Hiljalleen olen tajunnut, millainen käytöstavaton juntti olen ollut ja olen. Hävettää!

Parisuhteessa tämä voi olla aika kova paikka. Kun näin mieheni ensimmäisen kerran syömässä, hänellä oli kyynärpäät pitkällä pöydällä ja hän söi keittoa lautasen ylle kumartuneena siten, että ohjasi lusikkaa kohtisuoraan suuta kohti. Olin aivan sanaton. Rakastuimme silti ja miehessä on paljon positiivistakin. Valitettavasti yritykseni opastaa häntä ovat vain johtaneet siihen, että hän julistaa jopa Facebookissa halveksivansa "hyviä käytöstapoja". Minä en selvästikään ole oikea henkilö miestä neuvomaan, vaan hän kokee tilanteet inhottavina. Mutta en minäkään mielelläni häntä opasta.

Etkö oppinut televisiosta? Siellä on paljon sosiaalisia tilanteita.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi junttilapsi, nyt vihdoin käytöstavat 35 v oppinut. Ei tosiaan ole reilua lapselle jos vanhemmat ulkoistaa kasvatuksen yhteiskunnalle. Tuo muiden ihmisten viha on provosoinut mussa paniikkihäiriön ja aina on ollut sellanen fiilis että olen jotenkin huonompi kun muut. Edelleenkin ajatusmaailma pyörii paljon oman navan ja omien ongelmien ympärillä. Mutta ehkä jonain päivänä osaan auttaa ja kehua muita ja luoda ympärilleni hyvää mieltä. Toistaiseksi olen aika varautunut murjake.

Näistä kommenteista saa käsityksen, että monet "junttilapsen" vanhemmat ovat olleet ihan koulutettuja ihmisiä ja ilmeisesti itse osanneet käyttäytyä, mutta oman lapsen kanssa ovat ulkoistaneet kasvatuksen koululle ja päiväkodille, mutta sitten ihmetelleet kun lapsi ei kaikille tavoille oppinut.

Mun vanhemmat olivat tiukkoja käytöskasvatuksen suhteen ja koska olin ujo lapsi, jouduin usein vanhempien pakotuksesta pois mukavuusalueeltani. Kuitenkin tästä kasvatuksesta oli myöhemmin sitten hyötyä, mun oli helppoa mennä työhaastatteluihin kesätöitä varten. Ja mulla oli pahin murrosikävaihe hankala kun muutuin entistä ujommaksi, niin kontaktien ottaminen ihmisiin oli sikäli helppoa kun osasin edes perusfraasit ja -käytöstavat. Sitten kun 19-vuotiaana muutin ulkomaille opsikelemaan ja töihin, opin suhteellisen pienten kommellusten jälkeen paikalliset tavatkin. Olin oppinut myös miten kohteliaasti kieltäytyä jostakin, joten en joutunut koskaan hankaliin tilanteisiin, kun osasin pistää vastaan.

Siinä mielessä käytöskasvatus on todella tärkeää, se auttaa kommunikoimaan ja luovimaan maailmassa. Aika avuton on nuori ihminen ilman sitä nykymaailmassa, jossa kaikki on tiimityötä ja verkostoitumista opinnoista ja työelämästä aina someen ja ystävyyssuhteisiin. Olen myös huomannut, että suomalaisnaiset eivät osaa toimia tilanteessa, jossa vaikka joku lähentelee heitä. Käytöstapoja tarvitaan omien rajojen vetämiseen silloinkin kun joku toinen käyttäytyy huonosti.

