Siis oletteko te kaikki joskus lapsena/nuorena pitäneet selvyytenä lasten hankkimista "sitten joskus"?

Valitettavasti kunnes tulin järkiini ja tajusin ettei tarvitse toimia kuten muut.

Onnellinen 40 v. pari yhdessä 20v

Meille (ainakin tytöille) toitotettiin aina samaa mantraa: ”Sitten joku päivä, KUN teillä on lapsia.” tai ”Tottahan kaikki naiset haluaa lapsia, pian se kello alkaa tikittää! Ja raskaus, synnytys ja imetys on ah niin ihanaa, paras kokemus ikinä!!!” Propagandaa, koska negatiiviset puolet jätettiin tahallaan kertomatta.

14-vuotiaana tajusin, että rakastaisin adoptiolasta yhtälailla kuin biologistakin, eikä itselläni ole mitään tarvetta lisääntyä. Vuosien varrella saanut tietää totuuden siitä, millaista kidutusta synnytys jne. oikeasti monille on (vaikka toki osalla ne on niitä ihania ja toivottuja kokemuksia, minkä jokainen tietysti ansaitsisisi). Itselläni se on sinetöinyt sen, etten todellakaan itse halua biologista lasta.

Lapsena myös opin omalta perheeltäni, että miehet ovat kylmiä ja väkivaltaisia, mikä kuulemman on ihan ok ja pitää vaan hyväksyä, ja että äitiys on pelkkää helvettiä: jatkuvaa uhrautumista ilman mitään omaa elämää tai iloa vanhemmuudesta. Luulin, että minunkin täytyy hankkia lapsia joku päivä ja oma elämäni on lapsen synnyttyä alettua lopullisesti ohi (tai ehkä sitten saan taas elää, kun viimein saan lapset pois kotoa). Lapsen hankinta tuntui pelottavalta ja vastenmieliseltä, vaikka samaan aikaan toivoin kovasti lapsia tulevaisuudessa.

Vasta aikuisena sain viimein kuulla, että minulla on oikeus itse päättää omasta kehostani ja perhemallistani, ja sain nähdä, ettei vanhemmuuden todellakaan tarvitse olla helvettiä, vaan se voi olla aivan ihanaa ja palkitsevaa, kaiken sen haasteen/vaivan arvoista. Sen jälkeen päätin, että yhden lapsen aijon adoptoida omasta tahdostani, mutta vain, jos oikeasti lasta haluan ja uskon olevani hyvä vanhempi. On julmaa hankkia lapsi vain, koska on tapana, jos ei lasta edes halua. Itse jatkuvasti toivon, etten ikinä olisi syntynyt tai olisin kuollut vauvana, mutta täällä kun olen, aijon saada hyvän ja onnellisen elämän, jota vanhempani eivät minulle auttaneet luomaan.

Tiesin jo lapsena etten tahdo lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli aina selvä toive olla äiti jonain päivänä. En ollut lapsena mikään hirmu tyttömäinen tai tykännyt esim. kotileikeistä ja piha piiristä löytyi kavereiksi lähinnä poikia, joten itsekin olin aika rämäpäinen tyttö. Mutta silti aina tiesin, että isona osana elämääni haluaisin löytää miehen, jota rakastan ja saada hänen kanssaan lapsia. Onneksi löysinkin ja olemme saaneet lapsia. Äitiydessä en haaveillut vain lapsiperhe-elämästä vaikka tämäkin on ihanaa ja pidän pienistä lapsista, mutta haluan myös nähdä koko lapsen kasvun ja kulkea siinä rinnalla. Odotan innolla millaisia ihmisiä meidän lapsistamme kasvaa ja millaiseksi suhde aikuisiin lapsiin muodostuu. Eli minä ainakin tiesin jo todella pienenä eikä minulla ole ikinä ollut elämässä sellaista vaihetta, että olisin halunnut jäädä täysin lapsettomaksi.

Olisin voinut kirjoittaa tämän!

Uskon että lapsettomaksi jääminen olisi ollut suuri tragedia elämässäni.

Lapset ovat jo 18 v., 16 v. Ja 13 v. On ollut mielettömän ihanaa seurata heidän kasvuaan ja aidosti kaipaan välillä pikkulapsiaikaa. En edes sitä kokenut kauhean rankaksi.

Lapset ja puoliso ovat parasta elämässäni.

Kaikki nukkeleikit ällötti. Muistan sen fyysisen kuvotuksen, kun leluna oli naku vauva. Siis naku pieni ihminen, mitä helkkaria sillä olisi pitänyt tehä? Ei mulla ollut mitään sanoja sille silloin mutta mikään hoivaaminen (paitsi eläinten ja pehmolelujen) ei ollut millään muotoa mieluista. Loukkaannuin jos joku yritti tarjota nukkeleikkejä, musta ne oli lapsellisia ja tyhmiä :D

Joskus ala-asteikäisenä ajattelin jotain sen suuntaista, että aikuisuuteen kuuluu opiskelu, työpaikan hankkiminen, avioliitto ja parin lapsen pyöräyttäminen. En niitä sen kummemmin suunnitellut, mutta jotenkin vain oletin, että niin minunkin kohdallani kävisi, vaikka silloin ne tuntuivat todella kaukaisilta asioilta.

Yläaste/lukioikäisenä tajusin, että elämässä voi pärjätä ihan mainiosti ilman avioliittoa ja lapsia eikä yleinen tapa ole riittävä syy niiden tavoitteluun.

Parikymppisenä minusta alkoi tuntua siltä, että minussa ei luultavasti koskaan herää pariutumis- tai lisääntymisviettiä. Samalla tiellä olen edelleen ja olen nyt jo ohittanut ihanneiän lasten hankkimiseen, joten tuskinpa minulle koskaan sellaisia tulee. Mutta mikäs siinä, olen tyytyväinen elämääni tällaisena kuin se on. Myös maailman kannalta on parempi yrittää olla kasvattamatta väkilukua, joten en tunne asiasta huonoa omaatuntoa. Suomalaisten väkiluku on tietysti vain pisara meressä, mutta yhteiskuntamme tuntuu olevan menossa kolhompaan ja eriarvoisempaan suuntaan, joten sikäli olen myös tyytyväinen ettei minulla ole lapsia eikä minun tarvitse murehtia heidän pärjäämisestään.

Jopa suurperheestä haaveilin - mutta lapsettomaksi jäin...

Se "sitten joskus" -asenne ja elämän ohikiito & terveys...