ja vannoo rakkauttaan...

Aidossa elämässäni on draamaa myös jonkun verran, mutta ei niinkään rakkautta, joten nämä tarinat paikkaavat romantiikanvajettani. Saan olla tarinoissani myös kaunis, ihana ja hyvin toimeentuleva nainen, jota mies palvoo yli kaiken. Jonkunlaisia henkiinjäämistarinoita nämä siis ovat, tylsän arjen paikkaaja ja rakkaustarinoita.