Mulla kanssa samaa vikaa kuin muilla vastaajilla. 13-vuotiaana olin parin viikon vaihdossa ulkomailla ja vaihtoperheeni isovanhemmat veivät minut ravintolaan syömään. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt ravintolassa, mutta en tietenkään kehdannut kertoa sitä. Tilaaminen tietysti oli todella vaikeaa, koska en tajunnut mistä kohtaa piti tilata (pitikö ottaa alkuruokaa jne.). Otin sitten spaghetti bolognaisen, ja kauhistuin kun annos tuotiin pöytään, koska se oli aivan valtava. Itse olin hyvin hoikka nuori tyttö, eikä minulla niin kova ruokahalu ollut. Kauhuissani aloin sitten syödä annostani ja muut ympärilläni saivat omansa syötyä, kun itselläni oli vielä puolet jäljellä.  En kehdannut jättää, vain jotenkin sain ahdettua sen saavillisen pastaa ja kastiketta itseeni. Toivoin koko ajan, että joku sanoisi, että "ei sinun ole pakko syödä kaikkea", mutta niin ei käynyt enkä todellakaan kehdannut jättää syömättä, koska vieraat aikuiset vielä maksoivat. Omat vanhempani eivät koskaan, koskaan ole vieneet minua ravintolaan, ei edelleenkään vaikka olen jo yli 40. 

Vierailija kirjoitti:

Okei ei ne vanhemmat mitään autuaita muillakaan ole olleet. Jokaisen tulee sivistää itseään siinä 16-18vee jotta ymmärtäisi mistä elämässä muiden kunnioittamisessa on kyse, jotta saisi mahdollismman hyvän elämän itselleen. Itse lainasin kirjasatosta tuohon aikaan kaikkia erilaisia filosofisia sekä uskonnollisia että kansatarullisia kirjoja. Näitä tulee lukea ajatuksen kanssa eikä kopioiden ja niistä oppii hyvin ihmisen käytöksestä. 

Curlingvanhemmuushan on sitä jossa vanhemmat tekevät kaikkensa ettei lapsen tarvitse opetella mitään itse. Jokaisen on hyvä tutustua erilaisiin filososioihin heti kun se ihminen alkaa kiinnostamaan olentona. 

Hyvä ketju! Opin ymmärtämään ihmisiä paljon paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo aika järkyttävää, etteivät vanhemmat opeta lapsilleen mitään.

Olisi mielenkiintoista tietää minkälaiset taustat vanhemmillanne on?

Asiantuntijatehtävissä olevat, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet ihmiset. - ei Ap

Aika käsittämätöntä. Miten edes selvinneet opinnoissa ja työelämässä? 

Mutta joo, tulee mieleen eräs akateemisesti koulutettu entinen työkaverini, jolla ei ollut mitään käytöstapoja ja hän myös tiesi sen itse. Hän oli maaseudulta kotoisin itse, en tiedä onko sillä vaikutusta.

No meillä kyllä maaseudulla opetettiin käytöstavoille, en sitten tiedä onko sillä vaikutusta... mutten ole akateemisesti koulutettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuo aika järkyttävää, etteivät vanhemmat opeta lapsilleen mitään.

Olisi mielenkiintoista tietää minkälaiset taustat vanhemmillanne on?

Asiantuntijatehtävissä olevat, ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet ihmiset. - ei Ap

Aika käsittämätöntä. Miten edes selvinneet opinnoissa ja työelämässä? 

Mutta joo, tulee mieleen eräs akateemisesti koulutettu entinen työkaverini, jolla ei ollut mitään käytöstapoja ja hän myös tiesi sen itse. Hän oli maaseudulta kotoisin itse, en tiedä onko sillä vaikutusta.

Vanhempani ovat olleet teoreettisesti todella lahjakkaita, joten työelämä on sujunut hyvin (suunnittelutöitä ja tutkimusta). Erikoinen käytös on varmaan laitettu särmikkään luonteen piikkiin. Kaupunkilaisia ovat molemmat.

Minulla samoja juttuja. Muistan kun joskus n.16-vuotiaana olin laivalla äidin ja hänen siskojensa kanssa ja ensimmäistä kertaa häpesin sukulaisiani. He röyhtäilivät buffetissa ja arvostelivat asioita/ihmisiä kovaan ääneen. Minulle myös opetettiin että ”rumat ne vaatteilla koreilee”(=on ihan Ok mennä vaikka häihin ihan normaaleissa vaatteissa) tai että ”kuka sua siellä katsoo” (=ei kannata meikata koska ei kukaan kuitenkaan minua huomaa). Minulle opetettiin myös että aikuiset syö/puhuu ja lapset odottaa hiljaa omaa vuoroaan. Minusta tuli todella epävarma ja ujo lapsi, enkä uskaltanut sanoa mihinkään mitään mielipidettä koska olin oppinut että äiti kertoo mitä mieltä olen. Koulussa pärjääminen oli ”pingotusta” eikä esim koulutukseen kannustettu (menin kuitenkin yliopistoon). Ei nyt äkkiä tule mieleen muuta mutta aikuisuuden kynnyksellä tajusin että vanhempani ovat todella juntteja käytökseltään. Kiitos ja anteeksi kyllä opetettiin, tervehtimisessä oli paljon puutteita.

Vierailija kirjoitti:

Mulla kanssa samaa vikaa kuin muilla vastaajilla. 13-vuotiaana olin parin viikon vaihdossa ulkomailla ja vaihtoperheeni isovanhemmat veivät minut ravintolaan syömään. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt ravintolassa, mutta en tietenkään kehdannut kertoa sitä. Tilaaminen tietysti oli todella vaikeaa, koska en tajunnut mistä kohtaa piti tilata (pitikö ottaa alkuruokaa jne.). Otin sitten spaghetti bolognaisen, ja kauhistuin kun annos tuotiin pöytään, koska se oli aivan valtava. Itse olin hyvin hoikka nuori tyttö, eikä minulla niin kova ruokahalu ollut. Kauhuissani aloin sitten syödä annostani ja muut ympärilläni saivat omansa syötyä, kun itselläni oli vielä puolet jäljellä.  En kehdannut jättää, vain jotenkin sain ahdettua sen saavillisen pastaa ja kastiketta itseeni. Toivoin koko ajan, että joku sanoisi, että "ei sinun ole pakko syödä kaikkea", mutta niin ei käynyt enkä todellakaan kehdannut jättää syömättä, koska vieraat aikuiset vielä maksoivat. Omat vanhempani eivät koskaan, koskaan ole vieneet minua ravintolaan, ei edelleenkään vaikka olen jo yli 40. 

En siis tiennyt, että ravintolassa todellakin saa jättää liiat ruoat lautaselle.

Täällä yksi lisää. Löysin puolisoksi sivistyneen miehen, joka sitten huomaavaisesti ohjasi käyttäytymään. Välillä tulee kamala häpeä, kun tajuaa millainen suuriääninen, käytöstavaton ja nolo juntti on ollut.

Voikohan vielä viisikymppisenä oppia käytöstapoja? Mieheni viis veisaa ns. sosiaalisista normeista, ja lähtisi juhliinkin varmaan risaisessa t-paidassa, jos en estäisi. On kotoisin perheestä, jossa sisaruksensa ja vanhempansa ovat aina viimeisen päälle laitettuja, joten esimerkin puutteesta ei ainakaan ole kyse. Mies ei näe tarpeelliseksi deodoranttia, vaikka liikkuu paljon (ei kuulemma haista omaa hikeään - no, muut haistavat). Ei välitä siitä, vaikka parta/hiukset olisivat pitkät ja epäsiistit. Pukeutuu tosiaan kuluneisiin ja risaisiin vaatteisiin, ellen sano että laitapa nyt siistimpää päälle. Ei myöskään osaa itse pitää huolta siitä, että omistaa esim. sopivat juhlakengät, vaan minun täytyy niissäkin päsmäröidä. Ei ymmärrä tuliaisten ideaa tai ajatusta viedä jotain mukana, jos ollaan menossa toisille kylään, joten minä hoidan tietysti kaiken. Mielellään ottaisin vastaan vinkkejä, mitä asialle voisi tehdä!

Pidetäänkö Suomessa " särmikkäänä " sellaista ihmistä, joka loukkaa muita? Käytöstavat låhtevät siitä, miten suhtautuu muihin.

Kyllä me ehdimme vielä opetella ne. Kodissani opetettiin, mutta opetellaan ja hiotaan niitä. Merkillistä ettei Suomessa ole aiemmin havahduttu tähän. Joskus Suomi oli sivistysvaltio, ei enää.

Jos on koulutettu ihminen eikä omaa käytöstapoja, eikä tiedä miten ihmisiin pitää suhtautua, koulutus on mennyt hukkaan.

Ei lannistuta. Nostetaan Suomi takaisin sivistysvaltion tasolle.

Tsemppiä meille kaikille! 👍

Jos kukaan ei vaivaudu opettamaan, kirjastosta löytyy varmaan kirjoja joissa opetetaan käytöstavat. Ei pingoteta. Kyllä se onnistuu. Eikä kysyvä tieltä eksy.

JooBkey kirjoitti:

Voikohan vielä viisikymppisenä oppia käytöstapoja? Mieheni viis veisaa ns. sosiaalisista normeista, ja lähtisi juhliinkin varmaan risaisessa t-paidassa, jos en estäisi. On kotoisin perheestä, jossa sisaruksensa ja vanhempansa ovat aina viimeisen päälle laitettuja, joten esimerkin puutteesta ei ainakaan ole kyse. Mies ei näe tarpeelliseksi deodoranttia, vaikka liikkuu paljon (ei kuulemma haista omaa hikeään - no, muut haistavat). Ei välitä siitä, vaikka parta/hiukset olisivat pitkät ja epäsiistit. Pukeutuu tosiaan kuluneisiin ja risaisiin vaatteisiin, ellen sano että laitapa nyt siistimpää päälle. Ei myöskään osaa itse pitää huolta siitä, että omistaa esim. sopivat juhlakengät, vaan minun täytyy niissäkin päsmäröidä. Ei ymmärrä tuliaisten ideaa tai ajatusta viedä jotain mukana, jos ollaan menossa toisille kylään, joten minä hoidan tietysti kaiken. Mielellään ottaisin vastaan vinkkejä, mitä asialle voisi tehdä!

Mies arvostaa pukeutumisessa enemmän käytännöllisyyttä kuin muodollisuutta. Voisit pyrkiä hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on, ja erityistilanteissa kuten virallisempiin juhliin mennessä voit antaa neuvoja pukeutumiseen liittyen. Tämä kannattaa silti jättää erityistilanteisiin, sillä jatkuvampi puuttuminen pukeutumiseen koetaan varmasti rasittavana nipotuksena.

Vierailija kirjoitti:

Jos kukaan ei vaivaudu opettamaan, kirjastosta löytyy varmaan kirjoja joissa opetetaan käytöstavat. Ei pingoteta. Kyllä se onnistuu. Eikä kysyvä tieltä eksy.

Mutta kun kyse on lapsesta, joka ei tiedä edes käytöstapoja ja sitä että on kohteliasta kiittää ja tervehtiä, kun ei ole kuullut eikä ollut päivähoidossa. Omassa perheessä ei tervehditty perheenjäseniä tai sanottu edes heippa. Ei kiitetty missään tilanteessa eikä varmasti pyydetty anteeksi.

Tässä myös entinen käytöstavaton juntti. Monenmoista on tullut kohellettua ihan ymmärtämättömyyttäni, mutta eniten ehkä hävettää, kun menin kuokkimaan häihin. Kysyin juntilta äidiltäni neuvoa eli onko mun sopivaa mennä vaikkei ole kutsussa mainintaa minusta ja äiti oikein kannusti menemään. Kukaan juhlapaikalla ei tietenkään suoraan sanonut vaan käsitin vasta jälkeenpäin ja kyllä hävettää vieläkin.